Saksalaisia keksintöjä: kansallisaate

Kansallisaate on nykyaikainen ilmiö. 1800-luvulla syntyi kansallismielisiä myyttejä, jotta uudet juuri syntyneet valtiot voisivat oikeuttaa olemassaolonsa joko todellisille tai sitten itse keksityille perinteille. Euroopassa sysäyksen kansallisaatteelle antoi Ranskan vallankumous. Sitä seurasi ajatus kansojen itsenäisyydestä. Sen mukaan kansan pitää olla sekä demokraattinen että alueella pitää asua vain samanlaisia ihmisiä. Pois suljettuja yhteisöstä ovat ”erilaiset”. Aikojen kuluessa tämä ajatus on johtanut sekä henkiseen että fyysiseen poissulkemiseen, siis maahanmuuton kieltämiseen ja kansakunnan eristäytymiseen ja pahimmillaan etniseen puhdistukseen, tai sitten kokonaiseen kansanmurhaan.

Aloitteentekijöitä olivat saksalaiset Johan Gottfried Herder ja Johann Gottlieb Fichte. He eivät tosin mitään kansanmurhia eikä Hitlerin oppeja opettaneet, vaan totesivat, että on olemassa yhtäläisyyksiä erikielisten ihmisten välillä. Herder syntyi 1744 Preussissa ja hänet aateloitiin 1802. Hän kuuluu Weimarin klassisen ajan ajattelijoihin, joihin kuuluvat myös Christoph Martin Wieland, Johann Wolfgang Goethe ja Friedrich Schiller; Herder oli runoilija, kääntäjä, teologi ja kirjailija. Hänen keksimiään sanoja ovat ”kansanluonne”, ”nerous” ja ”ajan hermo”. Hän oli tuottelias ja kirjoituksissaan sitä mieltä, että kunkin maan kirjallisuus perustuu aina kansaluonteeseen ja kansan ainutlaatuisuuteen. 

 

Herder vaikutti voimakkaasti Saksan ja muiden Itämeren maiden kulttuuriin sekä omana aikanaan että 1800-luvun alkupuolella. Herderin näkemykset kielestä, kirjallisuudesta ja kansasta loivat käsitteellisen pohjan modernin kansallisvaltion kulttuuripolitiikalle: kansankielen nostamiselle kansainvälisten kielten rinnalle, kansankielisen kirjallisuuden luomiselle tai vahvistamiselle sekä oman historian arvostamiselle. Herderin kirjoitukset koettiin erityisen innostavina Euroopan reuna-alueille, maissa, joiden kulttuureilla oli ohuet yhteydet antiikin perintöön sekä ranskalaisuuden hallitsemaan kansainväliseen korkeakulttuuriin.  
("Herder, Suomi, Eurooppa", toim. Sakari Ollitervo & Kari Immonen.)

Herder vastaa kysymykseen „mitä on kansakunta” näin:
”Suuri, kitkemätön puutarha täynnä kasveja ja rikkaruohoja. Kuka haluaisi hyväksyä tämän hulluuden ja virheiden samoin kuin erinomaisuuksien ja hyveiden kentän erottelematta mitään ja … nousta toisia kansoja vastaan? … Ilmeisesti on luonnon laki, että ihminen, kuten heimo ja myös kansa oppii toisilta ja toistensa kanssa… kunnes kaikki ovat oppineet tämän vaikean läksyn: mikään kansa ei ole Jumalan ainoa valittu kansa; totuutta pitää kaikkien etsiä ja puutarha hoitaa kaikkien parhaaksi.”

Herder painotti ymmärrystä muita kansoja ja aikakausia kohtaan. Nykyisin siis nationalismi on jotain aivan päinvastaista alkuperäiseen ajatukseen verrattuna.

Kansallisaate siis levisi myös silloin heikkoihin maihin kuten Suomeen. Erikoiseksi asian tekeekin se, että esimerkiksi Suomen kansallislaulu ”Maamme” on saksalaisen säveltämä, ja nykyiset urheilujoukkueet ostavat kansallisurheilijoiksi ulkomaalaisia. Siitä ei kukaan älähdä – ehkä tietämättömyyttään? Hyväksymme kyllä koripalloilijan, mutta emme turkiseläinten hoitajaa.

Hassu piirre on mielestäni myös se, että Sisu-foorumilaiset ja muut nationalistit yksinkertaisesti ”unohtavat” asioita. Kansallisaatteen ja kansakuntien luomisen prosessiin liittyvätkin usein keksityt perinteet. Skottien kiltti esimerkiksi ei ollut alun perin kansanperinnettä, vaan kansan yhteisesti hyväksymä kansan symboliksi. Entä Suomessa? Alun perin suomalaisia eivät ole kahvi, peruna eikä sauna, joulupukista puhumattakaan. Vaakunaeläimeksi on livahtanut leijona, vaikka niitä Suomessa on aika vähän. Lippuun on livahtanut risti, ristiretkien seurauksena. Jopa kansallispelinä pidetty pesäpallo on muunnos kriketistä ja amerikkalaisesta baseballista. Mitä meillä on omaa?

 Keksittyjen ja perinteisten traditioiden erottaminen voi olla vaikeaa, sillä itse asiassa kaikki perinteet ovat ihmisten keksimiä. Harvoin lähtömaa on se, jossa niitä eniten käytetään.