Vierailu keskitysleirillä / Kirja ja elokuva "Die Welle" ("Aalto")

Kuva: Weimar GmbH / Maik Schuck

Weimarin lähellä on myös Buchenwaldin keskitysleiri, joka on avoinna yleisölle. Rakennuksista on jäljellä vain kaksi, toisessa museo. Toisessa joitakin sellejä sekä krematorio. Myös kivilouhokseen voi tutustua. Tällä keskitysleirillä oli kaiken kaikkiaan vuosina 1937-45 neljännesmiljonaa vankia ja heistä yli 50.000 kuoli siellä. 

Vielä viiden vuoden ajan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Neuvostoliitto käytti leiriä omana vankileirinään ja sinä aikana Buchenwaldissa kuoli vielä noin 7000 vankia.

Monet keskitysleirit sijaitsevat kauniilla paikoilla, korkeilla mäillä, joista vangit voivat nähdä seudun kauneuden ja jotka näkymät aivan varmasti ovat lisänneet paikan kauheutta.



Buchenwald eli pyökkimetsä oli ennen toista maailmansotaa Goethen suosima lähiseudun metsikkö. Weimarista eilen kirjoittaessani mainitsin Buchenwaldin kyllä, mutta keskitysleiri ei jotenkin sopinut samaan tekstiin. Itse olen käynyt paitsi Buchenwaldissa, myös muutaman muun paikkakunnan keskitysleirillä, Ranskassa ja Puolassa. Jokainen vierailu keskitysleirillä koskettaa ja tekee hiljaiseksi.

Buchenwaldin portissa lukee ”Jedem das Seine” : jokaiselle omansa, jokaiselle se mitä hänelle kuuluu.




………………………………………

Amerikkalainen Todd Strasser (salanimellä Morton Rhue) kirjoitti vuonna 1981 kirjan nimellä ”Wave”, ja samana vuonna aineistosta tehtiin USA:ssa elokuva ja Saksassa uudestaan vuonna 2008. Kirja sekä elokuvat perustuvat yhdysvaltalaisessa koulussa vuonna 1967 tehtyyn kokeiluun. Eipä olekaan niin varmaa se että vain saksalaiset ovat sikoja ja se mitä me pidämme niin varmana että ”tätä ei ikinä enää tule tapahtumaan”.

Allaoleva teksti sivulta http://elokuvauutiset.fi/site/dvd-arvostelut/ulkomaiset/1617-die-welle-2008.


09.07.2010 12:26
Die Welle (2008) DIE WELLE
Saksa 2008

Ohjaus: Dennis Gansel
Käsikirjoitus: Dennis Gansel, Peter Thorwarth
Tuotanto: Christian Becker
Pääosissa: Jürgen Vogel, Frederick Lau, Max Riemelt

1 tunti 37 minuuttia
Rainer Wenger (Jürgen Vogel) on pettynyt, kun hänen sijaan eräs toinen opettaja pääsee luennoimaan oppilaille anarkiasta. Rainerin kohdalle lankeaa autokratiasta, itsevallasta, luennoiminen, josta hän ei aio kuitenkaan kollegansa tavoin paasata tappavalla tylsyydellä vaan intensiivisesti ja ainutlaatuisella tavalla, joka vetää viikon kestävän kurssin aikana lähes kaikki luokan oppilaat mukaansa.

Kun ollaan Saksassa ja puhutaan autokratiasta, on mahdotonta välttää puhumista Hitlerin johtamasta kansallissosialistisesta Saksasta. Luokan oppilaat ovat kuitenkin sitä mieltä, että tänä päivänä ihmiset ja varsinkin nuoret ovat liian valistuneita lähteäkseen sokeana mukaan mihinkään poliittiseen liikkeeseen, jonka tarkoituksena on luoda diktatuuria vastaava tila, jota vastustavat kokisivat ehkä jopa samanlaisen kohtalon kuin aikoinaan natsi-Saksassa.

Wenger voisi tietysti yrittää puhua oppilaille järkeä, mutta sen sijaan hän päättää näyttää käytännössä, miten helposti ihmisiä voidaan manipuloida. Tietenkään oppilaat eivät tätä tiedä, vielä vähemmän ymmärtävät itse olevansa manipuloitavina, kun kurssin oppilaat suorastaan rakastuvat opettajansa näkemyksiin ja alkavat nimittämään ryhmäänsä Aalloksi, luovat sille logon, alkavat pukeutua samanlaisiin vaatteisiin ja jopa keksivät itselleen käsitervehdyksenkin. Kaikilla on kivempaa, kun ollaan yhdessä ja ajetaan samaa asiaa, vaikka itse asiassa he eivät mitään asiaa ajakaan – he vain haluavat tuntea itsensä muita paremmiksi.
Aluksi tuntuu siltä, että Vogelin näyttelemä Wenger saa oppilaansa aivan liian helposti kokeiluun mukaan ja ihmetystä herättää sekin, etteivät oppilaat edes ymmärrä tapahtumien edetessä, mistä oikein on kyse. Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää, sillä filmi perustuu Todd Strasserin vuonna 1981 ilmestyneeseen romaaniin, joka puolestaan perustui Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla eräässä koulussa järjestettyyn The Third Wave -nimiseen kokeiluun, jossa opettaja osoitti käytännössä, miten nopeasti ylemmyydentunne luodaan.

Alkuperäisteoksen suhteen vapauksia ottava Dennis Ganselin elokuva muistuttaa toteutukseltaan hyvin paljon televisiotuotantoa kerrontatyylinsä, käsivarakuvauksen ja luonnonvalon käyttämisen takia, mutta tällä kertaa toteutus toimii ohjaajan pitäessä tarinan kasassa ja kertoessa sen napakasti; lyhyet kohtaukset ja onnistuneet siirtymiset paikasta toiseen kohtauksissa pitävät katsojan valppaana.

Kun tapahtumia on vähän, kokonaisuus on melko yllätyksetön ja lopputuloskin on arvattavissa jo alkuvaiheilla, korostuu henkilöhahmojen merkitys entisestään. Elokuva parasta antia ovatkin kohtaukset, jotka kuvaavat henkilöiden ihmissuhteiden muutoksia. Oppilaista Marco (Max Riemelt) ja Karo (Jennifer Ulrich) ovat rakastavaisia, jotka ajautuvat eroon Karo kyseenalaistettua Wengerin opetustyylin ja koko Aalto-idean; Timillä (Frederick Lau) puolestaan ei ole minkäänlaista suhdetta kehenkään, sillä vanhemmat eivät ole kiinnostuneita hänestä ja kaveritkin hän joutuu ostamaan, joten ei ole ihme, että Aalto vetoaa nimenomaan häneen, mutta kun se osoittautuu valheelliseksi kokeiluksi ovat seuraukset kohtalokkaita. Projekti vaikuttaa myös opettajan yksityiselämään sekä ilmapiiriin työpaikalla, kun hänestä on yhtäkkiä tullut koulun suosituin opettaja, jonka kurssille kaikki haluavat päästä mukaan.

Die Welle muistuttaa meitä ihmisen tarpeesta hakeutua kaltaistensa seuraan ja tavoitella omaa etuaan siinä määrin, että se saattaa johtaa minkälaiseen järjettömyyteen tahansa.