Olen karjalainen

En koskaan ollut mieltänyt olevani karjalainen ennen kuin muutin Pohjanmaalle. Yhtäkkiä huomasin olevani erilainen kuin paikalliset. Olen kasvanut Saimaan kanavan varrella, Tuomojalla, siis Karjalassa karjalaisten parissa. Lähdin Pariisiin, jossa tunsin olevani suomalainen. Muutin Keravalle, jossa en koko asiaa isommin miettinyt. Muutin Saksaan, jossa tunsin olevani suomalainen.

Ja sitten Pohjanmaalla minulle kävi kuten yhdelle oppilaalleni Saksassa, jolla on suomalainen äiti. Hän osallistui johonkin koulunsa tapahtumaan, jossa oli mukana ulkomaalaisia. Saksassa varsin tavallista, onhan väestöstä 10 % ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia. Yhtäkkiä hänelle valkeni: myös hän kuuluu joukkoon. Sen jälkeen hän oli yksi ahkerimpia suomen oppilaitani!

Puhun jotakuinkin mitäänsanomatonta suomea, yleiskieltä. Aina kun puhun äidin tai veljen kanssa puhelimessa tai kun olen Etelä-Karjalassa, puhun toki karjalan murretta samalla tavalla kuin muutkin siellä puhuvat. Se olikin ”pelastukseni” Suomeen muutettuani: paikalliset kuuntelivat ja sanoivat sitten: ”Siehä oot ko myökii!”

Mutta vasta Pohjanmaalla tämä asia korostui tärkeäksi. Minulla onkin jotain, josta voin olla oikeasti ylpeä! Karjalaiset ja siirtokarjalaiset ovat vilkastuttaneet muun Suomen taloutta ja kulttuuria huomattavasti, ilman että paikalliset sitä ovat edes käsittäneet. Historia todistaa: näin käy aina, kun ”vierasta” verta tulee paikkakunnalle. Tulee uusia tuulia, uusia ideoita. Sen takia kaiketi kaikki ne maat, jotka ovat ottaneet ulkomaalaisia suuria määriä vastaan, ovat vaurastuneet muita nopeammin. Yksikään valtio ei ole menestynyt, jos on sulkenut rajansa. 

 

Postikortti: Tiina Kärkäs / virkkukoukkunen.net

Sodan jälkeen karjalaiset asutettiin ympäri Suomea. Valtava työmäärä ja valtavan hyvä organisaatio, siitä voisi Nyky-Suomi ottaa oppia. Autuaasti ovat suomalaiset unohtaneet omat pakolaisensa. Vastaanotto tuolloin oli varsin usein kaikkea muuta kuin lämmin, sen olen kuullut yhä uudelleen ja uudelleen.

Lieneekö syynä pelko? Maryan Abdulkarim kirjoittaa Maailman Kuvalehdessä (7-8/2015), että rasismin syy on valta. Muualta muuttaneita katsotaan jalustalta alaspäin, oma perinteinen kulttuuri arvostetaan ainoaksi oikeaksi.

Minä näen nykyisen kotikuntani Kalajoen toimivan tällä tavalla. Täällä asuu ihania ihmisiä, mutta myös runsaasti niitä, jotka puukottavat selkään niitä, jotka eivät ole täällä syntyneitä. Näillä ihmisillä on usein karmea kohtalo tulla vaikkapa työpaikkakiusatuiksi tai jäädä vaille etuuksia.

En luovu karjalaisuudestani, vaan olen siitä ylpeä. Minulla on jotain, mitä ”heillä” ei ole. Minulla on ikioma identiteetti. Se ilmenee – näin monet sanovat – iloisuutena, positiivisuutena, ulospäin suuntautumisena, usein liiallisena puheliaisuutena. Karjala-lehdessä on hauska yhteenveto karjalaisuudesta artikkelissa ”Karjalaisten valopuoli on pitänyt paikkansa” (2.7.2015). Tunnistan siitä itseni. Totta kai sanon täälläkin ”hyvää päivää”, sitä hyvää toivottaen, enkä ”moro” – ja totisesti, saan kummallisia katseita. Mitä tuo nyt tuolla tavalla hyviä toivottelee? Ja totta kai hattu pitää ottaa pois päästä sekä taloon tullessa että ruokapöydässä…

Minkäs tuuli kivelle mahtaa!