Yhden mielipiteen maa

Suomi on kaunis maa. Luontoa on, luontoa luontoa luontoa. Mitään muuta ei oikeastaan olekaan. Ei tänne tulla Keski-Euroopasta kerrostaloja katsomaan. Toisaalta suomalainen voi mennä Keski-Euroopassa mihin hyvänsä, aina on kulttuuria ja kauniita kaupunkeja ja seutuja.

Olen väsynyt vaahtoamaan siitä, ettei Suomen rannoille pitäisi rakentaa kerrostaloja, vaan antaa rantojen olla rantoja ja rakentaa bunkkerit kauemmas rannoista. Kalajoen valtti on kaunis luonto. Miksi ihmeessä paikkakuntalaiset haluavat pilata sen?!

Palattuani Suomeen olen kokenut monenlaista rasistista syrjintää. Samat tarinat olen kuullut nyt monen muunkin paluumuuttajan suusta. En luettele niitä tähän, vaan siteeraan suoraan Suomen Kuvalehden toimitussihteerin Silja Lanas Cavadan mielestä naulan kantaan osunutta kolumnin "Yhden totuuden maa - älä ole eri mieltä!". Tämän asian näkee vasta sitten kun palaa ulkomailta Suomeen. Uskon, että meille "pamuille" kokemus on yhteinen. Ääneen tämän asian sanoi vasta tänään Saksassa asuva poikani, joka on luonani vierailulla. Suomessa ei yksinkertaisesti ole keskustelukulttuuria!

Ja mitä sanoo "kantaväestö" tähän? Se sanoo: painu takaisin ulkomaille, sinä et ymmärrä Suomesta mitään! Enkö todellakaan? Olisikohan vallan päinvastoin, eli että jos katsoo liian läheltä, ei näe mitään?

Allaolevan lisäksi Suomen olemattomasta keskustelusta lisää blogissa "Miksi kriisimaiden tukipaketit jaettiin epäreilusti? Saksa hyötyy Suomen kustannuksella".


------------------

28.7.2012 SK
Yhden totuuden maa - älä ole eri mieltä!

Asuin pari vuotta Keski-Euroopassa. Palattuani Suomeen havahduin: suomalaisen ja keskieurooppalaisen keskustelukulttuurin välillä on valtamerenkokoinen juova. Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.

Esimerkkejä keskustelukulttuurimme ohuudesta, ja yksipuolisuudesta, ei tarvitse hakea kaukaa. Sikainfluenssa. Nato-keskustelu. Karppaus. Eurosta eroaminen. Yhden totuuden maassa syntyy helposti myös joukkohysteriaa. Taudin kuvaan kuuluu, että ”totuus”, milloin mikäkin, syötetään meille erilaisten uhkakuvien kautta.

Sama tauti on levinnyt myös mediaan. Viime viikkoina suuri yhteisen hymistelyn aihe on ollut Suomen vakuudet Espanja-lainoille. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen (sd) totuus kansalaisille on tullut selväksi: ”Vakuudet turvaavat suomalaisten veronmaksajien aseman.”

Uhkakuvakin on selvä: ilman vakuuksia Suomen, ja meidän, käy huonosti.

Kun joku uskaltaa olla ministerin kanssa eri mieltä, vaikkapa kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jan Vapaavuori, myrsky vesilasissa on valmis. ”En ole ihan varma, että se on Suomen etujen mukaista”, Vapaavuori uskalsi epäillä Sdp:n lempilasta, vakuuksia, Helsingin Sanomissa (HS 13.7.).

Kommentti olisi voinut synnyttää rakentavaa väittelyä, mutta ei! Vapaavuori jätettiin ajatuksineen, myös mediassa, hyvin yksin. Eurooppa-ministerimme Alexander Stubb (kok) uskalsi puolustaa puoluetoveriaan julkisesti, tosin varovaisin sanankääntein: ”Maailmaan mahtuu paljon analyyttistä keskustelua…” (HS 14.7.)

Todella - mahtuuko?

”Vapaavuori pelaa Espanjan joukkueessa”, Urpilainen hermostui ja pysäytti orastavan keskustelun suoraan seinään.

Yhden totuuden maassa on se vaara, että ainainen juupas-eipäs-keskustelu hämärtää ison kuvan maailmasta. Kuten vaikkapa, mihin Eurooppa ja Suomi ovat eurokriisin myötä menossa. Mitä tästä kaikesta seuraa?

Näperrellessä perspektiivi häviää helposti: Suomen vakuudet Espanjan tai Kreikan tuille ovat vain minuskuulisen pieni välimerkki suuremmassa tarinassa. Se meidän toimittajienkin olisi hyvä pitää mielessä.

Kun espanjalaisilta kysytään tiedotusvälineissä, mikä on se lääke, jolla he uskovat selviävänsä kriisistä, heillä on vastaus: ”Me elämme yhteisessä Euroopassa. Täällä me autamme toisiamme.”

EM-jalkapallomaa, jos joku, tietää, että voittoon ei riitä pelkästään joukko kirkkaita tähtiä. Yhteenpelaaminen on viime kädessä se taikasauva, joka pelastaa suurenkin kriisin edessä.