”Tarvitsemme saksan kielen tulkin, tehän olette…”
”Poliisi on ystäväsi ja apusi”, mainostettiin Saksassa. Vuosia sitten jäi yksi asiakkaani kiinni Ranskassa jossain maalla ei-missään Pariisin ja Saksan rajan välillä puutavarakuorman reilusta ylipainosta; sakkoa vaivaiset 4.500 euroa ja ennen kuin on maksettu, sanottiin, täyslastissa oleva kuorma-auto ei liiku minnekään. Ja tehdas odotti. Hätähuutona kuljettaja soitti minulle, valtuutti hakemaan pankista rahat, jotka sitten ajoin kotoani 800 kilometrin päähän, selvittelin asian, maksoin ranskalaiselle poliisille asiakkaan ulos ja asia sillä selvä. Vai oliko? Palkkaa en saanut, palkaksi sain mahtavat haukkumiset asiakkaalta. Näin suomalaiset. Ja siltikin jaksan pitää suomalaisten puolta maailmalla.
Olimme kerran Allensbachin teknologiakeskuksessa (tza.de) toimistolla minä ja molemmat toimistoapulaiseni, kun kolme poliisia marssi ovesta sisään. ”Päivää, me etsimme kadonneita aurinkolaseja.” Molemmat apulaiseni purskahtivat nauramaan. He tietenkin tiesivät juuri saamastamme toimeksiannosta laittaa aurinkolaseja maailmalle. Poliisit halusivat katsella toimistoni tilat, mutta eihän sieltä mitään löytynyt. Sitten halusivat katsella kotini, joka sijaitsi lähistöllä. Vanhempi poikani istui kotona yksin aamiaisellaan, ja kysyi mitä poliisit haluavat. Kuultuaan sen hän kysyi: ”Mitkä ihmeen lasit?" Eihän sieltäkään tietenkään mitään löytynyt, kun ei mitään oltu piilotettukaan. Oli vain käynyt niin, että rikospoliisi oli yhdistänyt minun viimeisen toimeksiantoni varastettuun tavaraan. En tiennyt siitä mitään, joten pääsin sitten poliisin apulaiseksi. Jännittäväksi meni. Myöhemmin kuulin, että ei toimeksiantajallanikaan ollut mitään pimitettävää, asia oli selvinnyt jotenkin aivan muuten.
Useammankin kerran olen joutunut tulkkaamaan poliisille ja käräjäoikeudelle. Ja pari muutakin poliisikuulustelua asiakkaitten asioissa.
Allensbachissa yksi hyvä naapurini oli paikallinen kyläpoliisi. Hän kävi kotonaan lounaalla ja tietenkin parkkeerasi poliisiauton kadun varteen taloamme vastapäätä joka ikinen päivä. Kesti totisesti aikansa uutena paikkakuntalaisena, ennen kuin totuin siihen, että ei se minun takiani siihen tullutkaan...
Sain sitten kerran mukavat ylinopeussakot oikein kuvan kanssa. Naapuri tuli minulle kotiin, ilmoitti että voi hyvänen aika, olipa kallis valokuva, mutta laitetaanpas tähän paperiin nyt että…
Nuorimmainen poikani oli pieni ja juuri sanonut ensimmäiset sanansa. Samainen naapuri sitten kerran puhui auton megafoniin: ”Hallo Timo!” Poika vilkutti vastaukseksi. Kun myöhemmin pikkupojalta kysyttiin, leperrellen kuten joillakin on lapsille tapana, mitä poliisiauto sanoo, niin poikapa ei vastannutkaan ”tatüü tataa” kuten kuulija odotti, vaan ”hallo Timo”…
Paras kuitenkin oli radiomainos Saksasssa - enkä kuollaksenikaan muista mitä mainostettiin. Mainostajan viesti ei mennyt perille, mutta klisee meni: nainen ratissa ja ylipuhuttu poliisi. Mainoksessa poliisi penäsi nuorelta naiselta, miksi tämä ei ajaessaan autoa noudattanut liikennesääntöjä. Nainen kertoi, ettei hänellä ollut ajokorttia, eihän hän siis mistään voinut tietää miten pitää toimia. Poliisi sanoi siihen: ”Jaa, no ettehän sitten tietenkään voi tietää asiaa. Hyvää matkaa sitten vaan!”
Pari vuotta sitten joulupäivän iltana Hampurin lähistöllä olin palaamassa teatterista aikuisten lasteni kanssa. Poliisi pysäytti ja tietenkin avasin ikkunan. Sanoin iltaa ja kysyin, että pitääkö näyttää ajokortti ja autopaperit. Nuori poliisi naurahti, että eihän nyt toki, hän halusi vain toivottaa hyvää joulua!
Kuvassa Polente, kuva otettu Kielissä Kielin päivillä (Kieler Woche) 2007. Polentellä sanana on paljon merkityksiä. Rättäri on Saksaksi ”ankka”, Ente; sanaa Polente käytetään halventavasti poliisista. Kyseinen ”oikea” auto sen sijaan on aikoinaan varsin suositun hupisarjan nimikko… vuodelta 1987.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti