Yksi ensimmäisiä autonostojani Saksasta on erityisen mieleenpainuva. Annas kun kerron...
Oli talvi, lunta maassa ja pakkasta. Olin sopinut asuntoauton ostosta myyjän kanssa. Tiesin, että myyjä on kreikkalainen ja autokauppias, joka ostaa autoja Saksasta ja myy niitä eteenpäin Kreikkaan. Myyjä asui ison kaupungin lähellä mutta minun asuinpaikastani kaukana ja auto oli hänen pihallaan. Oli talvi ja lunta maassa, kuten on tavallisesti tuohon vuodenaikaan Saksassa. Sovittiin tapaaminen uudenvuoden aatoksi, varasin autolle laivapaikan Ouluun; ostaja halusi lähteä autolla talvilomalle.
Ostaja, jota en ollut koskaan tavannut, laittoi tililleni Hyvin Suuren Summan Rahaa. Minua hirvitti. Entäs jos hukkaan rahan... minut ryöstetään... kuolen kesken matkan... junasta puhkeaa kumi... Minä myyjälle huolestuneena: "Entäs jos te tapatte minut?" Myyjä nauroi. "Ei kai teidän otsassa lue mitä rahoja teillä on mukananne?"
Nostin pankista aamulla kyseisen ison summan. Pankkivirkailija kysyi, haluanko ihan varmasti tuon rahan käteisellä. Sanoin haluavani, ja sitten minua vasta hirvittikin. Laitoin rahan visusti näkymättömiin ja juoksin junalle.
Vaan junaapa ei kuulunutkaan. Myöhemmin kuulin, että veturinkuljettaja ei ollut liukkaan kelin takia päässyt ajoissa asemalle. Selvähän se mitä siitä seurasi: myöhästyin jatkoyhteydestä, ja tulin perille isoon kaupunkiin vasta illalla, pimeässä. Myyjä otti minut iloisena ja kohteliaana vastaan asemalla kuten sovittu oli ja lähti ajamaan kylille. Hyvänen aika, sydämeni alkoi pamppailla ja kysyin, minne olemme menossa. Myyjä kertoi asuvansa pienessä kyläsessä ja toimistonsa olevan asunnossaan.
Katsastin auton: oikein hyvä, kaikki kuten pitikin. Myyjä pyysi sitten nousemaan toiseen kerrokseen, asuntoonsa. Hyvänen aika, minä yksin rahojen kanssa hämärässä rakennuksessa tuntemattoman miehen kanssa. "Rohkea rokan syö," ajattelin. Teimme kauppakirjan, ja lajittelin paksun pinon seteleitä pöydälle. Nyt myyjä katsahti minuun ja naurahti: "Nythän te voitte tappaa minut..."
Oli niin myöhä, että oli tulenpalava kiire ehtiä autolla laivaan, ja pitihän se saada vientikilpiinkin, ja virastot ovat vain aamuisin auki. Myyjä pohti hetkisen ja löysi ratkaisun. Hän lähtee kanssani ajamaan pohjoiseen, ja olihan hänellä joka tapauksessa asiaa sinne suunnalle ja myös rautateiden vuosikortti. Ajatus oli laittaa auto rekisteriin aamuvarhaisella matkan varrella; tuohon aikaan se oli monimutkaisempaa ja enemmän aikaa viepää kuin nykyisin. Nykyisin se on vain kalliimpaa ;-)
Niin lähdimme ajamaan pohjoiseen. Sovittiin, että etsitään majatalo jostain matkan varrelta vähän myöhemmin. Totta kai sain taas kuulla tuhat kysymystä Suomesta, joihin yritin vastailla miten osasin. Yhtäkkiä seuralaiseni kysyy, onko minun nälkä. Tokihan, päivä oli ollut pitkä. Hän kysyy varovasti, haittaisiko, jos ajaisimme muutaman kilometrin ylimääräistä, hänen veljellään on matkan varrella ravintola... Hyvänen aika, miten maukasta kreikkalainen ruoka onkaan, ja miten iloisia olivat sekä seuralaiseni että hänen veljensä toisensa nähdessään.
Ajoimme edelleen pohjoiseenpäin. Puolenyön jälkeen päätimme yöpyä autossa, minullahan oli makuupussi mukana - kuten lähes aina matkoillani, kun olen tällainen kiertolainen - ja herätä aikaisin rekisteröintiä varten. Asuntoauto oli integroitua mallia, eli makuupaikat ohjaamon yllä edessä ja takana tallin päällä. Minä eteen nukkumaan, ja myyjä taakse.
Eipä kestänyt kauaa, kun seuralaiseni nousi ylös ja ilmoitti, että koska on talvi ja Suomea varten ei kaasua autossa lämmitystä varten, niin tyhjän tilan päällä on liian kylmä, voisiko hän tulla viereeni ylös... Hyvänen aika. Vieras mies tuli taloon.
Sain sentään miten kuten nukuttua aamuun. Seuralaiseni kömpi myös ylös ja nauroi sydämensä pohjasta. "Luulitteko ihan tosissaan, että tekisin jotain sopimatonta?" Kyllä olin luullut... Minkään sopimattoman sijaan hän auttoi minua saamaan auton vientikilpiin, mikä nopeutti lähtöäni, niin että ehtisin laivaan.
Loppujen lopuksi hän ohjaili minua oikealle maantielle. Auto ehti laivaan. Kaikki hyvin...
Hyvänen aika! Muutaman päivän kuluttua sain puhelun Suomesta, jossa ostaja kertoi olevansa erittäin tyytyväinen autoonsa. Jaa myyjältä, joka kiitteli ostosta, ja mielenkiintoisista keskusteluista kanssani.
Noin vuoden kuluttua sain uuden puhelun samalta ostajalta. Hän kertoi edelleenkin olevansa erittäin tyytyväinen autoonsa. Myös myyjältä sain puhelun. Hän kysyi oliko kaikki hyvin.
Merkilliseksi asian tekee se, että en tänäkään päivänä ole tätä ostajaa vieläkään nähnyt!
Mitä tästä opimme?
1) Sitä saa mitä tilaa.
2) Olen aina oman maani lähettiläs, menenpä minne tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti