Ylioppilaaksi

Se oli vuonna 1970, kun ylioppilaaksi kirjoitin. Sain melko hyvät paperit, vaikka en ollut juuri mitään asian eteen tehnytkään. Äiti oli ostanut lohenpunaista kangasta ja siitä teetettiin kaksiosainen puku, josta olin kovasti ylpeä.

Juhlapäivä oli hyvin kuuma päivä. Istuimme koulumme Lauritsalan yhteiskoulun pihalla, seitsemänkymmentä tulevaa uutta ylioppilasta ja monta sataa ihmistä juhlaväkeä, kuuntelimme juhlapuheita ja hikoilimme. Pääskyset lentelivät taivaalla. Kuinka ollakaan, yksi niistä pudotti tarpeensa ylläni lennellessään ilmoilta alas – juuri minun hameelleni…

Soitin juhlassa estradilla pianolla sen Mozartin kappaleen, jolla sitten samana kesänä pyrin Sibelius-akatemiaan. En päässyt. Yliopistoon sen sijaan olin saanut stipendin. En ottanut sitä vastaan, vaan lähdin Pariisiin piikomaan ja olin jäädä sille tielleni…

Sitten painettiin lakit päähän, laulettiin suvivirsi ja varsin laaja sukuni lähti autoillaan kotiini, joka sijaitsee noin 15 kilometrin päässä koululta, ja minä menin valokuvaajalle. Kuvaaja oli hyvän ystäväni isä, joten kyllä minä heidän luonaan viihdyin. 

 

Tuohon aikaan ja ilokseni yhä nykyisinkään ei ketään erikseen perhejuhliin kutsuttu, vieraita vain tuli. Meille tuli paljon sukulaisia ja paljon kyläläisiä ja muita tuttavia.

Minulla on aina ollut sisua joskus tarpeettoman paljon. Tämä mieheni sanoo, että minä en juuri kysele enkä ihmettele, minä ryhdyn aina toimimaan. Niin silloinkin. Kun kukaan monista sukulaisistani ei tullutkaan minua hakemaan, niin päätin huolehtia kotiin pääsystäni itse. Eihän minua näköjään kukaan kaivannut. Odotin siis linja-autoa, joka tulikin normaaliin aikaan myöhään iltapäivällä. Eikä tietenkään ollut mitenkään ihmeellistä, että minä tuohon autoon nousin, olinhan tehnyt sen jo vuosia joka ikinen koulupäivä. Linja-auton saavuttua perille kävelin vielä pysäkiltä puolentoista kilometrin matkan kotiin.

Siellä sitten päiviteltiin. Missä olin ollut? Miksi en ollut soittanut ja pyytänyt ketään hakemaan? Jaa, miksikö en? Ajattelin, että jos eivät itse huomaa, että vaikka minua juhlivat mutta en ole paikalla, niin olkoot keskenään. 

 

Ruusuja olivat tuoneet niin paljon, että ne eivät mahtuneet mihinkään maljakkoihin. Niitä sitten yön yli kylmässä vedessä isossa saavissa säilyteltiin, ja seuraavana päivänä rääppiäisiä vietettiin. Eivät ne ruusut kauaa kestäneet – yhtä lailla kauan kesti minun hieno koulumenestykseni. Paljon olen elämässäni tehnyt, nähnyt ja kokenut, mutta sille vihreälle oksalle en koskaan päässyt. Ruusuni olen sittemmin saanut ostaa nekin itse.

Suomi, hyvinvointivaltio :-)

Tältä tuntuu, kun katselee suomalaisen byrokatian määrää saksalaisen silmin. 

****************************

Suomalainen ja japanilainen yritys päättivät järjestää henkilökuntien välisen soutukilpailun kuninkuusluokassa eli perämiehellisessä kahdeksikossa.

Ensimmäisellä kerralla japanilaiset voittivat ehtimällä maaliin monta minuuttia ennen suomalaisia.

