Henkimaailman asioita?
Muistan lapsena kuulleeni ja jopa useaan kertaan radiosta kuunnelman, missä kello pysähtyi kun joku kuoli. Se oli minusta kamalaa. Tai ehkä juuri se kuoleman kuvitteleminen lapsena teki kuunnelmasta lapsen mielessä kamalan. Yhtä kamalaa oli kun isoäitini luki ääneen hellluntailaisten julkaisua Hyvää Paimenta, jossa kerrottiin miten maailmanloppu tulee: tulee suuri maanjäristys, maan alta purkautuvat tulivuoret ja kuuma laava peittää meidät kaikki alleen. Pitää etukäteen miettiä missä on, tuonaikaisen lehden mukaan sellainen ihminen, joka on tulivuoren purkauksen aikaan esimerkiksi teatterissa, ei voi pelastua… Lueteltiinhan siellä paljon muutakin, mitä ei missään tapauksessa saa tehdä - kuten soittaa haitaria, tai pukeutua kauniisti. Minusta tuollaisen kauhean kuoleman aiheuttaja ei mitenkään voinut olla "hyvä paimen"; ristiriita oli minusta hirvittävä.
Mutta kellon pysähtymiset olen kokenut ihan itse! Appeni osti minulle lahjaksi ihan tavallisen rannekellon, toiveitteni mukaan. Se oli sveitsiläinen, kävi patterilla, näytti aikaa viisareilla ja siinä oli myös päivyri. Digikellot olivat tuolloin uutta suurta muotia, mutta en halunnut sellaista.
Appivanhempani asuivat kaukana meistä, Merzigissä Saarlandissa, me asuimme Rodheimissa Frankfurtin lähellä. Appeni valitti eläkkeelle jäätyään vatsakipua ja söi huonosti. Häntä tutkivat lääkärit eivät löytäneet mitään varsinaista syytä vatsavaivoihin. Yksi lääkäri jopa sanoi, että mies on luulosairas, hänen pitää mennä psykologin puheille. Vatsavaivat kuitenkin jatkuivat voimakkaina ja siksi mies hakeutui Völklingenin sairaalaan. Ottivat heti sisään, hänellä todettiin pitkälle levinnyt suolistosyöpä ja elinaikaa annettiin vain pari viikkoa.
Kävimme hänen luonaan vielä monta kertaa; hän oli iloinen siitä, että meillä oli poika kasvamassa sukunimeä kantamaan ja isoisän työtä jatkamaan. Tyttökin meillä toki oli, mutta ”eihän tytöistä ole…” Siinä vanhakantainen saksalainen. Tuo asenne ei valitettavasti yhä tänäänkään ole juurikaan muuttunut... Ja hän kertoi nauhalle vanhoista ajoista mieheni pyynnöstä. Nämä nauhat ovatkin tänään hyvin arvokasta historiallista materiaalia.
Rannekelloni kävi ihan tavallisesti, patteria piti toki parin vuoden välein vaihtaa. Yhtenä yönä kello sitten pysähtyi. 10.9.1986. Seuraavana aamuna kuulin apen kuolleen.
Vein kellon kylämme tutulle kellosepälle Gatschalle patterin vaihtoon. Vaan kellopa ei suostunutkaan toimimaan. Kellon tarkemmin tutkittuaan kelloseppä sanoi, että kellossa on hyvin harvinainen vika, ja korjasi sen sitten. Kerroin hänelle, että appeni, kellon lahjoittaja, oli kuollut juuri sinä päivänä ja tuntina, kun kello pysähtyi. Hän sanoi, että se on hyvin tavallista, että kello pysähtyy, kun kellon omistaja tai lahjoittaja kuolee. Aika on kulunut loppuun.
Kului vuosi, ja kello pysähtyi taas. Apen kuolinpäivänä ja -tuntina! Pidin sitä merkillisenä yhteensattumana. Ainakaan ei nyt ollut kyse patterista. Vein kellon taas kellosepälle, joka toisti kertomuksensa: on hyvin tavallista, että kuolinpäivänä kellot pysähtyvät. Hän puhdisti kelloni ja totesi, että siinä on toinen hyvin harvinainen vika, mutta sai kellon taas toimimaan.
Kului toinen vuosi, ja kello pysähtyi taas. Taas apen kuolinpäivänä ja -tuntina! Nyt on kyse henkimaailman asioista. Taas vein kellon kellosepälle, joka toisti kertomuksensa ja laittoi sitten kellon taas kuntoon.
Seuraavana vuonna eikä seuraavina vuosina kello sitten ei enää pysähdellyt. Ehkä sielu oli saanut rauhan? Selvästikin appeni muistutteli minua olemassaolostaan, ja meillähän olikin hyvät välit ja selvästi hän oli välittänyt minusta kuten omasta tyttärestään, toisin kuin anoppini.
Jos en olisi tuntenut tätä kelloseppää lasteni kaverin isänä ja paikkakunnalla hyvin luotettavana ja ”normaalina” kauppiaana, olisin kyllä pitänyt hänen sanomaansa aikamoisena humpuukina. Selvästi on asioita, joille ei ole järkevää selitystä. Minulle ei tarvitse tulla selittämään, että tämä olisi taikauskoa ja että olen asian omasta päästäni keksinyt: on tarpeeksi silminnäkijöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti