Ihmisyyttä etsimässä

Löydän taas itseni opettamasta maahanmuuttajia. Tuttavat sanovat, että se on minun juttuni. Tiedän, että oppilaani tulevat oppimaan. Tiedän sen, sillä jos tekee samoja asioita samalla tavalla, tulee samanlaisia tuloksia. Totta kai sen lisäksi voi aina oppia lisää.

 

En näe missään kamalia maahanmuuttajia. Näen ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, iloineen ja ongelmineen – aivan kuten meillä kaikilla ihmisillä.

En myöskään näe missään mitään syytä siihen, että laittaisimme ”rajat kiinni”. Suomi on aina ollut monikulttuurinen. Jos näin ei olisi ollut, emme olisi nykyinen hyvinvointivaltio. Tämä asia tuntuu unohtuneen sosiaalisen median vouhottajilta. Sosiaalinen media ei muutenkaan mielestäni ole media, eikä varsinkaan sosiaalinen! Kyselin opiskelijoilta, mitä he pitävät erityisen suomalaisena asiana. Eipä juuri mitään löytynyt. Ehdoteltiin saunaa, Fazeria ja Nokiaa. Ikävä kyllä, mikään näistä ei ole erityisen suomalainen. Ikävänä he pitivät mustaa talvea ja kansaväestön vähäpuheisuutta. Hyvänä he pitivät maan rauhallisuutta. 

 

Totta kai on mustia lampaita. Paitsi ei meillä... vai? Eikö meidän pitäisi ennen muuta kantaa huolta oman maamme väkivallasta, jossa Suomi on peräti Euroopan kärkimaa? Entä päihdekasvatus – miten ne tuhannet ja taas tuhannet perheet,  jotka esimerkiksi alkoholin liikakäytöstä kärsivät? Selvästi meillä menee ”liian hyvin” – jokainen näkee vain oman napansa ja omat ”saavutetut etunsa”.  On todella ikävää ja kertoo puhujan ymmärtämättömyydestä, että ”kaikki” syyllistetään muutaman harvan takia. Ne harvat rikoksentekijät pitää tietenkin rangaista. Niin on suomalaisiakin vankiloissa ulkomailla enemmän kuin ulkomaalaisia Suomessa.

Toisekseen, sain hiljan kunnian olla poliisilaitoksella tulkkina isossa rikosasiassa. Miten ylpeä olenkaan siitä, mitä meidän poliisi tekee! Siitä vaan ei huudella toreilla ja turuilla, eikä varsinkaan mediassa.

Hauskaa on nähdä, miten musliminaiset ovat naisellisia sen huivinsa alla. Ihan samat asiat heitä kiinnostavat kuin suomalaisiakin naisia. Siisteys tuntuu olevan erityisen tärkeää: pesuhuoneen lattia lainehtii, ennen kuin mennään rukoilemaan.

Luokkani enemmistö on naisia. Se ainoa syyrialainen, joka ryhmässä on, on nainen. Tyylikäs ja fiksu. Useimmat ulkomaalaiset Suomessa näkyvät kuitenkin selvästi olevan venäläisiä.

Kävimme myös laulamassa kauneimpia joululauluja. Ortodoksit jaksoivat tilaisuuden loppuun asti. ”Uskonnottomat” kuten kiinalainen oppilaani lähtivät ensin, Sen jälkeen muslimit. ”Totta kai uskomme Jeesukseen, hän oli profeetta”, tulee sitten kuin yhdestä suusta. Ja sitten suraa kysymys: miksi me suomalaiset rukoilemme ja käymme kirkossa niin harvoin, jos kerran olemme kristittyjä? Puhun Suomen lähetysseurasta ja joululaulujen kolehdista. Minua valistetaan: ”Koraani käskee antamaan osan palkasta köyhille. Koraani käskee rakastamaan lähimmäistä.”

Niinpä niin. Kuka mahtoi keksiä sen, että Suvivirttä ei saisi koulussa laulaa? En ole nähnyt sen ainakaan maahanmuuttajia – tulivatpa he mistä hyvänsä – yhtään vaivaavan. Olen ollut laulamassa Suvivirttä yhdessä irakilaismuslimien kanssa. Kaikki nytkin kuuntelivat ”Joulupuu on rakennettu” –joululaulun viimeiseen säkeistöön asti.

Olisikohan niin, että meidän kantasuomalaisten pitäisi ensin oppia empatian taito? Se on meiltä monilta tyystin hukassa. Lähimmäisestä välittäminen. Oikein karvaasti sain itse kokea kantasuomalaisten empatian puutteen tämän vuoden kesällä. Onko ylipäänsä ollenkaan varmaa, että olemme kristittyjä? Eikö Jeesuksen tärkein sanoma ollutkaan ”rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi”?