Se kävi yrityksen kunnialle. Tehtiin selvitys. Huomattiin, että japanilaisilla oli kahdeksan soutajaa ja yksi perämies. Suomalaisilla yksi soutaja ja kahdeksan perämiestä.

Toimintaa tehostettiin antamalla osalle perämiehistä kannustuspalkkio ja nimittämällä kaksi heistä yliperämiehiksi ja yksi erityisasiantuntijaksi. Perustettiin soutuhallintoneuvosto.

Toinen kilpailu päättyi tasan yhtä nolosti kuin ensimmäinen. Selvästi hävittiin.

Ei hätää, ratkaisu löytyi. Erotettiin se ainoa soutaja ja palkattiin uusi. Yliperämiesten palkkoja nostettiin. Perustettiin rannalta tarkkaileva soutuylihallitus ja palkattiin kaksi konsulttiyritystä.

Hampurin ihmemaa. Kokonainen suurkaupunki pienoiskoossa

Mitäpä Hampurissa ei olisi!

 

Hampurin ihmemaa, kaikki pienoiskoossa - Miniatur Wunderland Hamburg

Maailman laajin pienoisrautatie ja Pohjois-Saksan kattavin pysyvä näyttely. 

Katso video: http://www.miniatur-wunderland.com/exhibit/video/5-minutes-wunderland/ 

Omiakin kokemuksia on, mutta ei ihan noin suuressa mittakaavassa: ;-)
http://pipa01.blogspot.fi/2012/08/marklin-pienoisrautatie-jokaisen.html

Siemens, maailmankonserni

 
"VR Group tilaa uudet sähköveturit Siemensiltä", kirjoittaa Suomen Siemens kotisivullaan.

"VR Group on päättänyt ostaa 80 sähköveturia Siemensiltä. Veturit mahdollistavat entistä nopeamman junaliikenteen ja parantavat sen ympäristöystävällisyyttä ja toimintavarmuutta. Ne myös tehostavat teollisuuden kuljetusjärjestelmän toimivuutta. VR Groupin kautta aikojen suurimman yksittäisen hankinnan arvo on yli 300 miljoonaa euroa. Kyse on toiseksi suurimmasta veturikaupasta, joka on tehty tänä vuonna Euroopassa."

Siemens perustettiin 1847 Berliinissä. Siemensillä on 342.000 työntekijää, joista kolmannes Saksassa. Liikevaihto oli 71,920 miljardia vuonna 2014. 

Muutamat nerokkaat Werner Siemensin (1816-1892) keksinnöt kuten lennätin ja sähkömagneettisen induktion löytäminen olivat ne perustat, joille nykyisen maailmanlaajuisen konsernin menestys rakentui. 

Kun lennätinlinjoja rakennettiin Lontoosta Intiaan ja Atlantin yli, Siemensistä tuli nopeasti kansainvälisesti toimiva yritys, jolla oli tytäryhtiöitä ympäri maailman.  

Lennätin ja puhelin - toisen maailmansodan jälkeen nämä olivat tärkeimmät liiketoiminnan alat. Sitten tulivat laajamittaiset laitteistojen rakentamiset, rautateiden asetinlaitejärjestelmien ja suurten teollisuuslaitosten ohjauspaneelit sekä kaikki se, millä on tekemistä sähkönsiirron kanssa. 

Kaapelit, generaattorit, muuntajat, padot, ydinvoimalat. Tänään Siemens koostuu kolmesta sektorista: teollisuus, energia ja lääketieteellinen teknologia.

Siemensin syntyhistoriaan voi tutustua Münchenissä. Saksan vanhin museo oli perustettu 1906 Berliiniin, ja vuonna 1954 se siirrettiin Müncheniin. Museo on valitettavasti vuoden 2015 loppuun suljettuna, sillä siellä tehdään laajamittaisia korjaustöitä. Kävin siellä joskus 90-luvulla. Museossa on esillä muutakin kuin historiaa: siellä voi tutustua tekniikkaan, kuten Heurekassa esimerkiksi.

