Tilauksia. Konsertti Hampurin merimieskirkossa

Asuin etelässä, Hilzingenissä, Riedheimin kylässä siellä tulivuoren rinteessä vuonna 2005. Olin Saksan kielikoulujen pedagogisen neuvoston jäsen ja osallistunut neuvoston kokoukseen Saksan evankelisen kirkon keskuksessa Hannoverissa. Sen jälkeiseksi viikoksi olin sopinut markkinointikierroksen asiakkaan kanssa eri puolilla Saksaa. Minun piti hakea hänet Hampurin lentokentältä lauantai-iltana. Jäi yksi päivä ylimääräistä aikaa.

Mitä sillä ajalla? Totta kai Hampurissa tekemistä löytyy, ja saan usein viettää aikani yksin. Olen tottunut käymään teatterissa ja konserteissa ja näyttelyissä aina yksin. Myöhemmin sitten, 2006, Hampurista tuli kotikaupunkini ja minulle hyvin rakas, mutta tuolloin en siellä juuri ketään tuntenut. Päätin ensin mennä merimieskirkolle nauttimaan kirkon kahvilan erinomaisista korvapuusteista, ja miettiä sitten mitä tekisin seuraavaksi. ”Tilasin” itselleni mukavan päivän.

Kirkolla minulta kysyi nuori mies, moottoripyörävarusteissa, satunko tietämään miten pitkä matka on Rostockiin ja miten kauan kestää, ja satuinhan minä, kun olin monet kerrat Hampurista Rostockiin ajanut, olinhan jo tuolloin tuonut erinäisiä autoja Suomeen. Moottoritie numero 20 oli tuolloin työn alla ja kiertotietä kosolti. Mies kiitti tiedosta, ja se oli sitten siinä.

Jonkun ajan kuluttua alkaa merimieskirkon kirkosta kuulua laulua ja soittoa. Mozart siellä kaikuu ja muukin tuttu oopperamusiikki. Avaan hiljaa oven ja astun tyhjään kirkkoon.

Tämä äskeinen tien kysyjä siellä laulaa, moottoripyörävaruisteissaan, ja häntä säestää noin ikäiseni nainen. Kirkossa on erinomainen akustiikka. Istun hiljaa ja kuuntelen ja nautin.

Laulun ja soiton päätyttyä menen ja kiitän ikiomasta konsertista. Jäämme juttelemaan, sitä kuuluisaa small talkia. Hetken kuluttua pianisti kysyy, onko meillä kiire. ”Ei oikeastaan”, sanomme molemmat. ”Sitten kutsun teidät lounaalle – minulla oli eilen vieraita ja tein heille juustofonduen, sitä on vielä riittämiin meille kolmelle.” Kiitämme molemmat ja päätämme lähteä tämän pianistin kotiin.

Sillä aikaa kun tämä emäntämme valmistelee ruuan ja kattaa pöydän, hän neuvoo meitä tutustumaan Hampurin vanhaan kaupunkiin, siihen kaupunginosaan, jossa hän asuu. Talot ovatkin viehättäviä. Kumpikaan meistä ei tunne Hampuria kummemmin, joten otamme kiitollisina neuvot vastaan.



Osoittautuu, että laulaja on suomalainen kiinteistövälittäjä, jonka harrastus on klassinen laulu, ja että emäntämme on Hampurin entisen konsulin ensimmäinen vaimo, ja sveitsiläinen. Hän jäi eron jälkeen asumaan Hampuriin ja myös Helsinkiin. Konsulista ilkeät kielet olivatkin jo etukäteen huhuilleet, että hän oli juossut nuoren naiskauneuden perässä, aivan kuten muutkin miehet, joilla on vähänkin nimeä tai valtaa tekevät, huomaamatta että tekevät itsensä siten naurettaviksi.

"Sattumoisin" tämä mies oli harjoitellut viimeksi juuri nuo laulut, ja "sattumoisin" pianisti oli samoin harjoitellut juuri nuo laulut, ja "sattumoisin" tämä oli heille tullut puheeksi, ja "sattumoisin" olin siellä merimieskirkolla juuri sillä hetkellä, kun he päättivät musisoida yhdessä...

Lähdemme fonduen ja mukavan keskustelun jälkeen kukin tahollemme sopimatta sen kummemmin mitään. Tilaus oli toimitettu viimeisen päälle minulle oikein: olin saanut oman konsertin, turistiopastuksen sekä lounaan mukavassa seurassa.