keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Karjalasta kajahtaa

Olen aito alkuperäinen karjalainen, vaikka olenkin syntynyt nykyisen rajan tällä puolen, Lappeella - siis nykyisessä Lappeenrannassa. Myös minun äitini kävi evakossa. Isä joutui suoraan armeijasta rintamalle. Äiti ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa saivat rajanvedon jälkeen palata kotisijoilleen, jossa minä siis synnyin. 


 Anu Urpalainen ja minä karjalaisilla kesäpäivilllä Lappeenrannassa 2014,
molemmat Karjalan kansanpuvussa.


Karjalaisten toiminnassa olen ollut mukana koko aikuisen elämäni. Menin myös naimisiin vielä vanhoilla päivilläni syntyperäisen karjalaisen kanssa. Impilahdelta kun on, niin hän kutsuu itseään Karjalan pakolaiseksi.  Pakoahan se oikeasti olikin, sillä pakkolähtö tuli 18.06.1944, ja jo seuraavana päivänä Pitkärannassa, jossa mieheni syntyi, puhuttiin venäjää. Oman lisänsä tuo täpärä pelastuminen Elisenvaaran pommituksista



Evakkoäidin patsas Elisenvaaran asemalla

Kerron tästä siksi, että sodan aikana ja sen jälkeen luovutetuilta alueilta tuli 420.000 ihmistä, osa evakkoja ja osa pakolaisia. Silloisen köyhän Suomen oli vain järjestettävä tälle porukalle elämä ja asumisolot. Onneksi tuon tehtävän johtaminen lankesi Veikko Vennamolle, joka oli itsekin karjalainen ja tunsi varmasti hädän, eikä oikeasti kovin ylitsepääsemättömiä vaikeuksia syntynyt.  Silloinkin oli suurimpia vaikeuksia Pohjanmaalla, jossa ei oikein ”muukalaisia” tänne Suomeen haluttu. Nyt pohjalaisetkin kiittävät, että karjalaiset tulivat.  Esimerkiksi suuri metalli- ja konealan yritys Wärtsilä elättää monia pohjalaisperheitä.  Katsokaapa huviksenne kartasta, mistä Wärtsilä on lähtöisin. Samalla kartan aukaisulla voitte myös vilkaista, missä oli Enso, Stora-Enson kotiseutu.

Se, että vain pieni osa tuosta ihmismäärästä on nyt tullut muualta Suomeen, on joidenkin mielestä melkein kansallinen hätätila. En oikein tiedä, itkisinkö vai nauraisinko, mutta ainakin olen vakuuttunut, että kotoutumisen jälkeen nämä ihmiset tuovat vaurautta ja hyvinvointia -  niin kuin karjalaisetkin aikoinaan.  Asiantuntijat ovat lähes yksimielisiä siitä, että me tarvitsemme maahanmuuttajia.

Tietysti on totta, että me tarvitsemme maahantulijoita, mutta eiväthän nämä ihmiset oikeasti sitä tienneet. Tiesivät ainoastaan, että Suomi on kylmä ja karu maa, jossa kuitenkin suhteellisen rauhallista ja paljon tilaa. Tämän tiesivät karjalaisetkin ja raivasivat itselleen omat asuinsijat ja toimeentulon. Vaikka osa maahanmuuttovastaisista sanookin, että ei karjalaisia voi verrata nykyisiin pakolaisiin, niin en minä kovin suurta eroa näe. Merkittävin ero on kieli ja uskonto.  Uskontohan osan karjalaisista erotti silloinkin, mutta sekin asia tasoittui kun kantasuomalaiset havaitsivat, ettei ortodoksisuutta tarvitse pelätä ja että ”ryssän kirkot” ovat ihan kauniita rakennuksia.  Nythän ortodoksisuus on osa virallista uskontoamme.

En minä karjalaisena voi olla niin suvaitsematon, että potkisin takaisin liekkeihin ne ihmiset, jotka ovat onnistuneet pakenemaan palavasta maasta.  Missään tapauksessa ei voi olla oikein, että me ”parempiosaiset” vastustamme pakolaisten auttamista.  Minä en ole se, joka heittää ensimmäisen kiven, olkoon avun tarpeessa oleva ihan minkä värinen tahansa.

En toki enää elättele toiveita menetetyn Karjalan takaisin saamisesta, mutta toisihan sellainen meille paljon työtä.  Työ puolestaan tuottaa vaurautta. Olemme mieheni kanssa paljon liikkuneet rajan takaisessa Karjalassa ja todenneet, että paljon olisi tekemistä.

Olisihan ihanaa nähdä vielä vanha rakas Karjala menneessä loistossaan.


 Karjalainen asuintalo Pitkärannassa

 Pitkärannan ortodoksikirkko

 Leninin aukiolla Pitkärannan keskustassa




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti