Yhdelle näistä pienimmistä

Kaikki ihmiset ajattelevat aina ensin omaa itseään, sillä oma suuhan on lähinnä. Seuraavaksi ajattelemme omia sukulaisiamme. Vaikka perhesiteet ovatkin höllenneet, näemme kuitenkin ensin omat lapsemme, vanhempamme, sisaruksemme. Ja oikeinhan se toki onkin, sillä vaikeaa on auttaa toisia, jos ei osaa auttaa itseään ja vaikeaa on antaa tosille, jos itsellä ei ole mitään. 

Viime aikoina on esitetty mitä karmeampia kauhukuvia siitä, miten huonosti asiat Suomessa ovat. Ja miten hirveää on, jos joutuu piirunkaan omastaan luopumaan. Elättämään näitä loisia, jotka vain haluavat meidän rahamme. Meillähän on saavutetut etumme… 

Maahanmuuttajia kouluttaessa muiden maiden asiat ja myös ongelmat tulevat lähemmäksi, ja olenhan itsekin maailmaa myös Euroopan ulkopuolella nähnyt. Maahanmuuton syitä on yhtä monenlaisia kuin meitä ihmisiä on, eikä kenenkään otsaan ole merkitty lähdön syytä. Suomeen tulee ihmisiä kaikkialta maailmasta. ei vain sotaa käyvistä maista. Pakolaisiakin on,  ja on aina ollut. 

Nykyinen ”aalto” ei juurikaan poikkea siitä, mitä me suomalaisetkin olemme viimeisen sadan vuoden aikana kokeneet. Oli kaksi sotaa ja taloudellisen kurjuuden vuodet. Oli veljessodan kauheudet, Vienan pakolaiset, oli Karjalan ja Petsamon pakolaiset, joita vieroksuttiin ja loisiksi väitettiin, oli taloudelliset pakotteet 60-70-luvuilla, jolloin puoli miljoonaa suomalaista lähti Ruotsiin. Miksi muuten kutsumme vain suomalaisia maahanmuuttajia siirtolaisiksi, emme muista maista toiseen muuttavia?

Miten nyt? Venäläiset ja ukrainalaiset lähtevät omasta maastaan hekin usein toivottomia olosuhteita pakoon. Thaimaalaiset vaimoksi otetut pakenevat prostituutiota ja köyhyyttä ja joutuvat yhdestä helvetistä toiseen, kun monesti saavat todeta suomalaisen miehensä juopoksi. 

Puhumattakaan sotaa tai sisällissotaa käyvistä Afrikan maista ja Lähi-Idästä. Isot pamput päättävät maailman politiikasta ja pienet ihmiset kärsivät. Nepalilainen nuori nainen kertoi maanjäristyksestä. Talo meni… Monta tarinaa, monta syytä. 

En ole vielä tavannut sitä maahanmuuttajaa, joka ei töihin haluaisi. Viime viikollakin sain sen kuulla oikein painokkaasti. "En halua mitään avustuksia, haluan tehdä oikeaa työtä!"

 

Kreikkalainen oppilaani kehui talvella Kreikan ilmastoa ja sanoi, että Suomen media antaa Kreikasta väärän kuvan, kyllä siellä elämä jatkuu. Kun kysyin, miksi sitten olet täällä, hän vastasi: ”No se rakkaus…” 

Toissaviikon sijaistin Tampereella. Ihmettelin noin viisikymppistä pariskuntaa, he kun eivät lainkaan näyttäneet ulkomaalaisilta. Vaimolla tosin oli huivi kuten joillakin muslimeilla on, mutta niin oli myös minun isoäidilläni, hän ei voinut kuvitellakaan lähtevänsä mihinkään ilman, että hänellä on huivi päässä. 

Viikko meni vauhdilla, ja hyvästiä jättäessään viikon lopulla tuo pariskunta tuli minua halaamaan, ja mies sanoi: ”Me olemme pakolaisia. Sitä kaupunkia, josta lähdimme, ei ole enää olemassa. Meillä ei ole mitään, ei yhtään mitään. Kiitos, Suomi.” 

En selvinnyt kyynelittä. Maailman hätä tuli liian lähelle. 

”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen te olette tehneet minulle.”