Bombayssa/Mumbaissa

Bombayn nimi on nykyisin Mumbai. Kun portugalilaiset merenkävijät 1600-luvun alkuvuosina tekivät tuosta kalastajakylästä kauppasataman, he antoivat sille nimen "Bom Bahia" - hyvä lahti. Britit vuokrasivat seuraavien vuosien kuluessa kauppapaikan Brittien Itä-Intian komppanialle.  Intialaiset kuitenkin halusivat ottaa etäisyyttä entiseen isäntämaahan ja niin paikallinen hallitus päätti 1990-luvulla muuttaa nimen Mumbaiksi. Nimi on peräisin hindujumalatar Mumbadevin nimestä. 

Asukkaita on Arabian merellä sijaitsevassa megametropolissa nykyisin 12,5 miljoonaa ja se on suurin kaupunki Intiassa. 

Olen lentänyt Bombayhin kahdesti ja kerran Delhiin, matkustaen sitten Intiassa muuallakin. Olin aina toivonut pääseväni Intiaan, ja koska ex-miehelläni oli samanlainen toive, niin varattiin lennot, pakattiin reput ja lähdettiin matkaan.

En ole juuri koskaan valmismatkoja tehnyt, ryhmämatkoja kylläkin, joissa on etukäteen sovittu, kenen kanssa lähdetään ja mikä on matkan tarkoitus. Matkustaminen ei ole kallista, jos itse järjestät matkan. Aina olen mennyt lentokentille, asemille tai satamiin katsomaan, pääseekö minnekään. Pääsääntöisesti aina on päässyt. En ole matkalaukkujakaan viikkoja etukäteen pakannut. Tavaksi on tullut, kun työn takia on paljon liikenteessä, pitää tarpeellinen aina käden ulottuvilla, josta se on helppo laittaa laukkuun. Sairas en ole ollut koskaan, huolimatta monesti aika erikoisistakin olosuhteista. Hygienia ei aina ole muualla maailmassa samanlainen kuin Euroopassa – vaan eihän siihen kuole.

Ensimmäinen asia Intiassa oli lentokentältä ulos tullen vastaan lehahtava kuumuus, ja toisena palvelun tarjoajien runsaus. Myös siihen tottuu, vaikka se aluksi tuntuukin turhauttavalta, kun koko ajan pitää hätistellä ihmiset pois ympäriltä. 

 Victorian asema

 Juhu beach

 Elephantan saaren temppelissä

Ajoimme taksilla rautatieasemalle ja yritimme ostaa matkalippua. Intia on kokonainen maanosa, yhtä suuri kuin koko Eurooppa. Kiertomatka Intiassa, rajaton matkustusoikeus, maksoi kakkosluokassa tuolloin 400 Saksan markkaa - eli ei meidän rahassa oikein mitään. Mutta voi miten vaikeaa lipun saaminen oli! Siihen meni neljä päivää. Asemalla meitä puhutteli vanhempi naishenkilö ja tarjoutui auttamaan matkalipun hankinnassa.

Hotellin varasimme muistaakseni myös asemalta. Se oli tavallinen kerrostalo  - jossain. Sinne mentiin kaupungin linjabussilla, joka oli samanlainen kuin Lontoossa tai Berliinissä, eli kaksikerroksinen. Kun tuolloin näin monet rammat ja keräjäläiset katujen varsilla, muistan itkeneeni valtoimenaan, en käsittänyt maailman julmuutta. 

 

Nyt tiedän, että en voi mitenkään pelastaa koko maailmaa eikä kaikki köyhyys ole minun vastuullani. Mutta silmät ovat kyllä avautuneet, ja pidän nykyistä Suomen maahanmuuttokeskustelua täytenä farssina. Äänekkäimmin huutavat ne, jotka eivät ole käyneet muualla kuin omalla takapihallaan. Mutta totta kai on niin, että oma suu on aina lähimpänä, enkä mitenkään aliarvioi ahkeruutta. Yhteiskuntien kehitys vain ei ole tasavertainen. Samalla tavalla tuntui lähinnä pahalta unelta, kun Intiasta palattuamme kollegat työpaikalla keskustelivat siitä, onko stereolaitteiden dolby-näppäin tarpeellinen vai ei.

Hotellihuone oli yksinkertainen, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Maailmalla matkatessa on vessat ja suihkut joskus toimineet joskus ei, sitä nähdäkseen ei tarvitse lähteä kauemmas kuin naapurimaahamme. Illalla hotelliin palatessamme meitä kuitenkin odotti epämiellyttävä yllätys: huone oli täynnä isoja kuoriaisia, ja niitä oli myös sängyssä. Minkäs teet, nukkua piti, mutta huono oli sen yön yöuni. 

Aamulla tietenkin kerroimme asian uudelle intialaiselle tuttavallemme. Hänellä oli heti ehdotus: ”Tulkaa meille. Äitini asuu yksiössä ja hän on matkoilla juuri nyt, voitte asua hänen asunnossaan, kun olette Bombayssa.” Näin teimmekin. Seuraavaksi aamuksi uusi intialainen tuttavamme toi meille aamiaisen: ranskalaisia perunoita ja paahtoleipää. Hänelle oli kerrottu, että näitä syödään Euroopassa aamiaiseksi.

Myöhemmin tuttavamme varoittivat meitä vakavasti luottamasta tuntemattomiin eli tekemästä ikinä enää mitään vastaavaa! Meidät olisi saatettu ryöstää tai jopa tappaa!

.

Tutustuimme sitten myös hänen veljeensä ja veljen vaimoon. Viimeksi olen saanut viestin veljen vaimolta pari viikkoa sitten, ja ihan kuvan kera. Tuolloin hän oli töissä Bombayn mikrobiologisessa instituutissa. Myöhemmin hän vaihtoi ammattia. Hän on nyt viehättävä vanhempi naishenkilö, virallisesti eläkkeellä mutta käytännössä hän opettaa intialaista klassista musiikkia. Hänen edesmenneellä miehellään oli oma yritys, joka vei nahkatuotteita ulkomaille, etupäässä Amerikkaan. 

 

Tämä meitä ensin puhutellut nainen on radiotoimittaja, vastuussa Bombayn radion gujaratinkielisistä lähetyksistä. Hän myös esitteli meille työpaikkansa, Bombayn radiotalon. Elämäntehtäväkseen hän oli ottanut kaikkein köyhimpien auttamisen ja teki systemaattista järjestötyötä asian eteen. Ei ollut tuolloin itsestään selvää, että kaikki lapset pääsevät kouluun, koska perheen elatuksen eteen on jokaisen tehtävä työtä. Niinpä hän muun muassa maksoi usean lapsen koulunkäynnin.

Liput vihdoin saatiin ja Intiaa kiersimme kuuden viikon ajan, ja siitä joskus myöhemmin. Jouluyön muun muassa vietin kolmannen luokan junanvaunussa hattuhyllyllä maaten, kun muualla ei ollut tilaa. Tuli nähtyä upeat temppelit ja villit leijonat ja keskusteltua sikäläisten eri uskontojen edustajien kanssa ja ratsastettua norsulla. Hotellit ja yösijat katsottiin aina paikan päällä. 

Intia on maa, josta joko pitää paljon tai sitten ei ollenkaan. Mitään välimuotoa ei ole! Matkamme kulki reittiä Puna, Malappuram, Kottayam, Thiruvananthapuram, Madurai, Tiruchipparalli, Kanchipuram, Pondicherry, Bangalore, Hyderabad, Nagpur, Bophal, Benares/Varanasi, Kanpur, Agra, New Delhi, sieltä sitten ihan pohjoiseen, Amritsariin ja eri ashrameihin, ja lopuksi takaisin Bombayhin. 

 Yksi Madurain temppeleistä.

 

 Rantaa Intian itärannikolla

Olin jotain parikymmentä vuotta saksalais-intialaisen ja saksalais-japanilaisen seuran jäsen. Näissä kuvioissa samoin kuin työpaikkamme ulkomaalaisten kautta olimme usein erilaisissa ulkomaalaistapahtumissa mukana ja meillä kävi usein vieraita monista maailman maista. Saksassahan ei ole mitenkään erikoista, että joku on ulkomaalainen, onhan maan väestöstä yli 10 % ulkomaalaisia, ja ehkä neljännes ulkomaalaistaustaisia. Suurimman ulkomaalaisryhmän Saksassa toki muodostavat turkkilaiset, myös heitä on tuttavapiirissäni. 

Saksalais-intialaisen seuran kautta tutustuimme Harianu Harshitaan, jonka kutsuin ex-mieheni 50-vuotispäivien vieraaksi ja tähtiesiintyjäksi. Hän on saksalainen, joka kyllästyi ammattiinsa sähköasentajana ja lähti vanhempiensa kielloista huolimatta opiskelemaan eteläintialaista thullal-tanssia Karnatakasta. Nyt hän on maankuulu taitelija.
Katso video täältä: https://www.youtube.com/watch?v=LM3QYMTKXjI

Olin antanut asuntomme avaimet työtoverilleni. Hän ei tarkkaan tiennyt, milloin palaamme, ja sattuman seurausta on se, että juuri tuolloin hän ei ollutkaan kotona. Olimme hukanneet varsinaisen avaimemme jonnekin, joten emme päässeet asuntoomme. Mieheni lähti työpaikalleen, minä jäin odottamaan alakerran eteiseen. Uusi seinänaapurimme kulki ohi ja kysyi voisiko auttaa. Sanoin, että kyllä tämä työtoverini pian tulisi. Jonkun ajan kuluttua hän oli uudelleen lähdössä ulos ja näki minut edelleen matkatavaroineni eteisessä. Niinpä hän pyysi minut sisälle kotiinsa, ja sanoi itse palaavansa pian.

Aikanaan työtoverini tuli ja antoi meille avaimet, ja kiitokseksi uudelle naapurillemme jätimme norsunluusta tehdyn kauniisti kaiverretun paperiveitsen. Se on heillä vieläkin...

Ystävystyimme, ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä huolimatta siitä, että kumpikin on muuttanut taholleen, jopa useita kertoja. Tämä pariskunta on keskimmäisen lapseni kummipari, ja viimeksi olen kuullut heistä viikko sitten - sain heiltä postissa syntymäpäivälahjan. 

Harrastimme tuolloin kaitafilmausta. Tuosta kuten muistakin Aasian matkoista teimme super-8-filmin ja myöhemmin puhuimme siihen tekstin.