Raisa Haikala on erinomainen esimerkki siitä, mitä pitää tehdä eikä haikailla, vaikka hänen nimensä ei tekemiseen juuri viittaakaan. Törmäsin hänen juttuunsa surffaillessani netissä. Hatunnosto!
https://gimara.fi/2019/02/06/kielioppi-edella-puuhun/
Opiskelin kyllä yliopistossa kieliä ja puhun jopa sujuvasti useita kieliä, mutta en opiskellut suomea enkä ajatellut sitä koskaan tehdä. Kun olin nuori, kamalin ammatti, mitä saatoin kuvitella, oli juuri opettaminen. En ajatellut lainkaan, että juuri sitähän olin pienestä pitäen erilaisten ryhmien vetäjänä tehnyt.
Mutta elämä vie. Yllättäen jouduinkin opettajaksi. Tuolloin kerran viikossa. Käsitin tehtävän ryhmän vetäjäksi, sitähän olin ennenkin tehnyt, partiossa ja seurakunnassa. No eiväthän lapset jaksaneet paikallaan istua, lapsia kun ovat, eivätkä siksi ollenkaan välittäneet kuunnella, mitä minä halusin sanoa. He halusivat kiipeillä (toimitilassa oli alakertaan vievät portaat ja aivan ihanan puoleensa vetävät porraskaiteet), oli tiski, jonka takana oli jännittävää piilotella ja oli piano, jonka koskettimia piti tietenkin päästä kokeilemaan.
Mietin, mitä tehdä: joko pitää kovan kurin, tai sitten tehdä opetustunneista niin mukavia, ettei kukaan enää karkaisi portaikkoon. Eivät pian enää karkailletkaan, vaan odottivat innokkaina seuraavaa tuntia.
Ja siitä alkoi pitkä opettajan taival. Vieden minut siihen pisteeseen, että Suomeen palattuani olen opettanut suomea lähes päätoimisesti ja teen sitä yhä.
Siihen aikaan, kun sitten Saksassa aloitin, ei ollut olemassa mitään valmista materiaalia. Yksi oppikirja oli tehty ruotsinsuomalaisille lapsille – siihen käänsin sanaston. Oli olemassa Selkouutiset ja hieman myöhemmin Kotiperuskoulu. Suomessa ilmestyneitä oppikirjoja emme voineet käyttää, kun niitä ei enää ollut siinä vaiheessa, kun ehdimme niitä Suomessa katsomaan. Me pioneerit teimme siis runsaasti opetusmateriaalia, kun mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Paljon opittiin pelaten ja leikkien. Leikiten voisikin olla osuvampi ilmaisu. Kaikkea kokeilimme ja jaoimme kokemuksia keskenämme. Meillä oli vähän kokemusta mutta paljon halua ja intoa. Sitten Suomessa keksittiin oppiaine ”suomi vieraana kielenä” tai "toisena kielenä", nykyisin S2. Sitä varten piti tietenkin tehdä opetusmateriaali ja miettiä sisällöt, vaan eihän meitä pioneereja siihen mukaan otettu, vaan sen tekivät Suomessa koulutetut äidinkielen opettajat. Tänäkään päivänä en käsitä, miksi S2-opettajaksi hyväksytään vain suomen kielen opinnot suorittanut henkilö, näillä kahdella eli opettamisella suomalaisille ja muunkielisille kun ei ole juuri mitään yhteistä. Maahanmuuttajaopettaja tarvitsee vallan eri valmiuksia kuin äidinkielen opettaja.
Kaikki olen läpikäynyt kantapään kautta. Tiedän, mitä pitää tehdä, jotta
oppilas tai opiskelija oppii ja sen olen totisesti todistanut tuhannet kerrat. Nyt
materiaalia on niin paljon, että tukehtuu. Hyvä tietenkin, internetistä löytyy ratkaisu
joka ongelmaan.Totta kai täytyy tekijäoikeudet olla tiedossa.
Ällistyttävintä on, ettei oikein mikään ole metodeissa muuttunut. Hieman on hiottu sitä sun tätä, ja tokihan etäopetus on tuonut omat haasteensa, mutta toimivat menetelmät ovat edelleen samat kuin ennenkin. Ihmiset ovat edelleenkin ihmisiä ja ihmismieli samanlainen kuin ennenkin.
Ja kuitenkin olen vain nollan arvoinen. En toki minut palkanneiden
yritysten tai yhteisöjen enkä kollegoiden mielestä, vaan virallisesti. Koska ilman paperia et ole Suomessa mitään.
Nyt olen liian vanha itse opiskelemaan sitä, mitä olen toisille vuosikausia opettanut.
Katkera? Ei, en ole. Päinvastoin: tämä työ on ja on ollut ihanaa. Siksi, että oppilaat
ja opiskelijat ovat niin ihania!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti