Miksi kuoleman käsittäminen
vaatii näin paljon voimia?
Minä en ole kuollut enkä
edes sairas. Mitä nyt sopivasti tapahtumiin nähden repesivät nivelsiteet
nilkasta, kun liukastuin lunta luodessa. Sellainen hankaloittaa elämää, mutta
paranee aikanaan. Minulla eivät asiat muutenkaan ole huonosti: on hyvä mies,
kaunis uusi koti, ammatti jossa on ilo lähteä aamulla töihin ja palkkakin siitä
maksetaan, ja kaikin puolin hyvät ihmissuhteet. Lapsillakin on asiat hyvin.
On vain tapahtunut - ja
minulla kuinkas muutenkaan – viime aikoina niin paljon, etten ole
yksinkertaisesti ehtinyt blogia kirjoittamaan. Ja nyt voimia vie veljeni
kuoleman työstäminen ja käsittäminen. En ymmärrä.
Sunnuntaina 14. elokuuta joimme
veljeni kanssa yhdessä 60-vuotiskahvit. Ei hän juhlista välittänyt, mutta koska
olin kakun ostanut, niin hän tuumasi, että olkoon menneeksi. Naureskeltiin ja
oltiin iloisia. Olimme juuri kaksi viikonvaihdetta yhdessä kumpikin osaltamme
tyhjentäneet äidin talosta turhaa tavaraa, jotta veljeni voisi tuoda leipomonsa
myynnin jälkeen tavaransa sinne. Pitemmän päälle hän aikoi asettua taloon
asumaan. Äidin kohtalo oli vielä avoin, veljeni huolehti toistaiseksi muistisairaasta
äidistäni kotona.
Viimeinen keskustelumme
käytiin 14. syyskuuta, kun soitin kysyäkseni, onko kaikki sujunut suunnitelman
mukaan. Kyllä, mutta... Hän sanoi: ”Nyt kun on kaikkea, ei millään ole enää
mitään merkitystä.” En usko, että hän tuolloin vielä tiesi tilanteensa
vakavuuden. Leipomo oli myyty, uudet yrittäjät opetettu työhön. Ja sitten
menivät jalat alta ja oli juuri tullut ajokielto. Mikä miestä näin yllättäen vaivasi?
Lääkärit olivat ymmällään.
Sitten varmistui, että hän
on sairastunut Creutzfeld-Jabocin tautiin, joka on samaa sukua kuin hullun
lehmän tauti ja joka johtaa lyhyessä ajassa varmaan kuolemaan.
Meillä oli aina hyvät välit,
kaipaan häntä suunnattomasti.
En kyseenalaista elämän
kulkua, en vain ymmärrä tätä asiaa. Miksi juuri nyt, kun veljelleni koitti ”oma
aika” ja oma elämä, ja juuri kun nuoruudenrakkaus oli löytynyt uudelleen,
elämän piti heti loppua? Totta kai hän oli ihan itse oman elämänsä valinnut. Raatoiko hän, leipuri-yrittäjä, itsensä kuoliaaksi? Koskaan hän ei ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa, jaksoi aina
sovitella ja kärsiä, ja oli äärettömän ahkera ja tunnollinen kaikissa
toimissaan. Kun uuden leipomon myötä tarvittiin rahaa, oli Osuuspankki valuuttamarkkinoiden juuri avauduttua pakottanut leipurin ottamaan valuuttalainan. Tuli kriisi, ja velkaa olikin kaksinkertainen määrä. Suomen yrittäjistä iso osa meni konkurssiin ja monet luopuivat ja lähtivät ulkomaille - kuten monet minun asiakkaistani - tai tekivät itsemurhan. Mutta veljeni perheineen puri hammasta ja selvisi kriisistä äärimmäisellä ahkeruudella.
Kävin eilen Armilan
ruumishuoneen kappelissa jättämässä jäähyväiset. Tiedän, ettei hänen sielunsa
siellä ollut, siellä oli vain kylmä ruumis. Vaan minne menee sellainen ihminen,
joka ei usko Jumalaan? Kyllä hän minut tunsi ja joka kerran itki kun
sairaalassa kävin. Voiko sellainen ihminen, joka ymmärtää pian kuolevansa,
tehdä mitään muuta kuin itkeä nähdessään läheisensä? Nyt se ruumis on viety
Helsinkiin tutkittavaksi, sillä sairaus on äärettömän harvinainen. Ehkä siitä
tutkimuksesta on jollekin toiselle joskus myöhemmin hyötyä, en tiedä. Lääkärit
eivät tiedä eivätkä ymmärrä.
