Energiahuolto: Miten Saksan energiariippuvuus Venäjästä syntyi?

Lähde: FAZ ja mielipidekirjoitukset Saksassa

 

Willy Brandt ja Leonid Brezhnev vuonna 1971 veneretken aikana Krimin rannikolla. Kaasun toimitukset olivat osa liittokanslerin uutta itäpolitiikkaa. 

 

Miten Saksa joutui riippuvaiseksi venäläisestä maakaasusta

Tämä kysymys askarruttaa monia Euroopassa. Itse asiassa tämän ymmärtämiseen täytyy mennä ajassa ainakin viisikymmentä vuotta taaksepäin. Siihen liittyy diplomatiaa, toiveita, sotia ja uhkauksia sekä lisäksi saksalaisten suuryritysten suuret kaupat.

1959. Oldenburgin kaupungissa siirryttiin hiilestä valmistetusta kaupungin kaasusta maakaasuun, koska se lämmitti paremmin, ja asia levisi nopeasti myös ympäristön kaupunkeihin. Silloin huomasivat metallifirmat Hoesch, Mannesmann ja Thyssen tilaisuutensa tulleen: Venäjällähän on suuria öljy- ja kaasuvarantoja. Välittämättä kylmästä sodasta ne alkoivat valmistaa venäläisille suuria määriä metalliputkia. Saksalaiset firmat siis auttoivat Venäjää energian suurvaltioksi.

1962. Washingtonissa ei putkitoimituksista tykätty. Pakon edessä kansleri Adenauer lopetutti toimitukset. Mutta eivät metallifirmat lobbaustaan lopettaneet, kävivät jopa Nikita Hruštšovin puheilla. 1966 seuraava kansleri Erhard poisti putkitoimituskiellon.

1969 valtiosihteeri von Dohnanyi kävi Moskovassa sopimassa vastavuoroisuudesta: Moskova saisi rahaa, saksalaiset kaasua. Eivät edes Venäjän Prahaan lähettämät panssarit saksalaisia häirinneet. Länsi-Saksan Willy Brandt ja Itä-Saksan Egon Bahr olivat sitä mieltä, että läheisempi yhteistyö Moskovan kanssa toisi myös poliittista liennytystä. Mukana oli myös bisnes: Ruhrgas neuvotteli hienovaraisesti keväästä lähtien mahtavan saksalais-venäläisen kolmiokaupan. Ryhmä oli silloisen läheisesti sidoksissa olevien suuryritysjärjestelmän, "Deutschland AG:n", kulmakivi ja hallitsi markkinoita Saksassa.

1970 solmittiin uraauurtava taloussopimus, joka jäi Saksan taloushistoriaan ensimmäisenä ”maakaasuputkisopimuksena”. Venäläisten oli määrä toimittaa Ruhrgasille maakaasua yhteensä 2,5 miljardin markan arvosta 20 vuoden aikana. Tätä tarkoitusta varten Neuvostoliiton Transgas-putki oli määrä rakentaa kulkemaan Saksaan. Mannesmann ja Thyssen toimittivat tarvittavat suuret putket. Deutsche Bankissa järjestettiin laina tätä varten. Venäläisten pitäisi maksaa laina pois kaasunviennistä saaduilla tuloilla.

Tuon sopimuksen toimitusmäärät olivat tähän päivään verrattuna varsin pieniä. Mutta siitä alkoi silti liennytys. Ja samalla Saksan riippuvuus venäläisestä kaasusta. Vuonna 1973 Saksan kaasusta 5 % tuli Neuvostoliitosta, tärkein toimittajamaa oli kuitenkin tuolloin Hollanti.

Vuoteen 1980 mennessä määrä kasvoi noin kolmannekseen Saksan tarvitsemasta kaasusta. Saksan itäkauppa kukoisti, yli tuhat yritystä liittyi mukaan.

1973, kaksi vuotta ensimmäisen maakaasuputkisopimuksen jälkeen solmittiin toinen samankaltaisen kaavan mukainen sopimus, jossa Mannesmann toimitti jälleen laitteiston. Lisää sopimuksia tehtiin vuosien varrella. Bonnissa hallitsi Helmut Schmidt. Kuten Olaf Scholzille nykyään, varmasta ja kohtuuhintaisesta energiahuollosta oli tullut hänelle tuolloin oikea ja kiireellinen ongelma: arabien öljyvaltiokartelli OPEC leikkasi tuotantoa vuonna 1973, mikä johti öljyn hinnan ennennäkemättömään nousuun.

Schmidt näki kaasutoimitukset Venäjältä mahdollisuutena monipuolistaa Saksan energiahuoltoa. 1970-luvun puolivälissä merkit olivat täysin päinvastaiset kuin tänään: vaikka Venäjä on nykyään ongelma, Neuvostoliiton piti auttaa Saksaa vapautumaan riippuvuudestaan arabien öljysheikeistä. Schmidt näki myös vaihtokaupat – maakaasu vaihdetaan putkiin – rauhanpolitiikkana. "Ne, jotka käyvät kauppaa, eivät ammu toisiaan" oli hänen mottonsa. Saksa uskoi saavansa kaksinkertaisen hyödyn: turvata rauha ja tehdä hyvää liiketoimintaa samanaikaisesti.

1981 tehtiin uusi jättisopimus. Venäläinen toimittaja Soyusgaz, nykyisen Gazprom-konsernin edeltäjä, sopi Ruhrgasin kanssa vielä vuosittaisen kahdeksan miljardin kuution maakaasun toimittamisesta Saksaan pitkällä aikavälillä. Aika sovittiin vuoteen 2008 asti. Tätä tarkoitusta varten oli tarkoitus rakentaa yli 4.000 kilometriä pitkä putkilinja Siperian Jamalin niemimaalta Eurooppaan. Mutta hankkeella oli yksi vankkumaton vastustaja: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan otti tiukan linjan Moskovaan, joten hän päätti estää eurooppalaisten kompressorilaitteiden toimituksen superputkeen. Kuten Donald Trump vuosikymmeniä myöhemmin, Reagan varoitti, että Venäjän kaasu saattaa kiristää Eurooppaa.

Ja toinenkin tämän päivän argumentti oli mukana jo 1980-luvun alussa: lännen ei pitäisi rahoittaa Moskovan sotia energiaostoillaan. Tuolloin kyse oli Kremlin hallitsijan Leonid Brežnevin johtamista sotatoimista Afganistanissa. Yhdysvallat määräsi pakotteita brittiläisille ja ranskalaisille yrityksille, mukaan lukien saksalaiselle valmistajalle AEG-Kanisille. Siitä seurasi vakava kriisi transatlanttisissa suhteissa. Schmidt, Britannian pääministeri Margaret Thatcher ja Ranskan presidentti François Mitterrand puolustivat suunnitelmia. Myös Schmidtin seuraaja Helmut Kohl piti siitä kiinni. Lopulta Reagan antoi periksi ja poisti pakotteet syksyllä 1982.

1990. Kylmän sodan päätyttyä Venäjän vaikutusvalta Saksan kaasumarkkinoilla jatkoi kasvuaan. Puolet Saksan tuonnista tuli Venäjältä. Mutta vasta muodostettu Gazprom-konserni ei enää halunnut olla vain toimittaja – se aloitti myynnin myös Saksassa. Tätä tarkoitusta varten Gazprom perusti marraskuussa yhteisyrityksen BASF:n tytäryhtiön Wintershallin kanssa. Siitä tuli Ruhrgasin voimakas kilpailija.

2005. Usean vuoden ajan saksalaiset huippujohtajat puhuivat uuden kaasuputken rakentamisen puolesta, joka kulkisi Itämeren kautta Saksaan. Syyskuussa 2005, hallituskautensa viimeisinä päivinä, liittokansleri Gerhard Schröder hyväksyi Nord Stream -hankkeen – Puolan ja Liettuan vastustuksesta huolimatta. 5,7 miljardin euron putkilinjan rakentamisesta vastasivat BASF, E.ON ja Gazprom. ”Tämä yhteistyö ei ole suunnattu ketään vastaan, vaan palvelee Saksan ja Venäjän etuja. En ymmärrä, mikä siinä voisi olla vialla", Schröder sanoi. Kolme kuukautta myöhemmin, samalla kun hän jäi eläkkeelle kanslerin toimesta, hänestä tuli Gazpromin hallintoneuvoston päällikkö.

2015  BASF ja Gazprom sopivat usean miljardin dollarin vaihtosopimuksesta: venäläiset ottivat hallintaansa yhteisen jakeluyhtiön Wingasin, joka hallitsi noin viidesosaa Saksan kaasumarkkinoista, sekä BASF:n kaasuvarastointiliiketoiminnan - mukaan lukien Euroopan suurimman maakaasuvaraston. Vastineeksi BASF sai osuuden Siperian kaasukentistä. Molemmat yhtiöt joutuivat lykkäämään kiistanalaista sopimusta edellisenä vuonna, kun Venäjä liitti itseensä Ukrainan Krimin. Mario Mehren, BASF:n kaasudivisioonan Wintershallin johtaja, puolusti energiakumppanuutta Venäjän kanssa viimeiseen asti: "Siperiassa me palelemme, jotta te et jäädy", hän kertoi haastattelussa helmikuussa 2022 - kuusi päivää ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Ja mitä nyt?

Nyt sitten voisi kysyä, miksi pitäisi siirtyä Moskovasta riippuvuudesta Pekingistä riippuvaisuuteen. Miksi tuuli- ja aurinkovoimaa rakennetaan varauksetta sen sijaan, että tehdään töitä avoimin mielin uusien teknologioiden kehittämiseksi?

Uusiutuvista energioista biomassalla ja vesivoimalla on oleellisesti eri arvo kuin aurinkoenergialla ja erittäin satunnaisella tuulienergialla. Sekä biomassaa (5 GW) että vesivoimaa (1,5 GW) voidaan ohjailla perinteisten voimalaitosten tapaan ja ne ovat huomattavasti arvokkaampia verkossa, koska verkossa sähkön täytyy aina olla tasaista. Tuuli ja aurinko eivät pysty tähän, päinvastoin. Kuormanmuutosgradientit kertovat ydinenergian hallittavuudesta, ydinvoimalaitos voi muuttaa tehoaan noin 200 MW/min, nykyaikainen kaasuvoimalaitos noin 40 MW/min.

Vihreät ovat myös osasyyllisiä. Neuvostoliiton lietsomina ja hallitsemina he vastustivat ydinvoimaa 80-luvulla. Jos näin ei olisi ollut, Saksassa olisi tänään enemmän ydinvoimaloita ja Saksa olisi huomattavasti vähemmän riippuvainen venäläisestä kaasusta. Merkel päätti vuonna 2011 luopua ydinenergiasta, mikä oli luultavasti yksi hänen spontaanista toimistaan, joka myöhemmin myytiin saksalaisille tiedotusvälineissä motolla "ei ollut vaihtoehtoa". Kukaan ei vastustanut, vaan "Fukushima muuttaa kaiken", kaikki taputtivat käsiään ja 30 miljardia verorahaa käytettiin ydinvoiman lopettamiseen.

Karkeasti ottaen suunniteltu energiasiirtymä Ukrainan sodan ja Nord Stream 2:n pysäyttämisen takia on päättynyt. Meteorologisesti satunnaisia tuulettomia aikoja, joita voimme myös jatkuvasti lukea tuuliatlaksesta, ei voida teknisesti mitenkään ohittaa. Jokaisen lisää rakennetun tuulivoimalan myötä ongelma vain kasvaa. 16.11.2021 keskipäivällä (!) klo 12 noin 5% sähköntuotannosta tuli auringosta ja tuulesta - ei hätää, ratkaistaan ongelma siten, että rakennetaan tuulivoimaa 20 kertaa enemmän? Ei, sitä ei voi ratkaista rakentamalla vielä lisää tuulivoimaloita, vaan rakentamalla hiili- tai ydinvoimaloita.

Ministeri Trittin energiakäänteestä päätettäessä lupasi, että sähkön hinta tulisi nousemaan vain yhden jäätelöpallon verran kuukaudessa. Sen sijaan Saksassa on nyt Euroopan kallein sähkö.

Mitä nyt tekee Saksan talous – ja energiaministeri? Robert Habeck tapasi tuuli- ja aurinkoenergiateollisuuden edustajia viimeksi viime maanantaina. Valtion on huolehdittava pitkän tähtäimen suunnittelusta, jotta yrityksillä on turvaa saapuville tilauksille. Vuoden 2022 ensimmäisellä neljänneksellä tuuliprojektien hakemuksissa ja hyväksynnöissä oli kuitenkin laskua verrattuna "säälittävän huonoon" vuoteen 2021, kuten Habeck sanoi. Saksassa rakennettiin vain viisi gigawattia tuulivoimaa vuodessa. Määrä laski sitten yhteen gigawattiin poliittisten virheiden vuoksi. "Olimme niin tyhmiä." Hän vaati liittovaltioilta lisää nopeutta tuulivoimaloiden hyväksymisprosesseissa. Lisäksi tuulivoimateollisuusalueet olisi saatava käyttöön nopeammin.

Habeck matkusti ympäri maailmaa, Norjaan, Qatariin ja Abu Dhabiin, sillä ministeri haluaa saada Saksan mahdollisimman nopeasti riippumattomaksi Venäjän kaasusta tuomalla energiaa muista maista.

Liuskekiven louhinta eli fracking ei ole käytännössä enää sallittua Saksassa. Mutta biljoonia kuutiometrejä kaasua odottaa käyttöä maan alla. Niiden nostaminen olisi mahdollista lyhyellä aikavälillä – jos hallitus uskaltaisi ottaa tuon poliittisesti herkän askeleen.

Huolimatta pyrkimyksistä saavuttaa nopea energiariippumattomuus Venäjältä, Habeck torjuu liuskekiven louhinnan Saksassa. Tälle ei ole suunnitelmia, vihreä ministeri sanoi viime maanantaina Berliinissä. "En usko, että näin pitäisi tehdä." Toisaalta laaja hyväksyntä kestäisi kauan eikä auttaisi akuutissa tilanteessa. Lisäksi Saksa haluaa mahdollisimman nopeasti siirtyä pois maakaasusta uusiutuviin energialähteisiin - ja vetyyn.