Isä syntyi Nuijamaalla aviottomana lapsena vuonna 1921 ja kasvoi äitinsä kanssa äidin veljen taloudessa. Pienestä pojasta isä oli joutunut elättämään itse itsensä, alkaen kymmenvuotiaana paimenpoikana, myöhemmin myyden itse tehtyjä luutia Viipurin torilla ja vielä myöhemmin Konnunsuon turvetyömaalla kaivinkonetta ajaen. Kuoleman rajamailla käyneenä sekä sodassa että kaivinkoneen kaaduttua suolla hän oli ymmärtänyt elämästä ilmeisen paljon.
Isä ei kantanut kaunaa venäläisille sotakokemuksista huolimatta. Hän sanoi vain: "Se oli sitä aikaa se." Isän kotikunnasta Nuijamaasta Venäjä vei puolet, mutta hänen lapsuuden kotitalonsa jäi rajalle Suomen puolelle - uusi rajahan vedettiin viivottimella eli aivan sattumanvaraisesti.
Myöhemmistä vaiheista talon isäntänä ja leipurina ja markkinamiehenä olen kirjoittanut aiemmissa blogeissani.
Huolimatta ankeasta lapsuudesta äpäränä isä oli täynnä energiaa ja toivoa. En muista hänen koskaan olleen huonolla tuulella, enkä koskaan moittineen ketään, ei edessä eikä takana.
Isältä ei juuri parannut neuvoa kysyä. Hän vastasi säännöllisesti vastakysymyksellä: "Mitä sinä itse olet ajatellut tehdä?"
Hän ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oikeus olla sellainen kuin on. Hän kertoi oman mielipiteensä ja odotti, että muillakin on ikioma mielipide. Hän ei ikinä lähtenyt mihinkään eikä tehnyt mitään siksi, että niin olisi "pitänyt" tehdä, hän harkitsi asian itse itselleen ja teki miten hyväksi näki. Se ei useinkaan aiheuttanut suurtakaan riemua muissa sukulaisissa, kun häntä ei saanut ohjailtua toisten mielen mukaan.
Markkinoilla, siis asiakaspalvelussa, isästä pidettiin. Hänellä riitti aina aikaa muiden ongelmille ja hän aina jaksoi kuunnella toisia. Huumori hersyi usein niin hienovaraisesti, että nauraa älysimme vasta jälkikäteen.
Minä olen lapsista vanhempi ja sain olla se viimeinen isäni elämässä ja hyvästellä hänet. Useaan viimeiseen vuoteen hän ei enää muistanut mitään, ja äiti hoiti häntä omaishoitajana kotona. Useaan otteeseen olin äitini tuuraajana, vaikka asuin Saksassa - eli mahdollisimman kaukana. Jouduimme viemään isän sairaalaan, kun hän oli kaatunut kotona, ja koska hän ei suostunut ottamaan lääkettään sairaalassa, sairaanhoitaja antoi sen minun tehtäväkseni. Niinpä annoin isälle lääkkeet, ja vaikka hänen silmänsä olivat kiinni, hän puristi lämpimästi kättäni. Siitä hän ei sitten enää koskaan herännyt.
En muista isän koskaan käyneen kirkossa. Siitäkin huolimatta olen sitä mieltä, että hän oli ehdottomasti parempi uskovainen kuin useimmat tuntemani ihmiset, jotka itseään uskovaisiksi mainitsevat.
Elämänohjeeksi häneltä jäi: "Tunne itsesi, anna arvo toisillekin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti