Olla vai omistaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

"Ihmiset arvioivat toisiaan sen perusteella, mitä kullakin on, eikä sen perusteella, mitä kukin on... Rauha voi syntyä vain kunkin omassa sisimmässä."
-kirjoittaa Ralph Waldo Emerson kirjassaan Self-Reliance.

Nettideittailumiehet esittelivät mielellään talojaan, mökkejään, veneitään, autojaan. Jos sitten totesin, että talohan minulla jo on, ovat heti muuttamassa luokseni. Taloon maalle, eivät minun luokseni. Silloin: ei kiitos. Minulla on kaksi vasenta kättä, mutta eiköhän tämä tästä silti.

En oikein tiedä miksi minä en ole tärkeä, vaan ne tavarani, omaisuuteni. Jota on tai ei, miten sen nyt ottaa :-)

En toki aliarvioi omaisuuden merkitystä. Se jolla on, olkoon onnellinen ja kiitollinen. Ja käsittääkseni tarkalla taloudenpidolla saa jotain säästöönkin. Ainakin koronkoron laki on aina voimassa: se joka laittaa tänään euron päivässä jemmaan - kasvamaan korkoa tietenkin (ja riippuen riskinhallinnan kyvystä ja sietokyvystä sitä korkoa on enemmän tai vähemmän ja joinakin vuosina ei yhtään) saa kokoon sievoisia summia. Tulee rikkaaksi, maallisen järjen mukaan. Ei tarvitse voittaa lotossa.

Tavara ja omaisuus tulee ja menee. Sitä on ollut, se on mennyt, sitä on taas tullut, varman päälle ei voi rakentaa. Viimeiseen laatikkoon en ota mitään mukaani. On tapahtunut elämän varrella yllätyksiä, joita ei uskonut olevankaan - ainakaan omalla kohdalla. Ja yhä vielä elän ja jopa hyvin: minulla on toimeentulo, katto pään päällä ja lämmintä, olen terve, ja ihmissuhteet ovat kunnossa. Olen nauranut, että nyt on jopa taas elintasoa: on taas oma autotalli ja oma puulämmitteinen sauna... Osan näistä yllätyksistä voi lukea nettideittailukirjastani, ja siitä kirjasta sanottakoon: se ymmärtää joka tietää.


Se talo siellä Allensbachissa, se "tilattu",  toiveitten talo. Ex-mies siellä yhä asustelee, ilmeisesti onnellisena, ainakin toivon niin. Se on niin pieni talo, vain vaivaiset kolmesataa neliötä plus ullakkotilaa vielä sata neliötä, että ei sinne viimeksi enää isäni äidinäidin kapiokirstu mahtunut... ;-)

Tämä tapahtui kesällä 1989. Mieheni oli siis saanut työpaikan yliopettajana Konstanzin ammattikorkeakoulusta Bodenjärveltä, ja meillä oli paritalon puolikas Frankfurtissa sekä kaksi lasta, 7- ja 9-vuotiaat. Perheemme piti siis muuttaa vajaat neljäsataa kilometriä etelään. Miehellä uusi työpaikka ja teknisten luentojen valmistelu, joka vei kaiken ajan, niin perusteellisesti jopa, että hän ei edes huomannut, missä paratiisissa, siis Bodenjärvellä, uusi työpaikka onkaan. Minulla hoitolapset, käännöstyöt, kielikoulu ja opetus siellä, omilla lapsilla heinäkuiset syntymäpäivät kekkereineen, kaikenkarvaiset kesäjuhlat ja vanhempainneuvoston puheenjohtajuus. Päätimme kuitenkin vielä kerran viettää muutaman päivän uutta kotia etsimässä.

Olin "tilannut" ison talon Allensbachista (kuntia on toki paljon sielläkin seuduin), isot lastenhuoneet, oman suljetun pihan ja ison puutarhan, lattialämmityksen kylpyhuoneeseen, valmiin keittiön, kirsikkapuun pihalle ja bussipysäkin kulman taakse, sekä rauhallisen sijainnin että hyvät palvelut lähiympäristössä, eikä kaukana järveltä. Ja tämän kaiken ennen koulujen alkua, johon oli kuukausi aikaa. Väkirikkaassa Saksassa on vaikea löytää omaa suojattua pihaa. Saksalaisissa asunnoissa ei ole muuta kuin seinät; ei keittiötä, ei kaappeja, ei verhotankoja, ei edes peiliä vessassa. Vessanpönttö ja kylpyamme on ;-) No niin, Frankfurtin naistenpiirini naiset nauroivat toiveilleni. Heidän mielestään täysin mahdoton toive, olin höperö. Olimme lisäksi varanneet kahden viikon loman Suomeen, ja maksaneet lentoliputkin jo.

Noihin aikoihin oli vaikeaa löytää asuntoa Bodenjärveltä sopuhintaan. Kävimme monen monta taloa katsastamassa, mitään ei löytynyt. Kaksi perhettä, joiden taloja emme ostaneet, kutsuivat meidät myöhemmin kylään, illalliselle. Pienet ympyrät: Konstanzissa on noin satatuhatta asukasta.

Olimme aiemmin katsastaneet kaikki lähiseudun vapaat talot, ja lähes luovuttaneet. Tuon heinäkuisen viikonvaihteen sunnuntaina ja jo iltapimeän saavuttua vihdoin löysimmekin sopivan, varsin edulliseen hintaan, ja päätimme heti ostaa sen. Siinä oli aivan kaikki, mitä olin "tilannut". Totesimme vain suruksemme, että ei sittenkään riitä rahat. Lisäksi sekä myyjä että välittäjä vain naureskelivat meille, nuorelle farkkukansalle, että ostammepa tai emme, seuraavana aamuna se on tiedettävä. Emme ymmärtäneet mitään, mutta päätimme yrittää. Minä ajoin illalla takaisin Frankfurtiin, kun velvollisuudet kutsuivat.

Ex järjesti kollegansa, rakennustarkastajan, katsastamaan talon seuraavana aamuna, maanantaina, ja hän totesi sen erinomaisen hyvin tehdyksi. Miten hyvin, selvisi vasta kun olimme asuneet siellä ensimmäisen talven: tämän vanhemman, paljon isomman talon lämmityskulut olivat entiseen, uuteen taloomme verrattuina vain murto-osa edellisestä vuodesta. Mieheni soitti välittäjälle, mutta tämä sanoi saman tien, että olemme myöhässä, talolla on jo toinen mahdollinen ostaja. Mieheni soitti minulle: emme valitettavasti saakaan sitä taloa.

Vaan se joka ehtii ensin, on kuitenkin etuasemassa. Välittäjä sanoi, että voisimme kyllä käydä notaarin puheilla, ja varata talon. Baden-Württembergissä kaupan vahvistavat notaarit ovat valtion virkamiehiä ja jonotusajat kuukausien mittaisia. Naapuriosavaltiossa Baijerissa notaarit toimivat vapaasti, sinne löytyi aika heti keskiviikoksi.
Riemuissaan mies soitti minulle: saisimme sen talon sitten kuitenkin.

Mutta mistä rahat? Ennen notaarille menoa pitää olla pankilta vakuus. Mies soitti minulle: ei riitä rahat, emme saa taloa.

Vaan sitten hän kuitenkin soitti paikalliselle pankinjohtajalle ja pyysi tältä tällaista takuupaperia. Tuntematta meitä tai taloudellista tilannettamme mitenkään, pankinjohtaja otti mieheni vastaan ruokatunnillaan, pankin ollessa kiinni, ja kirjoitti tällaiset paperit - puolitoista kertaa sen summan, mitä oma talomme Frankfurtissa myydessä maksaisi, eikä tässä totisesti ole pikkusummista kyse - ja toinen, vähintään yhtä iso yllätys: ennakkoperintöä tuikitiukalta anopiltani... haukoimme henkeämme hämmästyksestä... Mies soitti minulle: olemme saaneet takuupaperin, ja rahat millä maksaa erotuksen, saamme sen talon!

Keskiviikkona aamulla mies laittoi pyhäpuvun päälleen, lähti laivalla välittäjän ja omistajan kanssa järven yli notaarin puheille. Tunnelma oli ollut kummallinen ja päivä pilvinen, kuin painajaisessa tai dekkarissa: kukaan ei puhunut mitään. Notaari hetimmiten sanoikin, että kyllä hän voi vahvistaa että ostaja, mieheni oli ollut hänen puheillaan, mutta että talo on jo myyty. Mies soitti minulle: emme sitten saakaan sitä taloa.

Vaan eipä kestänyt kuin saman päivän iltaan, tuli taas puhelu välittäjältä. Talon varannut ostaja oli toinen notaari, ensimmäisen tuttava ja ensinnäkin koska kauppa oli sisäpiirikauppa, se on peruuntunut. Toisekseen, meidän tarjouksemme oli ollut korkeampi kuin hänen, eli enemmän tarjonnut saa talon. Emme olleet tienneet tästä mitään! Summa ei edes ollut mitenkään merkittävä. Vasta paljon myöhemmin saimme kuulla, miksi lain mukaan tätä taloa ei voinut antaa tälle toiselle: talon omistaja oli allekirjoittanut sellaiset paperit, että se oli lainvastaista.
Taas mies soitti minulle: saamme sen talon sitten kuitenkin!

Perjantaiksi oli ollut varattuna Baden-Württembergin notaarilla aika tälle toiselle, joten voisimme sitten tehdä kauppakirjat heti perjantaina. Ajoin siis ne neljäsataa kilometriä takaisin etelään notaarin puheille. Tämä sekä muutama muukin notaari Saksassa on muuten aikojen kuluessa vahvistanut, että olen saksankielen taitoinen :-)

Aikaa oli siis kulunut sunnuntaista perjantaihin.

Kaupat tehtiin, shamppanjat juotiin. Myyjä, eronnut, yksin elävä mies, tirautti pienet kyyneleet. Kertoi että oli laittanut nimensä takauspaperiin, ja siksi myynnillä oli niin tavaton kiire... Ja sanoi, että voisimme muuttaa vaikka heti, koska hän on jo tyhjentänyt ison osan tavaroitaan, hänen äitinsä oli juuri kuukausi sitten kuollut ja hänellä oli kolmio samassa kylässä tyhjänä... Siellä hän asuu tänäkin päivänä. Ja me olemme väleissä.

Palasin perjantaina illansuussa Frankfurtiin ja kerroin kaupasta naapurilleni. Meillähän ei ollut ostajaa Frankfurtin talollemme, olimme siis kahden asunnon loukussa. Siltä istumalta naapurini sanoi, että hänen ystävänsä on kiinnostunut talostamme, kutsui hänet perheineen sitä katsomaan, tämä näki ja ihastui, ja lupasi heti maksaa pyytämäni hinnan... Kauppakirjat tehtiin sitten muutamaa päivää myöhemmin. Ja asuu siellä tänäkin päivänä.

Join punaviinit vanhan naapurini ja uuden ostajan kanssa. Ajankohta oli otollinen: muuttoon olisi melkein neljä viikkoa aikaa, ja se tapahtuisi sopivaan aikaan, niin että ekaluokkalaisemme voisi heti mennä uuteen kouluun, meillä olisi lähes kaksi viikkoa aikaa remontoida ja... viettää se Suomen loma, ne toiset kaksi viikkoa. Näin tehtiin.

Ei kokonaista viikkoakaan ollut kulunut siitä, kun olin "tilaukseni tehnyt" ja sen saman tien Frankfurtin naisille ääneen kertonut. Jostain ihmeen syystä kukaan ei enää nauranut minulle.

Ja jotta ei olisi yhtään ollut tylsää, soitti yksi iso toimeksiantajani (Saksan toiseksi suurin rakennusfirma) ja kysyi, voisinko tehdä heille isohkon käännöstyön neljän viikon sisään. Lupasin sen ja teinkin työn ja vieläpä menestyksellä, tämän kaiken pyöriessä ympärilläni.

Neljä viikkoa siitä kun olimme talomme ensimmäisen kerran nähneet. Remontti tehtiin, itse - uudet ovet, uudet tapetit, uusi parketti alakertaan ja uudet kokolattiamatot yläkertaan; käännökset käännettiin; tentit korkeakoululla pidettiin ja korjattiin; Suomen loma vietettiin; pakattiin ja muutettiin; lastenkutsut pidettiin; läksiäiset vietettiin... kaikki, ihan kaikki tutut tulivat meitä hyvästelemään. Ja uudessa paikassa tulivat uudet naapurit tervehtimään ja toivat meille kukkia ja lahjoja.

Lapset kysyivät tosissaan, mitä ihmettä on tapahtunut, miksi uudet naapurit ovat näin ystävällisiä. En tiedä sitä tänäänkään, tiedän vain että yhä vieläkin saan terveisiä ja kutsuja ja kesällä tänä vuonna oli yksi senaikainen naapurini, hyvä ystäväni luonani Suomessa ja yhdessä kävimme myös Pietarissa. Se niistä kamalista saksalaisista joopa joo.

Muuton jälkeen ompelin tuolloin kaikkiin alakerran kymmeneen ikkunaan laskosverhot Suomesta ostamastani kankaasta, ja myöhemmin samana syksynä kaakeloin kellarikerroksen vapaan huoneen, pesuhuoneen betonilattian, pystytimme sinne hirsisaunan, ja asensimme vierashuoneen laminaattilattian.

Ekaluokkalaiseni oli riemuissaan: heti muuttopäivänä tuli naapurin pikkupoika meille, ja sen jälkeen pojat olivat kuin kaksoset. Kymmenet kerrat oma poikani vietti erinäisiä aikoja Sveitsissä talvella tämän perheen asunnossa, lasketellen ja kelkkaillen siellä. Miten pojat rakensivat meidän pihallamme hiekkalinnoja tai kokonaisisia kylpylöitä tai lentokenttiä, sateella naapurin jättisateenvarjon alla, miten he kaitafilmasivat jännäreitä, ja miten he nikkaroivat yhdessä hyvin toimivan, hauskan mäkiauton. Se on sitten taas toinen tarina, kuinkas sitten kävikään...

Ei ihme että lapsistani on tullut yhtä kummallisia (= liikkuvaisia?)  kuin meistä vanhemmistakin. Tämä kolmas sitten syntyi siellä uudella paikkakunnalla - itse asiassa Sveitsissä, jonka rajalla asuimme. Ja sitten perustin toisen kielikoulun.
Vanhempi poika päätyi töikseen selvittelemään monimutkaisia asioita...