Vastaukset olivat varsin yhteneväisiä. Koululaitos Saksassa on murrosvaiheessa ja koko ajan tehdään lisää muutoksia, siihen suuntaan kuin mitä Suomessa on tehty, mutta samalla törmäillään liian nopeiden muutosten takia vastarintaan. Opettajat eivätkä varsinkaan vanhemmat pysy mukana. Luokkakoot normaalikouluissa ovat suuria. Niin sitten periaatteessa hyvä asia kääntyykin päälaelleen: eritasoiset normaalioppilaat sekä eri tavoin vammaiset ja kehitysvammaiset samoin kuin muista maista tulevat tai tulleet tarvitsisivat kukin eri opetuksen ja opastajan, mutta opettajien koulutus eikä resurssit riitä kattamaan koko kirjoa. Erityisopettajia on liian vähän ja avustajia ei lainkaan. Opettajat ovat ylikuormitettuja.
Hyvä olisi, jos muutoksia ei tehtäisi muutosten vuoksi, vaan harkinnan tuloksena ja että siihen sitten myös sitouduttaisiin. Ei siis niin, että kun hallitus vaihtuu, vaihtuu suunta. Perutaankin se mitä juuri oli päätetty. Ei voi olla oikein, että koulujen ja koulutuskeskusten henkilökunta ei enää tiedä missä mennään!
Suhtautuminen maahanmuuttajiin on Saksassa periaatteessa varsin myönteistä. En ole vielä kenenkään saksalaisen nähnyt kohtelevan ulkomaalaista eri tavalla kuin oman maan kansalaista. Saksan väestöstä 10 % on ulkomaalaisia. Ammattinsa osaavat ulkomaalaiset ovat samassa asemassa kuin saksalaisetkin.
Jututin Lyypekissä taksikuskiani, joka kertoi olevansa venäläinen. Hän pitää Saksasta kovin, ei minkäänlaisia ongelmia siitä että on ulkomaalainen, ei aiemmin eikä nyt, mutta huomautti kyllä, että nykyisin voisi asua myös Venäjällä. Venäjällä ansaitsisi hänen ammatissaan paremmin. Kuljettaja oli myös hyvin perillä historiasta, olin jokseenkin varma, että hänellä on hyvä koulupohja.
Intialainen ravintolanpitäjä Hampurissa sanoi samoin, ettei ole ollut eikä ole minkäänlaisia ongelmia siitä, että on ulkomaalainen. Ravintola on suosittu, ja kiirettä tuntui olevan. Ainoana huonona puolena mies piti sitä, että suku on niin kaukana ja ettei pääsen työnsä takia nyt tyttärensä häihin Intiaan.
Mutta yhtä asiaa valittavat kaikki. Muslimiperheissä naiset eivät käy kodin ulkopuolella eivätkä siksi myöskään osaa saksaa muuta kuin auttavasti. Tämä koskee etupäässä turkkilaisia, ei arabeja. Siitä seuraa, että lapset eivät opi muuta kuin turkkia. Lapsista tulee siis puolikielisiä, eivätkä saa kunnollisia arvosanoja kouluistaan eivätkä pääse kykyjään vastaaviin kouluihin. Eikä opettajilla ole mitään keinoa tai koulutusta tilanteen parantamiseksi.
Vierastyöläiset haluttiin aikanaan maahan maata rakentamaan. Kreikkalaiset, jugoslaavit, espanjalaiset ja portugalilaiset tulivat ja lähtivät taas. Ei osattu ajatella, että turkkilaiset tulisivat jäädäkseen. Saksalaisilla oli tuolloin kyllin tekemistä oman identiteettinsä kanssa, ei ajateltu ulkomaalaisia. Oma identiteetti oli kateissa hävityn sodan jälkeen, ja toistamiseen Saksojen yhtenäistymisen seurauksena. Yhteen kasvaminen vei voimat. Vielä tänäänkään turkkilaisten maahan sopeutumisen eteen ei tehdä juuri mitään. Tässä kytee suuri aikapommi, kahtia jakautunut yhteiskunta. Varsin Itä-Saksassa tilanne on vaikea, kun työttömyys on muutenkin aivan toisella tasolla kuin lännessä. Keskimäärin työttömyys koko maassa on samaa suuruusluokkaa kuin Suomessakin, vain sillä erotuksella, että onneksi nuorisotyöttömyys on vähäistä, Euroopan alhain. Sen uskotaan johtuvan duaalisesta koulutusjärjestelmästä, joka antaa nuorille mahdollisuuden siirtyä joustavasti työelämään.
Ulkomaalaiset eivät siis ole vain joku epämääräinen massa jotain, vaan he ovat yksilöitä. Ulkomaalaisuus ei ole tauti eikä se tartu. Yksi hakee työtä, yksi on pakolainen, yksi opiskelija, yksi paluumuuttaja.
Väki heittää heidät valitettavasti kaikki yhteen pussiin ja on ärsyyntynyt maahanmuuttajiin. Se ei ole maahanmuuttajien vika. Ne jotka pyrkivät työhön, tarvitsevat käytännön avun, ja heistä tulee aikanaan veronmaksajia kuten muistakin työntekijöistä. Ne jotka opiskelevat, saavat toki opiskella, mutta jos eivät jää Suomeen, niin minun mielestäni maksullisena. ”Kaikkihan Suomessa puhuvat englantia, eihän täällä tarvitse suomea osata,” sanoi laivassa tapaamani nuori ulkomaalainen opiskelija. Hänen koulutuksensa maksaa valtiolle varsin paljon enemmän kuin suomalaisen kouluttaminen. Ei voi olla oikein, että oman maan kansalaisilla on kakkoskansalaisen asema.
Itsekin opiskelin Suomessa, mutta maksoin aikoinaan lukukausimaksua. En saanut mitään opiskeluavustuksia, vaan rahoitin opiskeluni lainalla, jonka sitten maksoin aikanaan takaisin. Työni tein Saksassa kansainvälisissä kuvioissa, ja sen jälkeen ensinnäkin kielikoulujen aktiivijäsenenä ja vastuuhenkilönä ja toisekseen avustamalla suomalaisia yrityksiä viennissä olen hyödyntänyt Suomen valtiota ainakin ansiomitalin verran, saamatta valtiolta mitään avustusta tai palkkaa, joten olen opintoni Suomessa moninkertaisesti Suomelle takaisin tuonut. Paluumuuttajana, siis Suomeen palattuani minua kuitenkin valtion taholta on kohdeltu kuin rikollista!
Omassa pienessä päässäni olen siitäkin huolimatta, sentään suomen kielen taitoisena, päättänyt tehdä sen minkä pystyn sellaisen ihmisen eteen, joka ei vielä tätä vanhakantaista kieltämme hallitse. Tiedän mitä on muuttaa toiseen maahan. Ja me muut suomalaiset olemme varsin hölmöjä ja lyhytnäköisiä, jos emme käytä hyväksemme sitä valtavaa potentiaalia, jonka ulkomaalaiset maahamme tuovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti