Kaunis Saarlandin osavaltio. Merzig, Besseringen

Appivanhempani rakensivat talon Besseringenin kylään, joka on Merzigin kaupunginosa, ja sijaitsee Saarlandin osavaltiossa. Merzig on 30.000 asukkaan kaupunki lähellä Luxemburgin rajaa. Seudun alun perin roomalais-kelttiläisestä asutuksesta syntyneet keskukset ovat nykyisin elinvoimaisia kuntia. Seutu on hyvin luonnonkaunista. Saarland on kuin kaksi täysin erilaista seutua: etelässä kaivos- ja metalliteollisuutta kuten Ruhrin aluellakin, mutta pohjoisessa luontoa, luontoa, lisää luontoa.

Merzig on tunnettu omenoistaan ja omenasiideristään, ja kauniista maisemistaan.  Siideriä kutsutaan nimellä "Viez". Se on salakavala juoma: sokerinen mutta käy herkästi päähän. Ja pilaantuu helposti kun saa käydä liikaa. Syksyllä, kun omenat kypsyvät tehdään myös peltikaupalla omenapiirasta: venhätaikinan päälle ladotaan omenaviipaleita ja sokeria ja kanelia... nam!

 Merzigin susipuistossa voi tutustua susiin ihan läheltä. Kävin kyllä siellä puistossa sisällä, mutta pelkäsin…

Kuten muuallakin Euroopassa, susien vapaus loppui 1800-luvun loppupuolella. Merzigistä tuli „susien kaupunki“ erikoisen miehen, susientutkija Werner Freundin ansiosta. Hän on asunut jo yli 30 vuotta ”sutena susien keskellä”. Freund on tehnyt ainutlaatuista, arvokasta tutkimustyötä susien sosiaalisesta toiminnasta.

Appeni oli protestantti, mikä on harvinaista Saarlandissa. Ainoat protestantit olivat hugenotteja; niin selvisi sitten sukutuskimuksesta. Appeni sielulle pidettiin Merzigin katolisessa myöhäisromaanityylisessä (1190-1230) pyhän Pietarin kirkossa hänen kuolemansa jälkeen tuttavien maksamia muistotilaisuuksia vielä vuosia kuoleman jälkeen. Sellainen kuuluu katoliseen perinteeseen. 

Besseringenissä on Saksan ainoa täysin säilynyt viime sodan aikainen bunkkeri. Sen oli tarkoitus suojata Saksan länsirajaa.  

 Metsää on seudulla runsaasti. Kävimme usein patikoimassa ympäristön metsissä.

 

Siellä jossain Besseringenissä oli ”se” Biereiche eli iso tammi, joka usein oli retkien kohde. 
Hauskan kaitafilminkin teimme siellä aikanaan. 

Tarina on tämä: Vuonna 1956 osavaltion valtalehen Saarbrücker Zeitungin toimittaja kirjoitti, että aprillipäivänä paikallinen panimo Saarfürst tarjoaa kaikille patikoijille olutkorin. 

Aprillipilasta tuli kansanjuhla. Siellä ”oluttammen” luona tapaavat isänpäivänä seudun saksalaismiehet oluelleen. Puun oletettiin olevan ainakin 300 vuotta vanha. Valitettavasti se kaadettiin vuonna 2005 :-( 

Kerran kuussa kävimme appivanhempien luona, kun vanhemmat lapseni olivat pieniä.Olihan se pikkupakkokin eikä aina niin hauskaa.  Apen kuoltua "opetin" anoppini ajamaan autoa. Ajokortti hänellä kyllä oli, muttei ollut ajanut 50 vuoteen. Hulluna minua muut pitivät, mutta oppihan tuo ja ajoi vielä monta vuotta, ja lopuksi lahjoitti vanhan autonsa pojalleni. Sitten ex-anoppini muutti Dillingeniin.