Partneri ja myös ainoa tytär tekivät ison rakkauden työn olemalla sairaan kanssa viimeiseen hengenvetoon asti.
Partneri ja myös ainoa tytär tekivät ison rakkauden työn olemalla sairaan kanssa viimeiseen hengenvetoon asti.
On toki muutenkin tapahtunut
lyhyen ajan kuluessa tänä syksynä hyvin paljon isoja asioita. Olen tehnyt
muutaman käännöksenkin kaiken tohinan keskellä. Olemme muuttaneet pois
tuulimyllyjen vaikutusalueelta, elämä Kalajoella kävi mahdottomaksi. Me emme
muuttaneet perussuomalaisten Putkosen mediakohun seurauksena, vaan Kalajoen
talo on ollut myynnissä jo elokuusta asti. Ei vaan taida olla ostajia – moni muukin
on muuttanut Kalajoelta pois. Useat tuttavistamme ovat sairastuneet ja pois
muuttamassa. Ja mitä tekevät Kalajoen päättäjät? Uskovat
lobbareiden satuja, rakennuttavat lisää myllyjä, vaikka hyvin tietävät tekevänsä ihmisiä
sairaiksi ja Kalajoen asuinkelvottomaksi.
Saimme vielä viettää ihanat
läksiäiset Kalajoella tsasounalla lokakuun puolivälissä. Moni tuli, tunnelma
oli lämmin. Kiitos heille kaikille! Kalajoelle jäi ystäviä, oikeita ystäviä.
Tein lokakuussa suomalais-saksalaisen
kuoron kanssa kuoromatkan Jenaan ja Saalfeldiin Saksaan, jonka matkan olin jo kesällä
varannut. Kaikki sujui oikein hyvin ja näin paljon. Vietin samalla Weimarissa
ja Erfurtissa tyttäreni luona pari ihanaa päivää. Lupasin kuorolaisille
kirjoittaa matkakertomuksen blogiini, mutta tekemättä on yhä…
Heti Suomeen palattuani
veljeni partneri soitti minulle hätähuudon ja pyysi tulemaan heti
Lappeenrantaan. Siellä kävi ilmi tilanteen vakavuus ja muistisairas äiti piti
saada heti palvelutaloon. Se onnistuikin vielä samalla viikolla, ja tänään
veimme veljeni tyttären kanssa hänelle palvelutaloon omia tavaroita ja
vaatteita. Kovasti äiti haluaa kotiin Tuomojalle, mutta sinne ei ole menemistä,
sillä paitsi ettei hän pysty itse huolehtimaan asioistaan, talon kaivoissa ei
ole vettä. Veli oli elokuussa laittamassa uutta kaivoa. Kesken on yhä, metsätie
raivattu ja kaivonrenkaat seisovat metsän laidassa.
Oli raskasta sulkea
lapsuuden kodin ovi tietäen, ettei meistä enää koskaan sinne kukaan palaa. Mitä
talolle tapahtuu, emme vielä tiedä. Millä me molemmat tyhjillään seisovien
talojen kulut maksamme, sitäkään en tiedä. Ja Kalajoen taloa tyhjennetään yhä.
Raskasta on myös ymmärtää
muistisairasta. Kun puhun hänelle ainoasta veljestäni eli hänen ainoasta pojastaan
ja kerron, että veljeni on kuollut, hän itkeä tirauttaa hetken ja seuraavaksi
kysyy, onko veljeni viemässä leipiä kauppoihin… Esittelee minut yhä uudelleen samalle
hoitajalle ja kysyy, milloin lähden takaisin Saksaan.
Opiskelijani ovat
valmistautuneet lopputesteihin. Olemme harjoitelleet ahkerasti. Työharjoittelut
menivät erittäin hyvin, useampi työllistyy harjoittelupaikkaansa. Varsin
liikuttavasti he ottivat osaa veljeni poismenoon. Liekö sitten syynä se, että
ryhmässä on muutama kovia kokenut pakolainen. Me emme edes osaa kuvitella,
mitä tarkoittaa paeta vainoja ja sotia ja pelätä henkensä edestä – ja sitten
meidän perussuomalaiset haluavat estää heiltä ihmisarvoisen kohtelun. Kunpa
olliimmoset, teuvohakkaraiset ja jussihallaahot voisi pakottaa asumaan jonkin
aikaa vaikka Aleppossa, että heille ymmärrys kasvaisi…
Elän tällä hetkellä jossain
epätodellisessa todellisuudessa. Teen työni mekaanisesti, mutta tuntuu siltä, että en ymmärrä
mitään. Mutta ehkä seuraava blogi todellakin on se luvattu matkakertomus.