Lappeen seurakunta on oma kotiseurakuntani. Se on maantieteellisesti varsin laaja seurakunta, johon kuuluu nykyisin puoli Etelä-Karjalaa – ainakin siltä aika kummallisten yhdistymisten tuloksena tuntuu. Lappeen kirkko seisoo aivan Lappeenrannan keskustassa, katujen risteystä häiriten. Kirkko on sopusuhtainen ja sisältäkin kauniin tasapainoinen, ja siellä on erittäin hyvä akustiikka. Joka kerran kirkossa käydessäni nautin urkujen pehmeästä soitosta. Nyt kun laulan kirkkokuorossa, iloitsen joka kerran siitä, että saan laulaa siellä, ylhäällä parvella.
Kuoromme ei ole kummoinenkaan, sillä kirkollinen toiminta ei ole muodissa. Kuitenkin kirkkoomme jokaiseen tapahtumaan joka kerran ilmestyy väkeä. Ehkä he eivät tiedä, ettei kirkossa käydä nykyisin?
Lappeen seurakunta on kasvava seurakunta. Yksi niitä harvoja kasvavia, täällä seuduin Taipalsaaren ja Lappeenrannan lisäksi. Imatra ei väkikadollaan mitenkään poikkea seutukunnasta, vaikka media sitä niin hehkuttaakin ja siitä isoa numeroa tekee. Jos ihmisillä ei ole töitä, he lähtevät työn perässä paikkakunnalta pois, he eivät lähde minkäänlaisen kirkkoherran takia - ei se sen kummempaa ole.
Nuorenakin lauloin oman seurakuntani kirkkokuorossa, silloisessa nuorisokuorossa. Johtajana nuorisopappimme Markku Pyrhönen. Nuorena olin ollut aktiivijäsen ja vetänyt myös apulaisena monet leirit.
Ensimmäisen oman pitkän matkani tein isoseksi Lapiosalmen ensimmäiselle lähetysleirille Posioon. Tuolloin ei ollut yhtään rakennusta, vain telttoja, hyisenkylmää vettä, vanikkaa ja teetä, ja ziljoona itikkaa. Mutta leiri oli hyödyllinen: vedin yo-kirjoitusten reaalista täydet jokeripisteet… :-)
Muistan kouluaikoina pitäneeni luokkamme vuorossa ollessa koulumme aamuhartaudet, muistan laulaneeni myös näitä pääsiäislauluja keskusradiossa, yksin. Siksi varmaan pääsin Lauritsalan Yhteiskoulun Kunnostautuneiden kirjaan – en ainakaan muista muuten olleeni mitenkään näkyvä oppilas. Aktiivinen kyllä olin, mutta siitä ei jaettu palkintoja. Muistan saaneeni kunniakirjan lisäksi mitalina tikkarin, ja kun toin sen kotiin, äiti halasi niin että tikkari putosi lattialle ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Koska koulussa oli vuosittain (1953-1975) keskimäärin tuhat oppilasta, ja kunniakirjoja on jaettu jotain yhdeksänkymmentä, se tunnustus on kyllä jonkin arvoinen!
Saksassa suomalainen kirkollinen toiminta on varsin vireää ja hyvin toisenlaista kuin Suomessa. Saksassa ei ole lähestulkoonkaan samanlaista virkamieskoneistoa kuin Suomessa. Useimmat työt tehdään vapaaehtoisperiaatteella. Saksan evankelisen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kesken on olemassa sopimus kirkon palveluista suomalaisille suomen kielellä. Suomi maksaa keskusjärjestön, Suomalaisen kirkollisen työn keskuksen kulut, ja Saksan maakirkot maksavat suomalaisten pappien palkat. Heitä on viisi, kuudes on Hampurin merimieskirkon pappi.
Myös suomalaiset kielikoulut kuuluvat järjestyksellisesti keskuksen alaisuuteen. Keskus järjestää vuosittain kaksikielisiä rippikoululeirejä Suomessa, ja naapuriapu on tärkeä osa toimintaa.
Saksassa eri paikkakunnilla asuessani hyvin monilla ystävistäni ja heidän perheillään on tapana siunata ruoka aterialle käydessään. Kukaan ei ole erikseen mitään koskaan sanonut, vain pyytänyt osallistumaan pöytärukoukseen. Tätä en ole Suomessa vielä kokenut missään.
Karlsruhessa asuessani syntyi ensimmäinen lapsi, ja kasteen yhteydessä syntyi keskustelu oman suomalaisen seurakunnan perustamisesta myös Karlsruheen. Näin tehtiinkin, tuumasta toimeen. Olin vetäjänä ja perustajana yhdessä Pirkko Pattnayakin kanssa, ja olin ensimmäisen kirkkoraadin jäsen. Seurakunta on edelleenkin hyvin vireä ja olen lähes päivittäisessä yhteydessä Facebookin kautta entiseen kivaan nykyiseen puheenjohtajaan… Ensimmäinen pappimme on nykyisin Tampereella ja rovasti.
Frankfurtissa osallistuin toimintaan vain käymällä säännöllisesti suomalaisissa jumalanpalveluksissa lasteni kanssa. Suomalainen seurakunta toimi tuolloin Sachsenhausenissa ja aivan keskustassa, Alte Gassella, oli seurakuntakeskus. Lauloivathan lapseni, musikaalisesti lahjakkaita kun ovat, kerran jos toisenkin erilaisissa kirkon tilaisuuksissa ja esittivät Mariaa ja Jooseppia ja milloin mitäkin. Omassa seurakunnassa Rodheimissa taas lapset kävivät säännöllisesti pyhäkoulussa.
Kaikki lapseni ovat käyneet rippikoulun kahteen kertaan: ensin Saksassa, vuoden ajan talvella 14-vuotiaana, ja sitten Suomessa, leirillä ja 15-vuotiaana. Vaikka asian pitäisi olla sama, niin eipä ole, sisältö on aivan eri tavalla painotettu, kaikki muu paitsi isämeitä ja uskontunnustus. Halusimme lasten osallistuvan oman paikallisen saksalaisen seurakunnan toimintaan. Rippikoulua on Saksassa vuoden verran, joissakin kunnissa jopa kaksi, kerran viikossa ja lisäksi muutama viikonvaihteen leiri. Leirikoulu Suomessa taas on ollut kaikille erityinen elämys. Tytär oli Punkaharjulla, vanhempi poika Paltamossa ja nuorempi Vantaalla. Muutaman kerran olen laittanut lapset myös sekä Saksassa että Suomessa erilaisille seurakunnan järjestämille leireille.
Allensbachissa asuessamme osallistuin toimintaan hyvinkin aktiivisesti, kuten myös lapseni. Äiti muisteli, että olin joskus soittanut Saksasta ja kertonut, että olen leipomassa ehtoollisleipää pääsiäiseksi... Pääsiäisaamun jumalanpalvelus oli aina niin varhain, että oli vielä pimeää, emmekä sytyttäneet valoja vaan kynttilät. Kerran viikossa kokoonnuimme laulamaan Taizé-lauluja, neliäänisesti.
Tytär toimi kouluaikanaan sunnuntaisin ja muissakin tilaisuuksissa kanttorina. Varsinaisia kanttoreita on vain hyvin suurissa seurakunnissa, muut tehdään vapaaehtoistyönä. Vanhempi poikani toimi seurakunnan nuorissa. Minä pidin sunnuntaisin nelihenkisen tiimin kanssa vuoroviikoin pyhäkoulua... ja sen mukana järjestin kaikenlaisia muitakin tilaisuuksia lapsille ja muillekin seurakuntalaisille. Äiti on myös kertonut kerran soittaneensa ja kysyneensä, mitä puuhailen. Olin vastannut, että pidän pyhäkoulua, johon äiti, että niin hänkin, Lempiälän koululla... Kaikenlaista. Miellyttäviä muistoja. Eksyin eilen lukemaan "oman" eli Allensbachin evankelisen seurakunnan kotisivuja. Minulla oli siellä lämmin oma yhteisö. Palkallista henkilökuntaa siellä on vain pappi ja seurakuntasihteeri, jäseniä jotain 1200. Kaikki muu vapaaehtoistoimintana… Katselin tuttuja kasvoja ja tuli kova ikävä.
Allensbachin täysin uudistettu evankelinen kirkko "Gnadenkirche" eli "armon kirkko" sijaitsee äärimmäisen kauniilla paikalla ylhäällä mäellä, josta on näköala järvelle ja järven yli Sveitsiin, vasemmalla Konstanzin kaupunkiin ja oikealla Hegaun tulivuorille.
Kun kirkon kellot alkoivat ensimmäisen kumista, oli viisi minuuttia palveluksen alkuun ja aika lähteä kotoa mäen takaa mäen päälle. Isämeidän aikana soitetaan aina kelloja, ja muutaman kerran sain minäkin painaa nappia oven pielessä ja kellot alkoivat soida.
Tyttäreni toimi siis kanttorina. Vanhemmalla pojallani on lukihäiriö ja hänen kirjoituksensa oli usein harakanvarpaita. Allensbachin seurakunnan kirkkoherra soitti puhelimella usein vasta myöhään lauantai-iltana ja ilmoitti, mitä virsiä seuraavana päivänä kirkossa veisattaisiin. Poika otti numerot vastaan, kirjoitti lappuselle ja antoi sisarelleen. Vaan kävipä sitten yhtenä aamuna, että kanttori alkoi soittaa yhtä virttä ja seurakunta laulaa toista. Veli oli kirjoittanut epäselvästi. Pappi ei kuitenkaan ihmetellyt, vaan keskeytti soitot ja laulut ja sanoi, että näin siinä käy, jos ei seurakunta vedä yhtä köyttä… !
Minäkin olen joutunut toimimaan kanttorina, suomalaisissa jumalanpalveluksissamme. Eipä siinä tosin hurraamista ole. Ensimmäisellä kerralla, kun pappimme Kimmo sitä pyysi, minulla oli haitari ja tarkoitus oli, että säestäisin sillä. Vaan kuinkas sitten kävikään… Koska itse järjestimme kirkkokahvit, päätin vielä lähtökiireessä keittää termospulloon matkaan kahvit. Ja koska kiire oli, päätin lurauttaa kuuman veden suoraan suodattimeen, enkä keittää kahvia kahvimaatilla. Termospullo kuitenkin keikahti ja kuuma vesi poltti käteni vereslihalle… Mukana ollut tuolloinen miesystäväni soittamaan papille, että Pirjolle näin kävi ja että pitää päästä lääkäriin. Pappi tuumasi, että kyllä me odotetaan. Suomalaiseen seurakuntaamme kuului paikallinen lastenlääkäripariskunta; käsi lääkittiin, seurakunta odotti kunnes tulin, mutta säestystä ei sillä kertaa ollut.
Olisikohan ollut, että haitari ei sittenkään sovi… hm... No, todennäköisempää on, että minä jännitin liikaa.
Seuraavalla kerralla en sitten päässyt asiasta mihinkään, mutta onneksi pianoni oli palannut päivähoidosta ja oli ollut harjoittelumahdollisuus. Ja kerran jouduin jopa soittamaan urkuja. Eihän siitä oikein mitään kunnollista tullut, mutta tulipa säestettyä… eikä kukaan edes moittinut. Ei edes saksalaisen isäntäseurakunnan pappi.
Saksassa on ihana laulu, kaanon, joka kuuluu näin:
"Wo zwei oder drei in meinem Namen versammelt sind, da bin ich mitten unter ihnen".
Suomeksi: Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.
Vitsi, että on kivaa luettavaa!
VastaaPoista