Mestari ja kisälli

Suomessa keskustellaan vilkkaasti siitä, että oppisopimuskoulutus on vielä lapsenkengissä. Suomessa oppisopimuksella oppivat jo hyvin koulutetut työelämässä olleet ja jatkokouluttautuvat tällä tavoin. Saksassa sillä tavalla nuoret hankkivat käsityöammatin. Samalla kun käyvät ammattikoulua, käyvät oppimassa työpaikalla. Näin työpaikalla tiedetään, mitä saadaan. Työttömyysprosentti nuorten keskuudessa on Saksassa pieni.

Ammattikoulussa opetetaan paitsi kunkin ammatin teoria, myös yleissivistäviä aineita. Koulua käydään yksi tai kaksi päivää viikossa. Ammattiin oppiminen kestää tavallisesti 2 - 3,5 vuotta. Jatkokoulutus mestariksi tai teknikoksi on mahdollista.

Kouluttaa ei saa kuitenkaan kuka hyvänsä, vaan vain nk. mestariyritykset. Koulutusluvan saavat vain henkilöt, eivät firmat. Työssäoppija tekee yrityksen kanssa oppisopimuksen. Sopimus sisältää tarkan oppisuunnitelman. Työstä maksetaan palkkaa ja oppija maksaa siitä verot ja sosiaalimaksut.

Työssäoppiminen on työnantajalle vaativaa ja aikaa vievää. Kaikki eivät enää modernissa yhteiskunnassa halunneetkaan kouluttaa oppipoikia ja -tyttöjä. Näin ollen valtio päätti laittaa niille, jotka eivät kouluta, ylimäärisen veron.

Oppijat ovat aina 18. ikävuoteensa asti nuorisosuojalain alaisia. Se laki määrittelee, miten paljon nuori saa tehdä työtä. Se sanoo mm. minkä ikäisenä nuori saa oleskella ravintolassa tanssipaikoilla ja diskoissa ja minkä ikäisenä hän saa ostaa vaikkapa tupakkaa ja alkoholia ja elokuvatallenteita tai tietokonepelejä.

Irtisanomiseen on erityissäännöt, jotka on määritellyt valtio.

Useimmissa ammateissa ei voi ottaa oppipoikia, jos itse ei ole suorittanut mestarintutkintoa.

Systeemillä on varsin vanhat juuret. Keskiajalla ennen teollistumista oppipoika oli mestariperheen jäsen. Isäntäperhe maksoi hänelle myös asunnon ja ruuan. Tämä taas maksoi perheelle oppimisrahan ja hänen oli oltava mestarilleen ehdottoman kuuliainen. Mestarilla oli aina 1900-luvulle asti lupa kurittaa oppipoikaansa tarpeen niin vaatiessa.

Oppisopimus alkoi koeajalla, joka kesti useita viikkoja. Tänä aikana mestari oppi tuntemaan oppijansa. Sen jälkeen oppilas merkittiin nk. kisällikirjaan, ja se maksoi kirjautumisrahan. Rahasumma ei ollut pieni. Oppiaika kesti kauemmin kuin nykyisin ja kesti kolmesta viiteen vuoteen, jopa kauemminkin, jos oppirahaa ei maksettu. Lopputulos oli kisällityö, joka esiteltiin paikalliselle mestariraadille.

Entinen appeni oppi puusepäksi tällä tavoin. Hänen kisällintyötään kävimme ihmettelemässä Ottweilerisa; se oli yhden ison talon tammipuinen peiliovi. Tämä varsin älykäs mies opetti pojalleen ja minullekin kaiken muun tohinan sivussa paljon puusta ja sen työstöstä, vaikka Frankfurtin taloon saunaa tehdessämme siinä asiassa paljon riitelimmekin, hän kun halusi saksalaisen saunan ja minä tietenkin suomalaisen.

Huolimatta siitä, että oppipojalla ei ennen muinoin ollut juuri mitään oikeuksia, hän ei kuitenkaan ollut samassa huonossa asemassa kuin muut apulaiset. Hänen asemansa oli kuin oman pojan; kasvatushan oli tuohon aikaan hyvin tiukkaa, ja hänestähän piti sitä paitsi tulla mestarin työn jatkaja.



Hauska on minusta aina ollut ylläoleva kirvesmiehen perinteinen vaateparsi. Muinoin kirvesmiehet lähtivät ennen valmistumistaan "kiertämään maailmaa", siis oppimaan erilaisilla työmailla. He tekivät töitä siellä sun täällä, nukkuivat heinäladoissa ja ties missä... Nykyisin kiertämään lähdetään kisällitutkinnon suorittamisen jälkeen, ja lähteä saa vain, jos on naimaton,lapseton ja velaton. Näitä näkee siis vielä tänäänkin. Minusta vaatetus on varsin epäkäytännöllinen työhön nähden, mutta perinteitä vaalitaan yhä!