Sokeita, negatiivisia ja narsisteja.

Mielenkiintoisia nämä ihmiset. Meitä on moneksi. On näkeviä, mutta on myös sokeita. Sokeita omalle itselleen.

Minua on viime aikoina huvittanut suuresti yhden tuntemani ihmisen blogi, jossa hän esittää omina mielipiteinään asioita, joita on kopioinut toisten teksteistä. Tokihan Dale Carnegie on jo vanhaa kamaa, samoin kuin transaktioanalyysi. Positiivarit uutta. Minusta näitä asioita voisi kuitenkin kertoa niiden oikeilla nimillä, eikä kopioida suoraan toisten tekstejä ominaan.  

Mutta huvittavinta on se tosiasia, että tämä henkilö ei lainkaan huomaa, että hän kirjoittaa itsestään. Kukapa meistä olisi virheetön, en minä ainakaan, mutta uskallan sentään myöntää virheeni. Ja olen sitä mieltä, että sellainen joka ei tee virheitä, ei yleensä tee yhtään mitään. Jokaisesta virheestä oppii jotain, ja sitten siirrytään elämässä eteenpäin eikä tehdä samoja virheitä uudelleen eikä varsinkaan syytellä muita omista virheistä.

Jos on pää kipeä, mennään lääkäriin. Vaan jos on sielu kipeä, tai on alkoholisti, niin uskaltaako sen myöntää? Useimmat eivät. Ja on niitä, jotka eivät itse huomaa olevansa sairaita, henkisesti sairaita. Henkinen sairaus taas aiheuttaa läheisille tuskaa ja murhetta, tässä tapauksessa koko kaupungille.

Tässä tyylinäyte yllä mainitsemani ihmisen omana mielipiteenään kirjoittamasta tekstistä, joka on suora lainaus transaktioanalyysistä. Olen korjannut lainaamassani tekstissä olleet lukuisat kirjoitusvirheet.

”Häviäjä elää harvoin nykyhetkessä. Hän tuhoaa nykyhetken askartelemalla vanhojen muistojen tai tulevaisuudensuunnitelmien parissa. Menneisyydessään eläessään häviäjä uppoutuu joko vanhoihin hyviin aikoihin tai sitten menneisiin epäonnistumisiinsa. ... Hän säälii itseään ja siirtää vastuun kurjuudestaan muiden niskoille. Toisten syytteleminen ja itsensä vapauttaminen vastuusta kuuluvat usein sanottuna hänen peleihinsä.


Häviäjä käyttää huomattavan osan ajastaan näyttelemiseen. Hän työskentelee, manipuloi ja toistaa yhä uudelleen ja uudelleen lapsuudestaan saakka peräisin olevia rooleja. Hän kuluttaa paljon energiaa erilaisiin roolihahmoihin antaen itsestään usein todellisuudesta paljon poikkeavan vaikutelman. Karen Horney kirjoittaa: ”Virheellisen vaikutelman ylläpitäminen omasta minästä tapahtuu ajan todellisen minän kustannukselle; jälkimmäistä kohdellaan ylenkatseella, parhaimmassakin tapauksessa kuin köyhää sukulaista”. Näyttelevälle häviäjälle hänen esityksensä on useinkin tärkeämpi kuin itse todellisuus. Häviäjä tukahduttaa kykynsä toimia spontaanisti ja asianmukaisesti koko mahdollisen käyttämisensä skaalassa. Hän ei useinkaan kykene näkemään muita vaihtoehtoja, jos käy ilmi, ettei hänen valitsemansa tie johda minnekään. Hän pelkää uusien asioiden kokeilemista. Hän säilyttää oman status quonsa. Hän toistaa itseään ja hän ei toista pelkästään virheitään, vaan myös perheensä ja koko kulttuurinsa virheet.
Häviäjän on vaikea osoittaa ja ottaa vastaan hellyyttä. ... Sen sijaan hän yrittää manipuloida muut toimimaan omien odotustensa mukaisesti …

Häviäjä ei käytä oikein älykkyyttään, vaan suuntaa sen oman käyttäytymisensä rationalisoimiseen. Hän yrittää löytää toiminnalleen mielekkäistä selityksiä ja pyrkii hämäämään muita pelkällä monisanaisuudellaan.”

Mahdollisesti – en ole psykologi – tämä sairauden nimi on mytomania.  Se on  sairaalloinen halu valehdella ja keksiä sepitettyjä tarinoita. 

"Mytomania on osittain samankaltainen persoonallisuushäiriö kuin narsismi, jota sairastavat eivät itse tunnista sairauttaan, vaan haluavat jatkuvasti olla kaiken keskipisteenä, ja keksivät toinen toistaan paisutellumpia tarinoita saadakseen itselleen lisää huomiota. Toinen narsistinen piirre on se, ettei potilas myönnä virheitään, vaan valehtelee antaakseen itsestään kuvan täydellisestä ihmisestä. Tämä voi tuhota ihmisen hitaasti masentamalla, kun muut kutsuvat valehtelijaksi."

"Ensivaikutelma mytomaanista on yleensä positiivinen. Tämän huimat jutut viehättävät. Niitä kuuntelee kuuntelemasta päästyään. Mitä jutut ikinä koskevatkin, ne ovat aina mehevämpiä kuin sinun tarinasi.

Kohta alat tajuta, että melkein kaikki on huijausta. Mytomaani haluaa olla keskushenkilö, jota kuunnellaan. Vaikka hän valehtelee itsestään kaiken, hän elää ilman sairauden tunnetta. Jotkut mytomaanit ovat ammatillisesti menestyneitä, toisilla taas on suuria ongelmia. Yhteistä kaikille on pakonomainen tarve valehdella.

Mytomaanin motiivi on olla aina keskiössä tai koettaa epätoivoisesti salata oma elämänvalhe. Pohjimmiltaan mytomaani välttelee tuskaa, joka syntyy siitä, että valehtelija pakotetaan silmäkkäin todellisuuden kanssa.

Mytomaanilla ei ole syyllisyyden tunnetta, pikemminkin hän saa tyydytystä onnistuneesta valehtelusta. Valhe on hänen mielestään luovuutta. Heti kuin huomaat toisen valehtelevan, sinusta tulee osa sitä, mikäli pysyt hiljaa. Moni pysyy hiljaa siksi, ettei halua vaikeuttaa mytomaanin ennestään vaikeaa elämää.

Moni jää paistattelemaan mytomaanin karismaattisen persoonallisuuden loisteeseen, siinä ehkä kumppanikin tulee nähdyksi.

Terapeutin on vaikea muuttaa mytomaania, joka ei halua muuttua. Mytomanian taustalla on turvattomuus ja jonkinlainen häpeän tunne." 

Ja vielä, toisinpäin: Sitä saa mitä tilaa. Aina! Mitä ajattelen, sitä tulee lisää. Jos koko ajan ajattelen, että tili on miinuksella, niin se tulee olemaan yhä enemmän miinuksella. Jos koko ajan ajattelen, että kaikki ovat minua vastaan - niin kaikki ovat minua vastaan. Jos ajattelen, että nyt on nyt ja eilinen oli eilinen ja kyllä se tästä, niin - kuin taikaisuksta - kyllä se siitä. Eli Positiivareiden mottoa lainatakseni: Asenne ratkaisee. Aina. 

Tai vieläkin pragmaattisemmin: Haluatko olla oikeassa, vai haluatko olla onnellinen?