Pirjo lähtee kouluun. Ensimmäiset neljä vuotta Lempiälän koulussa 1958-1962

Lempiälän koulu, kuva vuodelta 1975.

Olin utelias lapsi. Lapset ovat sitä usein, ennen kuin koulu nitistää heiltä tiedonhalun. Minulta se ei sitä onnistunut tekemään, ei myöskään tyttäreltäni, mutta pojat oi joi… 

Käytiin usein sukulaisissa kylässä, niin myös vanhimman tätini Ailin luona, joka asui lähistöllä, Kähärilässä, jonne mentiin meiltä metsän poikki. Hänen lapsensa olivat ”isoja serkkujani”, joita pienenä kovin ihailin. Sainhan istua heidän sylissään! He lukivat ahkerasti Aku Ankkaa ja minä tietenkin penäsin, että minäkin haluan tietää, mitä ankat sanovat. Mutta arvaahan sen, että ei näillä viikareilla aina ollut sellaiseen aikaa. Niinpä tutkistelin lehtiä yksikseni. Muistan yhä elävästi sen hetken, jolloin minulle valkeni, mitä kirjaimet tarkoittivat!

Siitä aukeni uusi maailma. Luin kaiken mitä vastaan tuli ja halusin kouluun lukemaan lisää. Syntymäpäiväni on maaliskuussa, joten koulunkäynnin alkamiseen olisi pitänyt odottaa peräti pari vuotta vuotta. Onneksi toinen tätini Leila oli opettaja, joka ymmärsi toiveeni ja suositteli minua kouluun. Vanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan. Käytiin kunnanlääkärillä, joka oli tuohon aikaan Gudenhjelm ja jonka vastaanoton uskon sijainneen Lappeenrannassa nykyisen virastotalon paikalla olleessa sairaalan talossa. Enemmän pelkäsin lääkäriä kuin mitään muuta, olihan siihenastinen kunnanlääkärimme ollut lempeä ”Aallon rouva”, mutta hyvinhän se meni. Lääkäri käski nousta lavitsalle päätyportaita pitkin – pienelle tytölle korkealle, mutta en uskaltanut, ja sitä kaduin sitten myöhemmin vuosikausia… Koputteli ja kyseli, ja sanoi, että tyttö on terve ja voi mennä kouluun.

Tätini teki koulusoveltuvuustestit. Muistan niistä vain yhden: se liittyi jotenkin liikkeeseen ja sitä varten otettiin esille pienet nukenvaunut. Minulla olikin lapsena joitakin hienoja leluja, joita ei muilla lapsilla välttämättä ollutkaan, johtuen siitä, että vanhempani olivat yrittäjiä, vaikka maalla asuimmekin. Senkin ymmärsin vasta aikuisena. Muistan miten annettu tehtävä tuntui typerän yksinkertaiselta ja taisin sen jopa ääneen sanoakin.

Koulu alkoi syyskuun ensimmäisenä. Äiti teki eväät; mukaan sain voileivät ja pullollisen maitoa. Kouluruokailu tuli Lappeelle vasta seuraavana vuonna. En ole ikinä tykännyt juoda maitoa ja muistan, että en etenkään tykännyt siitä, että maito oli lämmennyt ruokataukoon mennessä, mutta maidon join, kun äiti käski. 

Sitten äiti vei koululle ja käski olemaan kiltti tyttö, ja lähti töihinsä kotiin. Minä jäin yksin seisomaan lapsilauman keskelle koulun pihalle, joka tuntui laajalta ja äänekkäältä ja kamalalta. Opettaja oli kyllä ystävällinen ja neuvoi, mitä piti tehdä. Olin kyllä mennyt luokkaan, mutta heti välitunnin tultua ajattelin, että ei tainnut olla minun juttu ja palasin kotiin.

Äitipä ei häkeltynyt, vaan käski palaamaan kouluun. Ei siinä itkut auttaneet. Niin vähin elein kävelin puolentoista kilometrin matkan takaisin kouluun. Hilkka-opettaja ei suuremmin ihmetellyt eikä ollut vihainen, olinhan suhteellisen nuori, sanoi vain, että koululaisen on tehtävä sitä mitä muutkin koululaiset tekevät. 

 Ensimmäisellä luokalla. 1958-1959

Minut laitettiin istumaan takimmaiseen pulpettiin Pelkolan lastenkodissa asuvan Kaijan viereen. Tyttö oli minua pienempi ja pippurinen ja kiusasi minua. Sellaista pientä näpäyttelyä ja harmintekoa koko ajan. Pelkolassa oli lastenkoti ja siellä olevat lapset kävivät samassa koulussa kuin muutkin paikkakunnan lapset, mutta lastenkodin lapset vaihtuivat usein. Seppo tapasi kiusata meitä tyttöjä koko ajan. Mahtaa hänellä olla ollut lapsena vaikeaa. Mitään vakavaa ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Kaikki lastenkodin lapset eivät tietenkään olleet "vaikeita", vaan ihan tavallisia lapsia. Erityisen mukava oli Heikki, joka ei päässyt tuolloin kanssani pyrkimään oppikouluun, koska hänellä tai huoltajillaan ei ollut siihen varaa. Oppikouluhan maksoi sekä lukukausimaksun että lisäksi matkan ja ruokailun.

Jonain ensimmäisistä koulupäivistä opettaja jakoi meille aapisen, uskonnon kirjan ja vielä jonkun kolmannen kirjan, ehkä se oli laskentokirja. Innostuneena menin kotiin ja vielä samana iltana luin kaikki kolme kirjaa. Seuraavana päivänä pyysin opettajalta lisää kirjoja. Opettaja löi kätensä yhteen ja tuumasi: ”Voi hyvä lapsi, näitä kirjoja luetaan koko vuosi!” Mikä pettymys. Onneksi koululla oli kirjasto, jonka kirjat nekin aika pian kaikki luin. Etenkin Robinson Crusoe teki minuun suuren vaikutuksen. 

Lukuinnostus on varmaan jo kotona äidin maidossa hankittu ominaisuus, samoin kuin laulaminen. Äiti luki aina kun siihen pystyi, ja aina sunnuntaisin meille lapsille ja isälle ääneen, ja lisäksi lauloi aina - silloinkin kun ei laulanut.

Enkä koskaan oppinut käsittämään, miksi sanoja piti tavuttaa, kun ne voi lukea suoraan kokonaan. En muuten ymmärrä sitä vieläkään.

Olin saanut kesällä lahjaksi lasten polkupyörän koulussa käyntiä varten. Se oli merkiltään Tunturi ja sininen. En vain osannut ajaa. Niinpä pyörä seisoi koko ensimmäisen vuoden aitan seinustalla, kunnes rohkenin kokeilla ajamista. Taitaapa se seisoa siellä vieläkin. Tosin sääolosuhteet eivät kovin pitkään mitään pyöräilyä sallineetkaan. Enemmän käveltiin. Monet luokkatoverini kävelivät pitkiäkin matkoja, monia kilometrejä siitä sen kummin valittamatta. Meidän talohan sijaitsi varsin lähellä koulua, vain puolentoista kilometrin päässä!

Opettaja oli kertonut äidilleni, että kun minun piti ensimmäisellä luokalla tehdä jotain askartelutyötä ja en sitä osannut, olin sanonut: ”En osaa, koska olen niin nuori…” Kuusivuotias, ihan kamalaa. Ei siinä mikään auttanut: opettaja oli taas sitä mieltä, että koululainen tekee koululaisen tehtävät, pikkulapset ovat kotona.

Kun olin ensimmäisellä luokalla, koulua oli myös lauantaina. Toisena vuonna lauantaikoulu lakkautettiin. Kävin koulussa varsin mielelläni enkä myöhästynyt koulusta. Joskus sunnuntaina olin nukkunut päiväunet ja herättyäni aloin valmistautumaan kouluun, sillä luulin aamun tulleen. Ainahan talvella on Suomessa pimeää. Muistan hämmästelleeni asiaa ja sitä, että piti mennä uudestaan nukkumaan ja odottaa aamua ja uutta päivää.

Meillä kuten ei kenelläkään muullakaan ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Vettä haettiin kaivosta ja lämmitettiin puuhellalla ja pantiin vatiin tai altaaseen ja sitten peseydyttiin. Meillä oli yksi hieno asia keittiössä, jota ei muissa taloissa ollut: oli lavuaari eli pesuallas. Vain viemäriä ei ollut. Vesi meni likavesiämpäriin, ja sitten kannettiin tunkiolle.

Ennen kouluikää muistan ulkohuussin portailla miettineeni, miten ne kommunikoivat, jotka eivät osaa suomea. Tulin siihen tulokseen, että jos vaihtaa kirjainten paikkaa, viestintä saattaisi onnistua. Taisinpa olla oikeassa… Ilmeisesti jossain oli puhuttu ulkomaista. Venäjän raja oli hyvin lähellä, mutta se oli kuin maailma olisi siihen loppunut. Nykyisin sitä samaa läheistä tietä kulkee puolitoista miljoonaa venäläistä vuosittain. Ulkomaalaisia oli kaupungilla joskus harvoin, ja he olivat aina saksalaisia. Vielä keskikouluaikana laskimme ystäväni kanssa, miten monta ulkomaalaista olimme nähneet. Meillä oli kuitenkin kylän ensimmäinen televisio ja sieltä kai olin jotain poiminut.

Television myötä lisääntyi vieraiden määrä: kyläläiset kokoontuivat meille sitä katsomaan. Meillä oli myös kylän ensimmäinen puhelin. Se oli musta seinälle ripustettu aparaatti. Ensin piti nostaa kuuloke ja kertoa, kenen kanssa halusi puhua. Karhusjärven naiset sitten yhdistivät puhelut ja tietenkin myös kuuntelivat silloin tällöin, mitä kyläläiset juttelivat. Näin ymmärsin aikuisten puheista…

Käveltiin siis kouluun. Usein naapurien lasten kanssa. Muistan Reijon minua usein tuuppineen ja kiusanneen. Ilmeisesti olin nopsa jaloistani, kun aina pääsin karkuun. Miljoonatie, nykyinen Lempiäläntie Tuomojan risteyksen ja nykyisen Soskuan sulun välillä oli pahainen kinttupolku. Lapset kulkivat kotoaan Tuohimäen sulun kautta Lempiälään. Samoin Tuomojan sulun kautta, joista syistä lapsia siis kävi koulussa myös kanavan tuolta puolen eli Joutsenosta. Omalla luokallani ollut kiltti ja mukava poika Heikki joutui muuttamaan pois perheensä kanssa, kun uutta kanavaa alettiin rakentaa. Aiemmin oppilaita oli ollut jopa Joutsenossa sijaitsevista naapurikylistä Läykästä ja Kivisaaresta, niin myös Laila Hirvisaari oli ollut serkkuni luokalla. Minun luokallani oli hänen nuorempi veljensä, maailmaa kiertänyt paluumuuttaja Markku.  Samoin luokallani oli nykyinen Lappeenrannan apulaiskaupunginjohtaja Kari, Pelkolan kartanon isännöitsijän poika. Reijosta tuli tietääkseni maanviljelijä isänsä tilalle. Eevalla on nykyisin iso sikatila Karhusjärvellä… Muista luokkakavereista en tiedä mitään. Luokallani oli neljä tyttöä ja kaksitoista pokaa. Oli siinä vipinää kerrakseen.

Osan kouluaikaa olimme samassa luokassa alemman luokan kanssa, ja siellä sitten oli paras ystäväni Kirsti. Kirsti oli halunnut istua oppikouluun lähdettyäni samassa pulpetissa kuin missä minä olin istunut, että hänestä tulisi yhtä viisas kuin minusta. Näin opettaja oli kertonut. Siitä viisaudesta en tiedä, aika samanlaisia ollaan. Vaiheikas on ollut hänen elämänsä; nykyisin hän asuu Saksassa. Ja on yhä paras ystäväni!

Urheilussa en pärjännyt ollenkaan. Enhän voinut mitenkään olla hyvä urheilussa, kun kerran olin hyvä lukemaan? Ennen muinoin osaamiset olivat toistensa vastakohtia, enkä tiennyt, että oppia voi mitä vaan, jos itse haluaa. Hiihtokilpailut olivat siis minulle kauhistus. Tuohon aikaan oli ihan koulun lähellä sijaitsevalla kumpareella Lempiälässä hyppyrimäki, jonka tornista laskettiin. Me tyhmät tytöt pääsimme sitten tamppaamaan laskettelumäkeä, kun emme uskaltaneet korkealta mäkeä laskea saati mäestä hypätä. Hiihtokilpailuista jäi mieleen paitsi viimeinen sija, myös sen päivän ruoka: hernekeitto. Ei siinä mitään, mutta kun siinä oli läskiä. Kiukutti ja yökötti. Pakkoko tätä on syödä muutenkin kamalan päivän päälle!

Tulihan se sitten pitkä kesä ja serkut meille maalle. Ah ihanaa aikaa. Veli ja minä saimme seuraa koko kesäksi. Ehkä siksi serkut ovat niin läheisiä, kun kaikki lapsuuden kesät yhdessä vietettiin?

Valokuvaaja kävi tietenkin koululla joka vuosi. Ainakin luulen niin. Sen muistan, että olin ainoa luokallani, joka tilasi ”ison” eli kunnollisen kokoisen kuvan. Äiti sanoi, että ei mitään piilokuvia, myöhemminkin pitää nähdä, ketä kuvassa on. Jaa että ketä? Hauskahan näitä ajan kuvia totisesti onkin katsella. 

 Neljännellä luokalla 1961-1962. Kuvassa mukana vasemmalla kolmannen luokan neljä oppilasta.
Opettaja Aarne Alarik Aalto.

...............................................................................

Paljon paljon myöhemmin olisin mieheni kanssa mielelläni ostanut vanhan kouluni ja laittanut sinne koulutuskeskuksen, mutta kaupunki ei meille myynyt emmekä saaneet hankkeellemme julkista rahoitusta. Samaan aikaan nykyiset kuorokaverini, joita en silloin vielä tuntenut,  ostivat oman vanhan koulunsa Alavieskassa, lähes samankokoisella tarjouksella ja samanlaisella konseptilla kuin minkä mekin teimme, samankokoisen ja samankuntoisen rakennuksen, saivat sille rahoituksen Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskukselta ja perustivat sinne koulutuskeskuksen, ja tekevät lähestulkoon sitä, mitä me ajattelimme tehdä Lappeenrannassa. Lappeenrannassa rahoituksen kaatumisen syy oli, että "Venäjän kauppa ei kannata". No, sitten päädyimme asumaan Kalajoella ja rakennutimme Kalajoen Hiekkasärkille tsasounan. Ja kouluttanut olen koko ajan.