Yhteistyökumppanini
Saksassa, Horstissa, oli rakennusliike. Tulipa rakennusliikkeen poika, nykyinen
toimitusjohtaja, kerran kotiin ja kertoi päivän tekemisistään. Oli käynyt
mittaamassa tilat. Tilaus oli tehdä kenkäkaappi – 700 parille kenkiä!
Ei, kyseessä
ei ollut kenkäkauppias, vaan yksityishenkilö, Hampurissa. Mitäpä Hampurissa ei
olisi. Mutta on toisenlaisiakin tarinoita kengistä.
Äiti on
kertonut, että sota-aikana ei ollut muuta kuin narukenkiä. Valitettavasti ne
eivät kestäneet mitään.
Isäni syntyi vuonna 1921. Hän oli
käyhän talon köyhä poika, Nuijamaan Rapattilasta. Alakouluaikana hänellä
poikaparalla oli ollut niin huonot kengät, että hän ei ollut uskaltanut mennä
niillä kouluun, vaan oli ennen koulua piilottanut ne pusikkoon ja mennyt
kouluun avojaloin, ja palatessaan kotiin sitten taas hakenut kengät pusikosta.
Nyt jo
75-vuotias itäkarjalainen tuttavani on kertonut, ettei hänellä lapsena ollut
kenkiä lainkaan. Kesät talvet hän ja hänen sisaruksensa Prääsän lähellä
Karjalassa kävivät koulua avojaloin. Myös talvella ja lumessa.
Itäkarjalainen,
Tuuloksessa syntynyt ja Salmissa sodan jälkeen kasvanut ystäväni kertoi, että
hän sai lapsena naapurin tytön liian pienet kengät, sillä ei ollut suurempia…
Ei voinut ostaa, kun ei ollut mitä ostaa. Talvella käytiin koulua
kumisaappaissa. Ensimmäiset kenkänsä hän sai kun meni naimisiin. Myöhemmin
hänellä Petroskoissa opettajana toimiessaan oli monen värisiä kenkiä pienessä
työhuoneessaan, sillä opettajan piti aina olla huolitellusti ja tyylikkäästi
pukeutunut.
Isokenkäisistä en sanonut mitään.
Tuli mieleen Filippiinien kenkähuone. Itse ostelen aina jotain kenkäparkoja, mutta kun niitä olen vähän aikaa käytttänyt, niin sattuu niin hirveästi - vaivaisenluut on minulla molemmissa jaloissa. Lieneekö balettitossuista lapsena aiheutuneet. Kyllä on kenkä tärkeä jalalle.
VastaaPoista