Onnettomuus keski-intialaisessa Bhopalin kaupungissa tapahtui heti puolen yön jälkeen 3. joulukuutta 1984. Amerikkalaisen kemian monialakonsernin Union Carbiden hyönteismyrkkytehtaalta pääsi ilmaan noin 40 tonnia metyyli-isosyanaattia.
Tarkkoja kuolinlukuja onnettomuudesta ei ole, mutta arvioiden mukaan noin 8 000 ihmistä kuoli onnettomuutta seuranneiden neljän vuorokauden aikana. Pääasiallisena kuolinsyynä oli kaasun aiheuttama keuhkovaurio. Onnettomuuden jäljiltä on lisäksi sairastunut 120 000 ihmistä. Kaikkiaan puolen miljoonan arvioidaan joutuneen myrkyille alttiiksi, moni alueella asunut kärsii vieläkin niiden aiheuttamista sairauksista.”
http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/12/bhopalin_myrkkyonnettomuudesta_25_vuotta_1235172.html
Kiertelimme Aasiaa omatoimimatkailijana useampaan kertaan ennen kuin lapset syntyivät ja oli pakko pysyä kotona. Mies matkusteli sen jälkeen ilman minua. Ei oikein ollut myöhemmin rahaakaan, joskaan sitä ei ikinä kummemmin ollut sitä ennenkään, me vain lähdimme ja sen kaiken mitä teimme, teimme melkein olemattomalla budjetilla. Ja pitihän sitä välin rakennella näitä taloja ja hankkia tavaroita, kun kunnolliset ihmiset kuulemma niin tekevät. Nyt kyseenalaistan senkin, sillä mitä niistä minulle jäi? Ei mitään. Tavara tulee ja menee, kokemukset pysyvät ja opettavat.
Bombayhin lensimme ensimmäisen kerran joulukuussa 1976, tapasimme avuliaita paikallisia ja ostimme heidän avustuksellaan ja monen päivän odottelun jälkeen junalipun, joka oli voimassa koko Intian valtion alueella ja joka ei maksanut oikeastaan mitään. Kuudessa viikossa ehdimme nähdä ja kokea paljon. Näihin Bombayn, nykyisen Mumbain tuttaviin on kontakti vieläkin hyvä!
Yhtenä iltana pääsimme myös Bhopaliin. Se sattui vain olemaan matkan varrella. Bhopal oli tuolloin noin 300.000 asukkaan kaupunki, eikä siellä ollut turismia lainkaan eikä ulkomaalaisia semminkään, joten itse taas kerran kuten varsin usein Intiassa me olimme ”se” kaupungin nähtävyys. Kun kysyimme taksia, paikalliset sanoivat ensin, että juodaanpa kuppi teetä... (joka on Intiassa mahtavan hyvää!) Kaupungissa ei ollut yhtään taksia eikä taksiskootteria, kuljimme siis yleisellä bussilla paikasta toiseen. Päivällä tutustuimme paikalliseen museoon. Museonhoitaja oli enemmän kuin onnellinen, että hänellä oli ihan kaksi ulkomaalaista vierailijaa, ja selitti jokaisen patsaan historian juurta jaksain.
Intian historiassa on niin paljon tarinoita ja niistä on tehty niin paljon patsaita, ettei yksi ihmiselämä riitä niitä kuuntelemaan. Vuosien varrella tulivat hindulaisuus ja sen eri muodot ja ashramit ja sen sellaiset kyllä tutuiksi. Bhopalin museon patsaat olivat varsin upeita, mutta kaiken kaikkiaan surkeassa kunnossa, kuten kuumissa maissa usein. Toivoa vain voi, että jollakin jossain olisi varaa ja ennen kaikkea ymmärrystä pitää niistä huolta.
Illastimme tietenkin ravintolassa, oikeammin ruokalassa, koska kaupungissa ei ollut ravintoloita, eikä tällä kertaa ympärillämme hyörinyt kymmentä tarjoilijaa. Yksi ravintolan asiakkaista tuli ystävällisesti sanomaan meille, että emme joisi hanavettä, se on epäpuhdasta.
Koska kaupungissa ei ollut yhtään hotellia, yövyimme rautatieaseman guest housessa, jollainen on jokaisella isommalla asemalla Intiassa: yksinkertainen vuode, yleensä ilman patjaa ja vuodevaatteita, saniteettitilat kuitenkin on. Vessa ranskalainen, eli reikä lattiassa.
Sen yön sitten vietin vessassa. Vedessä oli ollut joku pöpö, olin ehtinyt sitä juoda. Se onkin aivan ainoa kerta, jolloin olen missään kärsinyt vatsavaivoja tai ripulia, vaikka olen oikeasti paljon matkustanut, melkein aina itse matkani suunnitellen, ja aina kaiken syönyt mitä on tarjottu ja tavallisesti juonut sitä vettäkin mitä tarjottu on.
Bhopalin lisäksi ainoa maa missä olen vatsavaivoista ruuan takia kärsinyt, on Suomi! http://pipa01.blogspot.com/2010/01/ruokatottumuksia.html
En ollut ikinä kuullut Bhopalin kaupungista, ennen kuin se osui matkani varrelle. En tosin ollut koskaan ennen kuullut myöskään Karlsruhen kaupungista, ennen kuin menin sinne kesätöihin vuonna 1972. Molemmissa on vain vaivaiset 300.000 asukasta…
Arvannette, miltä tuntui lukea tuosta onnettomuudesta sitten muutama vuosi myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti