”Hyi, syntiset pelikortit!” Syntiset
pelikortit. Miksi? Nehän ovat vain paperinpalasia.
Pelikortteja on syntynyt toisistaan
riippumatta monissa kulttuureissa. Kehto lienee Itä-Aasia. Ensimmäiset
pelikortit ovat kotoisin Koreasta ja Kiinasta 1100-luvulta. Italiassa niitä
tiedetään olleen 1500-luvulla. Intiassa pelattiin pyöreillä korteilla ja
Kiinassa pitkähköillä, kapeilla liuskoilla.
Ei tiedetä, miten korttipeli Eurooppaan
saapui. Oletetaan, että arabit, egyptiläiset tai joku matkustava kansa toi ne
tullessaan; mahdollista on myös että eurooppalaiset ihan itse matkimalla
itämaita ja ihan vain ajanvietteeksi ryhtyivät pelaamaan korttia.
Euroopassa ensimmäinen kirjallinen merkintä
pelikorteista löytyy ”Paholaisen rukouskirjasta”. kuten korttipakkaa oli
nimitetty, vuodelta 1367 Bernin kaupungista Sveitsistä. Oli aiempiakin
mainintoja, mutta on vaikeaa todistaa, ovatko ne todenperäisiä.
Kortit levisivät nopeasti, kun niitä
ryhdyttiin painamaan puupainotekniikalla, ja näin voitiin tehdä samanlaisia
kortteja heti isoja määriä.
Monenlaisia väriyhdistelmiä syntyi, mutta sen
kisan voittivat ranskalainen neljän maan järjestelmä hertta, ruutu, pata ja
risti, saksalainen hertta, lehvä, tammi ja kulkuset sekä
espanjalais-italialainen kolikko, tikku, miekat ja malja. Saksassa
yksinkertaistettiin painomenetelmiä, josta syystä niistä tuli Saksalle
vientituote. Puupaino kehittyi muutenkin Saksassa aiemmin kuin muualla
Euroopassa. Kuitenkin Lyonista tuli painokeskus ja siksi ranskalainen systeemi –
sydän (hertta), miekka (pata), apilanlehti (risti) ja neliö (ruutu) vakiintui
käyttöön.
Korttipeliä ryhdyttiin verottamaan ja siitä
syntyi korttien taloudellinen nousu. Etenkin luterilainen kirkko piti niitä synnin perikuvana. Lopulta onnenpelit kiellettiin kokonaan ja
ne siirtyivät kasinoihin ja pelihallein, joissa oli pelivalvonta. Näin kävi
pokerille ja black jackille. Saksassa tuli 1900 voimaan laki, joka määräsi,
että pelivelat ovat kunniavelkoja, niistä ei voi nostaa haastetta.
Saksalaiset pelaavat skat-peliä. Ukot tapaavat ainakin
kerran viikossa kantapöydässään ja pelaavat – niin tai eivät, mutta pelaaminen
joka tapauksessa on hyvin tavallista. Skat on kehitetty Saksassa 1800-luvun
alkupuolella. Enpä taida tietää ketään, joka ei skatia pelaisi tai ainakin
sääntöjä tuntisi. Sitä pelataan 32 kortin pakalla, josta on poistettu kaikki
kortit arvoiltaan 2–6. Otollisen kirjainjakaumansa ansiosta skat on yleisin sanaristikoissa
esiintyvä korttipeli. Skatia voi pelata 2–3 pelaajaa. Jos skatia pelaa kaksi
pelaajaa, sitä kutsutaan nimellä Offiziers Skat eli Upseerin skat.
Skatin pelaajilla on oma järjestönsä. Peliä pelataan
liigatasolla, mestaruudesta pelattiin toissaviikolla Magdeburgissa. Siihen
osallistui 800 pelaajaa. Saksan kaupunkimestaruudesta pelataan tänä vuonna
marraskuussa Steinbachissa.
En osaa oikein sanoa mistä tämä johtuu, mutta sellaista
kiihkoa pelikortteja vastaan kuten Suomessa en ole Saksassa havainnut.
Korttipelit kuuluvat elämään samalla tavalla kuin mikä muukin ajanvietto, vaikkapa television katselu.
Kasinoissa taas pelataan rahasta. Kasinokävijöitä ei kuitenkaan ole määriä.
En myöskään ole vielä missään nähnyt Saksassa niitä rahapelikoneita, joita on Suomessa jokaisen marketin sisäänkäyntiaulassa. Sellainen rahapeli taas ei ole syntiä? Voihan toki olla, että en ole kiinnittänyt koko asiaan huomiota, sillä minä en pelaa mitään pelejä.
Mielenkiintoinen historia. Jotkut kortit onkin hyvin kauniita. Muistan kuinka Äiti ei hyväksynyt veljeni ja minun kortinpelua mutta luopui kuitenkin. Kyllä me nautitaan mieheni ja minä, myös lapset ja ystävätkin. Jos syntiä on niissä, sanoisin jos rahasti on kiinni kuin kasinoissa. Sehän onkin joillekin sairaus.
VastaaPoistaJoo, ei varmaan ole syntiä, että pelaan lasten kanssa korttipelejä: Mustaa Pekkaa ja Unoa.
VastaaPoistaLogiikkaa korttipelikielloista lienee vaikea etsiä. Saattaahan olla, että kristillinen kirkko aikanaan (1367) selitti tabuksi, "synniksi" kaiken vierasperäisen eli "pakanallisen",ja paholaisella pelotteleminen tehosi parhaiten.Syitä saattaa tosin olla muitakin.
Ainakaan rahapeliautomaatteja ei oltu keksitty vielä Martti Lutherin elinaikana, joten hän ei niitä arvannut kieltääkään.