Tokihan Siemens-museo jää Münchenin teknisen museon jalkoihin, jossa voisikin viettää kevyesti yhtään kyllästymättä viikon...

Pitsa? Würzburgistahan se.

Vuonna 1952  Würzburgissa, Elefantengassella tapahtui jotain, mikä muutti Saksan ja monen muunkin maan ruokakulttuurin perusteellisesti. Frankkien lihaa syövässä valtakunnassa, entisen panimon kapakassa avattiin ravintola, jossa oli tarjolla taikinaleipäsiä. Saksan ensimmäisessä pitseriassa oli pitsaan vain muutama täyte. Mutta ravintola ”Caprista” tulikin niin suosittu, että sen piti rakentaa lisärakennus – ja matkijoita tuli pian pilvin pimein. 

  

Entäpä tänään? Saksalainen Marin Trenk on kirjoittanut kirjan ruokakulttuurien muutoksista. Sellaista se on: hänen asuntonsa ikkunasta Frankfurtissa näkyy useita italialaisia ravintoloita, sen lisäksi kreikkalainen taverna, espanjalainen tapas-baari sekä useita kebab- ja aasialaisia ravintoloita. Perisaksalaista omenaviinikapakkaa sen sijaan on jo vähään hankalampaa löytää, saati sitten perinteistä saksalaista ruokaa.

   

Sekä peruna että tomaatti eivät kuitenkaan ole Italiasta, vaan tulivat meille 500 vuotta sitten Atlantin yli. Vaikka teknologiamme ovatkin uusia ja muuttuvat nopeasti, ruokakulttuurimme on aina ollut kansainvälistä.

Kristoffer Kolumbus lähti vuonna 1492 etsimään uutta maata, jossa pippuri kasvaa, ja löysi maanosan, jossa kasvatettiin perunaa, tomaattia ja chiliä. Tutkimusmatkailijat toivat Eurooppaan tullessaan myös valmistusmenetelmiä – niin esimerkiksi suklaan, toisaalta maasta muuttajat veivät myös omat ruokakulttuurinsa mukanaan. Monta reseptiä syntyi itse matkalla. Tikka masala ei syntynyt Intiassa, vaan on sekoitus kanaa ja Intiaa. Chopsueytä ei keksitty Kiinassa, vaan Kaliforniassa. Humalaiset kullanhuuhtojat murtautuivat yöllä kiinalaiseen kahvilaan ja söivät siellä kaiken – eli ”zaap seoi”, joka on kanttoonin kielellä ”ruuantähteitä”.

Tiedä häntä, mitä aiheutti se, että italialainen Nico di Camillo, koska oli kokki, joutui sodan jälkeen USA:n armeijan apulaiseksi Saksaan ja sai vieraakseen amerikkalaiset upseeerit, jotka pitivät pitsasta. Liekö se ollut syynä pitsan suosioon, vaiko tuo würzburgilainen ravintola ”Capri”? Mene tiedä. Italiassa nimittäin pitsaa syötiin tuolloin vain kotona.

Ja meillähän on perisuomalainen kahvimme. Hullunkurisinta lienee kansallisruokamme karjalanpiirakat, joita Karjalassa riisipiirakoiksi kutsutaan. Karjalassa kun ei riisiä kasva!

Hyvin muistan oman ensimmäisen pitsani. Opettajamme tarjosi meille pitsat Lappeenrannan keskustassa, Adrianon baarissa, Suomen ensimmäisessä pitseriassa. Lienee ollut joskus 1960-luvulla. Oi ihmettä siinä kerrakseen!

 

Ja minne minä menin ystäväni kanssa toissaviikolla Hampurissa syömään? ”Portugalilaiskortteliin”, joka sijaitsee ihan merimieskirkkoa vastapäätä. Kuvassa näkyy, että väki ei Saksassa istuskele yömyöhään ravintoloissa. Useassa ravintolassa olen käynyt siellä syömässä ja herkullista on. Mutta ei saksalaista, vaan portugalilaista. Lienee tosin vieressä sijaitsevalla satamalla asian kanssa jotain tekemistä…