Hyvinvointilapsia?

Huomiota herättää, miten iloisia ja tyytyväisen oloisia sekä nykyiset että aiemmat maahanmuuttajaoppilaani ovat. He hymyilevät aina ja ovat huomaavaisia ja kohteliaita. Ja ahkeria. Miten me? Onkohan meidän läntisessä hyvinvointiyhteiskunnassamme sittenkin joku asia liian hyvin?

Minulla oli aikoinaan Saksassa paljonkin vierailevia oppilaita ulkomailta kotonani, kun lapset harrastivat kaikenlaista ja totta kai opiskelivat kieliä koulussa. Useimmat vieraat olivat ranskalaisia, koska lasteni ensimmäinen vieras kieli oli ranska. Vieraita meillä oli lisäksi maailman eri puolilta, sillä Konstanzin ammattikorkeakoululla on yhteistyökumppaneita eri maissa, ja kukapa muu kuin minä, dekaanin vaimo siellä palveli... En kylläkään tehnyt sitä lainkaan kynsin hampain, vaan ihan mielelläni.

Muutettuani Frankfurtista Bodenjärvelle jätin tietenkin päivähoitopoikani entisille asuinsijoilleen, sinne Frankfurtiin. Hän kävi meillä Bodenjärvellä myöhemmin silloin tällöin, vaikka välimatkaa olikin nelisensataa kilometriä. Niinpä hän taas kerran tuli meille, kun vanhempansa käväisivät Sveitsissä.

Vierailleni näytin usein seutukuntaa. Lautalla yli Bodenjärven Meersburgin kaupunkiin ja vanhaan linnaan, tai Uhteruhdlingenin kivikautiseen paalukylään, tai Birnaun barokkikirkkoon, tai Sipplingenin pienoisrautatietä tai matelijamuseota katsomaan, tai Friedrichshafeniin Zeppelin-museoon, tai peräti Lindaun saarelle, tai Münsterlingenin luostariin, tai, tai. Bodenjärven rantaseutu on joka puolella täynnä vierailukohteita lapsille ja aikuisille. Tai mentiin muuten vaan uimarannalle uimaan…

Entisen murkkuikäisen päivähoitopoikani kanssa tein siis tällaisen matkan. Ostin pojalle muutaman matkamuistonkin. Illansuussa aurinko laski kauniisti taivaanrannan taa, ranta piirtyi horisonttiin, laiva lipui hiljaa Konstanzin satamaan. Pojalle vaan ei mikään kelvannut. Kaikki oli huonosti, hän valitteli sitä tätä ja tuota. Rasittavaa – näin tätä retkeä kommentoi myös oma, vuotta vanhempi poikani.

Viikkoa myöhemmin sain vieraakseni samanikäisiä kuoropoikia Tsekinmaalta. Samat reitit ja nähtävyydet. Ostinpa pojille muutaman matkamuistonkin. Illansuussa aurinko laski kauniisti taivaanrannan taa, ranta piirtyi horisonttiin, laiva lipui hiljaa Konstanzin satamaan. Yksi pojista alkoi itkeä. Huolestuin – mitä nyt? Ei mitään hätää. Hän sanoi, että hänestä tämä retki oli kuin joulu ja pääsiäinen ja syntymäpäivä samalla kertaa, ja että hän oli aivan liikuttunut siitä, miten ystävällinen olin häntä kohtaan, ja miten kiitollinen hän olikaan, ja siksi kyynelehti.

Niinpä. Saksalaispojalla oli kaikkea. Rahaa ja tavaraa ja matkojakin yllin kyllin. Tsekkiläispojalle matka Saksaan oli elämys.

Istuimme tänään maahanmuuttajaoppilaitteni kanssa kuuntelemassa esitelmää, josta tasan tarkkaan tiesin, etteivät he ymmärtäneet siitä oikeastaan mitään, koska suomen kieltä on opeteltu vasta kolmen viikon verran. Ja kuitenkin juuri he osasivat reagoida oikeaan aikaan – aplodit lähtivät juuri sieltä. Ja mistäpä luulette kiitosten järjestäjille tulleen…