Näin syntyi Sininen Tulevaisuus

Suomessa puhutaan melko yleisesti Paasikiven-Kekkosen linjasta, mutta harvoin kuulee mainittavan sanaa Vennamon linja, joka sellaisenaan on kuitenkin eräs Suomen sodanjälkeisen historian merkityksellisimpiä. 

Tullineuvos Veikko Vennamo ja hänen puolueensa muistetaan ennen kaikkea iskulauseista ”Rötösherrat kuriin”,  ”Kyllä kansa tietää” ja ”Unohdetun kansan puolesta”. Vennamo oli varsin lujatahtoinen, mutta myös toiminnassaan oikeudenmukainen eikä juurikaan hyväksynyt poliittista juonittelua ja ”lehmänkauppoja”. Vennamon suurimaksi ansioksi virallisesti hyväksyttiin vain siirtolaisten asutus, mutta toki myös hänen perustamansa unohdetun kansan puolueen SMP:n johtaminen suuriin vaalivoittoihin 70-luvulla on rinnastettavissa Timo Soinin johtamien Perussuomalaisten ”jytkyihin”, siitäkin huolimatta, että ”persut” saivat kaksinkertaisesti sen edustajamäärän, joka SMP:llä parhaimmillaan oli. SMP oli kuitenkin noussut tyhjästä hallituskelpoiseksi puolueeksi. 

Uusien puolueiden riesana on usein kuitenkin vallanhimon mukanaan tuoma riitautuminen ja sen seurauksena ehkä myös hajoaminen. Näin kävi aikoinaan SMP:lle samoin kuin sen jälkeläiselle Perussuomalaisille. Kummassakin tapauksessa vahvan perustajan väistyttyä vallantavoittelijat saivat puolueen hajalle. Puolueesta loikanneita kansanedustajia Vennamo nimitti ”seteliselkärankaisiksi,” joiden avulla Vennamon mukaan onnistuttiin junailemaan Kekkosen valinta poikkeuslailla vielä kerran presidentiksi. Toki Veikko Vennamo oli varsin omapäinen, mutta myös voimakastahtoinen poliitikko, joka ei hyväksynyt vääryyttä missään muodossa ja julisti suureen ääneen ”rötösherrojen” vääryyksiä jopa eduskunnan puhujapöntöstä, josta hänet jouduttiin joskus kantamaankin pois. Todella ärsyttävä poliitikko, joka hyväksyi kyllä Paasikiven linjan, mutta jätti Kekkosen mainitsematta siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen mukaansa Kekkonen oli vääristellyt tuota linjaa omien tarpeittensa mukaan.

Monet aikalaiset olivatkin sitä mieltä, että oikeampi nimitys tuolle linjalle olisi ollutkin Paasikiven-Vennamon linja.

Sotien jälkeen oli politiikan linja jotakuinkin suoraviivaista, vaikka vallankumouksen uhasta puhuttiin, ja se saattoi olla jopa oikeasti olemassa. 50-luvulla se kuitenkin vähän kerrassaan haihtui, ja Suomi löysi oman tapansa tehdä politiikkaa.  Toki siihen tuli mukaan ”lehmänkaupat, joita Vennamo siis vastusti. Hyvä vai huono asia, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta oman aikansa rehellisin poliitikko Vennamo varmasti oli.

SMP kärsi konkurssin 1990 luvun puolivälissä, ja vennamolaista politiikkaa alettiin keräämään uudelleen. Noihin aikoihin puolueen toimistossa työskennellyt Timo Soini ja ainoana kansanedustajana ollut Raimo Vistbacka perustivat SMP:n raunioille vennamolaisen linjan jatkajaksi Perussuomalaiset rp:n, joka nyttemmin on sitten luopunut vennamolaisuudesta ja muistuttaa enneminkin hitleriläisyyttä.  Kun tuo joukkio sitten todettiin hallituskelvottomaksi, päätti osa puolueen terävämmästä päästä perustaa vanhan aatteen pohjalle uuden puolueen, joka sai nimekseen Sininen tulevaisuus.  Ei liene yllätys, että mukana olivat Perussuomalaiset rp:n perustajajäsenet, jotka yksinkertaisesti eivät voineet enää puolueen alennustilaa katsoa.

Jyväskylän puoluekokous 2017 oli käännekohta. Puolueen linja ei vielä silloin ollut virallisesti muuttunut, mutta kun tietynlaisella junttauksella saatiin koko puolueen johto muutettua niin, että puheenjohtajisto kokonaisuudessaan muodostui vanhan linjan vastustajista, äärioikeistolaisista ja julkirasisteista, ei tarvinnut olla kovin kaksinen ennustaja, että osasi veikata puolueen loppua tai ainakin hajoamista. Näinhän siten kävi.

Kun minulta kysyttiin, mitä mieltä olen näistä ”loikkareista”, jotka perustivat Sinisen Tulevaisuuden, vastasin silloin samoin kun sanon nyt.  Puolue toki liukui heidän alta pois, mutta he pysyivät aatteelle uskollisina.  Vennamolaisesta ja perussuomalaisesta aatteesta loikanneita olivat ne ”seteliselkärankaiset”, jotka jäivät hämmentämään velliä kunniallisen nimen suojissa, vennamolaisten rahojen turvin. Ei mikään ihme, etteivät hallituspuolueet voineet ottaa joukkoonsa tuota porukkaa.

Toki Suomessakin on jonkin verran natseja ja rasisteja, mutta riittääkö se kokonaisen puolueen tarpeeseen, jää sitten nähtäväksi.  En todellakaan haluaisi olla suomalainen, jos perussuomalainen on tuollainen.

Kyllä minä EU-vastaisuuden ymmärrän. Se on mielipidekysymys, mutta ihmistenvastaisuus on jotain muuta.

©Ari Keronen