Vanhalla traktorilla Lappeenrannasta Kalajoelle

Se kävi näin: tämä minun mieheni mietti, mistä voisi saada kuljetuspelin tsasounahankkeelle ja vähän omiinkin tarpeisiin, kun autossamme ei ole peräkoukkua ja lahjoitetut puut pitäisi jollain konstilla poimia metsistä. Heitin ilmoille, että onhan meillä perikunnalla Tuomojalla traktori, itse asiassa kaksi, mutta kovin vanhoja ovat. Mutta mieheni tuumasi, että katsotaan tilanne, ja ajamallahan ne pyörien päällä liikkuvat on ennenkin paikasta toiseen viety.

Pidin ajatusta hullun hommana. Toisaalta tunnen tuon miehen: kun se jotain päähänsä saa ja hyväksi havaitsee, niin se sen myös toteuttaa.



Kävi ilmi, että traktori on ajokuntoinen, pientä rassausta vailla vain, ja akku oli hankittava uusi. Hankittiin siirtolupa. Naapuri, ammattimies, tarkisti ajokunnon ja sitten vaan matkaan. Oli heinäkuun 28. päivä. Tuomojalta eli valtakunnan rajalta Lappeenrannasta Kalajoelle on yli viisisataa kilometriä…



Rekisteriotteesta kävi ilmi, että David Brown oli rekisteröity vuonna 1961, joten se on tasan puoli vuosisataa vanha. Äidin kertoman mukaan isä oli ostanut sen käytettynä. Tämä sopii hyvin yhteen minun muistikuvieni kanssa. Muistan olleeni pieni tyttö ja surreeni hevosen menetystä, mutta jäihän rakkaat lehmät ja lampaat ja kanat… Toinenkin traktori vajasta löytyi, vielä vanhempi, mutta äiti kertoi sen myydyn jo vuosia sitten, ostaja vain ei ollut sitä koskaan pois hakenut. Se olisikin ollut isompi työ saada se ajokuntoon, joten tämä ”uudempi” on aivan tarpeeksi mainio meidän tarkoituksiimme.

Laitoin viestiä lehdistölle, ja muuten niin nihkeä Etelä-Saimaa teki matkahankkeesta ison jutun. Samoin tekivät pohjalaislehdet perille tultua, sen tosin osasin arvatakin.

Lähdin aamuvarhaisella saattamaan miestä ja vanhaa ajopeliä, oikeammin ajamaan edellä Lappeenrannan liikenteen halki. Kaksikymmentä kilometriä tunnissa on aika vähän! Olin koko ajan karata edellä ajaessani liian nopeasti. Enkä osannut reagoida mitenkään, vaikka mies miten käsillä huitoi: nykyisin ei merkkejä näytetä käsin. Siihen ei matkan varrella kukaan muukaan kuulemma kunnolla osannut reagoida.



Sain sitten kuulla puhelimessa matkan sujuvan suunnitellusti. Alkumatkan lehtijutun takia aika moni oli selvästikin lukenut matkasta, sillä ihmiset olivat tulleet juttelemaan ja kannustamaan ja ohiajavat näyttivät hyvä-peukkua. Minä lähdin päivään myöhemmin Lappeenrannasta Kalajoelle Helsingin kautta, sillä hain Saksasta tulleen poikani lentokentältä. Sain yllätyksekseni puhelun paljon aiemmin kuin olin odottanut: ”Olen perillä! Ja meillä on hieno sauna!” Työporukka oli siis saanut saunamme valmiiksi poissaollessamme. Enkä sen jälkeen kuullut yhtään mitään. Mies oli nukahtanut sohvalle, ei ollut edes televisiota ehtinyt avata. 36 tuntia tien päällä oli vienyt voimat.

Me pojan kanssa ihmettelimme, kun Jyväskylää lähestyessämme vähän päästä tien varrella ihmiset istuivat kokoontaitettavissa tuoleissaan ja odottivat. Ensin oletimme joidenkin tekevän liikennelaskentaa. Sitten totesimme, ettei siihen työhön tarvita satoja ihmisiä. Poika kysyi, onko suomalaisten uusi kesäharrastus istua tien varrella ja seurata liikennettä. Olisihan se toki sopinut kuvaan, sillä Saksasta katsoen ainakin talvella suomalaisilla on vain yksi harrastus: käydä sunnuntaisin marketeissa pällistelemässä tavaroita.

Sitten muistimme Jyväskylän suurajot ja sen, että yksi reitti kulkisi ajamaamme tietä. Me olimme kuitenkin ajoissa pois jaloista. Sen sijaan traktorikuskille samaiset ajot olivat aiheuttaneet päänvaivaa: ei yösijaa missään, siitäkin huolimatta, että Jyväskylän seutu on hänelle hyvin tuttu. Hetkisen yösydännä oli mies viettänyt vaakasuorassa asennossa mansikkalaatikossa, mutta katsottuaan, että paleleminen riittää, oli jatkanut matkaa.

Oli kyllä myös miettinyt, miten voisi hienolla ajopelillään ottaa osaa suurajoihin, mutta ei ollut mistään löytänyt ilmoittautumispaikkaa…

Suomen kesäyöt ovat aina kylmiä. Sade sen sijaan ei katottomassa ajoneuvossa ollut haitannut muuta kuin aivan viime metreillä, mutta sen sitten senkin rajummin.


Perillä!

Meillä on menopelille mukavia suunnitelmia ensi kesälle, tavaran kuljetuksen lisäksi. Jääkää jännittyneinä odottamaan! – Väärin arvattu, ei meistä tule vanhojen kulkuneuvojen harrastajia emmekä perusta museoita. Perustamme vain ikoninäyttelyn. Tietenkin nyt jo alullepannun toiminnan lisäksi.

Akuutisti tarvitsemme pienen peräkärryn. Löytyykö sellaista lainaksi seuraavaksi kahdeksi vuodeksi?