Tyttäreni aloitti kolmannen soittimensa, urkujen soiton opiskelun. Ei, ei äiti käskenyt sitä tekemään! Meillä se on aina ollut ihan päinvastoin: me vanhemmat toppuuttelimme, lapset taas juoksivat koulusta palattuaan junalta kilpaa kotiin ja riitelivät siitä, kuka ensin ehtii kotiin soittamaan pianoa. Pitkän riidan saimme myös aikaiseksi, kun toinenkin lapsi halusi opetella soittamaan toistakin soitinta. Se ei ollut ihan helppo päätös, joskin oikeudenmukainen; pitää tietää että yhden soittimen opiskeleminen musiikkikoulussa Saksassa maksaa noin sata euroa kuukaudessa. Kertaa kaksi lasta kertaa kaksi soitinta… ja äitikin vielä.
Mutta kun taso kasvoi, ja lapset musisoivat kaveriensa kanssa yhdessä, niin seurasihan siitä toki konsertti kotona joka päivä. Naapurit tulivat pyytämään, että pitäisimme ikkunoita auki. Lisäksi kuoroharrastus sai aikaan sen, että lapset laulaa lurittelivat kaksiäänisesti päivät pitkät.
Myös harrastuksien hinnalla voi yhteiskunnan jakaa niihin, jotka saavat harrastaa ja kehittää taitojaan ja joilla ei siihen ole varaa. Sama koskee urheilua, joka ei totisesti ole missään muodossa halpa harrastus. Sekä musiikin että urheilun harrastaminen ovat mitä parhainta terapiaa ja parantavat lapsen motivaatiota ja keskittymiskykyä. Asiaa onkin laajalti tutkittu ja todettu näin olevan. Eritoten pärjäävät muusikot matematiikassa. Olen tänään täysin varma siitä, että juuri musiikki piti lukihäiriöisen lapseni koulumenestyksen jotakuinkin kunnossa. Nyt kun kouluissa tuntimääriä uudistetaan: minusta taideaineita eikä liikuntaa saa missään tapauksessa kouluopetuksessa vähentää!
Saksassa ei pienissä seurakunnissa ole kanttoria, tehtävät hoidetaan tuntipalkkalaisilla. Niinpä tytär soitti kouluaikanaan seurakuntamme jumalanpalveluksissa vuosikausia samoin kuin myös erilaisissa tilaisuuksissa kuten häissä ja hautajaisissa.
Tekevälle työtä löytyy. Naapurin pitkä notkea nuorimies ilmoittautui seurakuntaan vapaaehtoiseksi kantamaan arkkuja. Aivan ventovieraiden hautajaisissa nämä kaksi naapuria sitten tapasivat useinkin toisensa, toinen ruumiinkantajana, toinen soittajana.
Sitä saa mitä tilaa. Olipa meillä kerran vieraana mieheni opiskelukaveri pitkän matkan takaa. Hän kertoi ihan muuten vaan, että tykkää urkumusiikista. Tytär kuunteli aikansa ja otti sitten miestä kädestä ja sanoi: ”Lähdetään kirkkoon, minä soitan sinulle”. Olihan tytöllä kirkkoon oma avain. Soitti – luulisin – kaiken mitä silloin osasi. Palasivat yömyöhällä takaisin. Ikioma urkukonsertti jäi ikuisesti miehen mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti