Kerosiinin kulutusta

Teksti Oulun lentokentän invavessassa:



Alla käsin kirjoitettuna: "Mun WC:tä ei huuhdella kerosiinilla."

Miten niin muuten matkustaja kuluttaa? Entäpä jos kone ei lennä tai lentää ilman matkustajia? Eikö se ollutkaan lentokone, joka polttoainetta kuluttaa?

Mainontaa

Keskusteltiin mainonnasta Suomessa ja Saksassa. Mielipide: Suomessa mainokset ovat hauskempia.
Mutta onhan näitä toki Saksassakin. Allaolevan vakuutusyhtiön mainoksen sain lautasliinana jostain ravintolasta Saksassa.



Tekstissä sanotaan:
Näin helposti lahjoitat hymyn.
Ja näin säilytät omasi: lisävakuutus ....

Koska en tiedä tuosta vakuutusyhtiöstä mitään, en voi sanoa siitä mitään. Mutta sen sanon, että tästä lautasliinasta tuli hyvälle tuulelle.

Ja kun syömisestä on puhe, niin tästä näkyy, että kävelemällä nuolen suuntaan matka ruokapaikalle vähenee.



Astra on perinteinen hampurilainen panimo. Mainoksessa sanotaan: Taivaan ja helvetin välissä.



Joskus jutut ovat niin hassuja, että unohtuu mitä mainostettiin. Radiossa Saksassa kuulin tämän: Poliisi pysäyttää kauniin naisen, joka ajaa päin punaista valoa. Poliisi pyytää papereita. Nainen sanoo, ettei hänellä ole ajokorttia. Johon poliisi, että "jaa, no ettehän te sitten voi tietää mitään liikennesäännöistä..."

Yhden mielipiteen maa

Suomi on kaunis maa. Luontoa on, luontoa luontoa luontoa. Mitään muuta ei oikeastaan olekaan. Ei tänne tulla Keski-Euroopasta kerrostaloja katsomaan. Toisaalta suomalainen voi mennä Keski-Euroopassa mihin hyvänsä, aina on kulttuuria ja kauniita kaupunkeja ja seutuja.

Olen väsynyt vaahtoamaan siitä, ettei Suomen rannoille pitäisi rakentaa kerrostaloja, vaan antaa rantojen olla rantoja ja rakentaa bunkkerit kauemmas rannoista. Kalajoen valtti on kaunis luonto. Miksi ihmeessä paikkakuntalaiset haluavat pilata sen?!

Palattuani Suomeen olen kokenut monenlaista rasistista syrjintää. Samat tarinat olen kuullut nyt monen muunkin paluumuuttajan suusta. En luettele niitä tähän, vaan siteeraan suoraan Suomen Kuvalehden toimitussihteerin Silja Lanas Cavadan mielestä naulan kantaan osunutta kolumnin "Yhden totuuden maa - älä ole eri mieltä!". Tämän asian näkee vasta sitten kun palaa ulkomailta Suomeen. Uskon, että meille "pamuille" kokemus on yhteinen. Ääneen tämän asian sanoi vasta tänään Saksassa asuva poikani, joka on luonani vierailulla. Suomessa ei yksinkertaisesti ole keskustelukulttuuria!

Ja mitä sanoo "kantaväestö" tähän? Se sanoo: painu takaisin ulkomaille, sinä et ymmärrä Suomesta mitään! Enkö todellakaan? Olisikohan vallan päinvastoin, eli että jos katsoo liian läheltä, ei näe mitään?

Allaolevan lisäksi Suomen olemattomasta keskustelusta lisää blogissa "Miksi kriisimaiden tukipaketit jaettiin epäreilusti? Saksa hyötyy Suomen kustannuksella".


------------------

28.7.2012 SK
Yhden totuuden maa - älä ole eri mieltä!

Asuin pari vuotta Keski-Euroopassa. Palattuani Suomeen havahduin: suomalaisen ja keskieurooppalaisen keskustelukulttuurin välillä on valtamerenkokoinen juova. Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.

Esimerkkejä keskustelukulttuurimme ohuudesta, ja yksipuolisuudesta, ei tarvitse hakea kaukaa. Sikainfluenssa. Nato-keskustelu. Karppaus. Eurosta eroaminen. Yhden totuuden maassa syntyy helposti myös joukkohysteriaa. Taudin kuvaan kuuluu, että ”totuus”, milloin mikäkin, syötetään meille erilaisten uhkakuvien kautta.

Sama tauti on levinnyt myös mediaan. Viime viikkoina suuri yhteisen hymistelyn aihe on ollut Suomen vakuudet Espanja-lainoille. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen (sd) totuus kansalaisille on tullut selväksi: ”Vakuudet turvaavat suomalaisten veronmaksajien aseman.”

Uhkakuvakin on selvä: ilman vakuuksia Suomen, ja meidän, käy huonosti.

Kun joku uskaltaa olla ministerin kanssa eri mieltä, vaikkapa kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jan Vapaavuori, myrsky vesilasissa on valmis. ”En ole ihan varma, että se on Suomen etujen mukaista”, Vapaavuori uskalsi epäillä Sdp:n lempilasta, vakuuksia, Helsingin Sanomissa (HS 13.7.).

Kommentti olisi voinut synnyttää rakentavaa väittelyä, mutta ei! Vapaavuori jätettiin ajatuksineen, myös mediassa, hyvin yksin. Eurooppa-ministerimme Alexander Stubb (kok) uskalsi puolustaa puoluetoveriaan julkisesti, tosin varovaisin sanankääntein: ”Maailmaan mahtuu paljon analyyttistä keskustelua…” (HS 14.7.)

Todella - mahtuuko?

”Vapaavuori pelaa Espanjan joukkueessa”, Urpilainen hermostui ja pysäytti orastavan keskustelun suoraan seinään.

Yhden totuuden maassa on se vaara, että ainainen juupas-eipäs-keskustelu hämärtää ison kuvan maailmasta. Kuten vaikkapa, mihin Eurooppa ja Suomi ovat eurokriisin myötä menossa. Mitä tästä kaikesta seuraa?

Näperrellessä perspektiivi häviää helposti: Suomen vakuudet Espanjan tai Kreikan tuille ovat vain minuskuulisen pieni välimerkki suuremmassa tarinassa. Se meidän toimittajienkin olisi hyvä pitää mielessä.

Kun espanjalaisilta kysytään tiedotusvälineissä, mikä on se lääke, jolla he uskovat selviävänsä kriisistä, heillä on vastaus: ”Me elämme yhteisessä Euroopassa. Täällä me autamme toisiamme.”

EM-jalkapallomaa, jos joku, tietää, että voittoon ei riitä pelkästään joukko kirkkaita tähtiä. Yhteenpelaaminen on viime kädessä se taikasauva, joka pelastaa suurenkin kriisin edessä.

Märklin-pienoisrautatie – jokaisen saksalaisen miehen unelma?

Se on se juttu. Oi aikoja. Saksalainen ex-appeni oli rautatieläinen henkeen ja vereen. Haavoituttuaan rintamalla hän oli sairaalassa ollessaan kuullut, että rautateillä tarvitaan henkilökuntaa. Hän ei missään tapauksessa enää ollut valmis lähtemään rintamalle. Niinpä hän, puuseppä, kouluttautui insinööriksi ja pääsi rautateille töihin. Työrupeama jatkui aina eläkkeelle asti valtion rautateiden – siis nykyisen Bundesbahnin palveluksessa, varsin hyvässä asemassa Saarbrückenin piirin signaalivastaavana. Reichsbahn jäi sodan jälkeen Itä-Saksan rautateiden nimeksi. Kaikki signaaliosastossa tapahtui mekaanisesti, ei ollut tietokoneohjattuja laitteistoja.

Vanhemmalle pojalleen, pojan täyttäessä kuusi vuotta, tämä vannoutunut rautatieläisisä rakensi Märklin-pienoisrautatien kaikkine hienouksineen. Tuosta radasta on olemassa isän itsensä kuvaama Super-8-filmi, vuodelta 1956. Radassa oli vuori ja siinä tunneli, jossa rata kulki. Ei ollut muovisia osia tuolloin.

Kun sitten pojanpoika eli minun vanhempi poikani täytti kuusi vuotta, poika haki radan meille. Meillä oli kellarissa ihanasti tilaa, mitä ei jokaisella saksalaisella perheellä ole. Minä entisöin junanradan pari vuotta myöhemmin vanhan mallin mukaisesti. Vuoresta tehtiin toisenlainen, jotta junat näkyisivät enemmän. Tehtiin lisäosa varikkoineen, ja toinen asema asemarakennuksineen. Rataosuudet tietenkin metallia. Vanhaa rakennusmateriaalia vaan oli hyvin vaikea saada, ja rata- ja maisemaremontti kesti hyvin kauan.

Radasta tuli todella hieno. Kuvat alla. Sen avajaisia juhlittiin lasten kanssa tammikuussa 1991. Odotin tuolloin toista poikaa, enkä ollut varma voisinko järjestää mitään syntymäpäiväjuhlia, kun tämä vanhempi poika täyttäisi yhdeksän seuraavana kesänä. Järjestin siis radan avajaisjuhlat, eli kaveriporukalle kekkerit. Ne lastenjuhlat taitavat olla vieläkin nyt aikuisten poikien muistissa – ainakin mitä naamakirjaviesteihin on uskominen!

Kuvat: Timo Werkle (2012)

Vuosien kuluessa vanhat veturit ja vaunut olivat tulleet arvoonsa, emmekä halunneet antaa niitä lasten leluiksi. Ostimme siis uudet junat. Kävi sitten niin hassusti, että toinen uusista vetureista osoittautuikin hyvin harvinaiseksi, eli se olikin hyvin arvokas, joten päätimme ostaa vielä uuden veturin lapsellemme… minkähän arvoisia nuo kaikki veturit nyt ovatkaan! Sillä Saksassa ne ovat keräilyharvinaisuuksia.

Onneksi kuitenkin juuri tämä vanhempi poikani ymmärsi pienestä pitäen lahjansa arvon, ja käsitteli kaikkia pienoisrautatien esineitä hyvin huolella ja varoen. Sellainen ei ole lapselle lainkaan tavallista! Junilla kyllä leikittiin ja paljon leikittiinkin, kavereita kävi tuon tuosta, mutta aina poikani piti huolen siitä, ettei mitään rikkoutunut.

Märklin-rata kuuluu saksalaisen miehen unelmiin. Monet varsin nimekkäät saksalaiset miehet ja muutamat saksalaiset tuttavani harrastavat pienoisrautateiden rakentamista. Monissa kaupungeissa on museoita ja isoja ratakokonaisuuksia. Jopa Karlsruhen asemalla on pienoisrautatie. Ratakalustoja on monilta valmistajilta: niitä tekee paitsi Märklin, myös Roco, Fleischmann, Peco. Nämä ovat kokoa H0 (H-nolla), eli kooltaan 1:1,87, rataleveys 16,5 mm. On lisäksi olemassa koko Z, hyvin pieni, kokoa 1:1220, ja koko LGB. Märklin osti Lehman Gartenbahnin (piharadan), kun se meni konkurssiin. Monet muut lelut, mm. Playmobil, on sovitettu LGB:n kokoon 1:22,5.

En puutu tässä tekniikkaan, josta en (kuulemma)ymmärrä mitään. Tiedän vain, että tiettyjen välimatkojen päässä täytyy olla uusi sähköimpulssi, ja että radoissa itsessään on sähköä johtavat linkit. Sitten on pidettävä huolta vaihteiden oikeasta vaihdosta. Malliin vanha signaalisysteemi – kuten ex-appeni aikana hänen työpaikallaan Saksan rautateillä.



Märklin on perustettu vuonna 1859. Työntekijöitä on Saksassa ja Unkarissa yhteensä 1.100.

Maailman suurin pienoisrautatie on Miniatur-Wunderland Hampurissa. Siellä on rataa peräti 10.000 metriä (10 kilometriä!), ja kaikki ympäristö myötäilee todellisuutta pienoiskoossa äänineen kaikkineen. Kaikki, kaikki on täydellistä. Museosta löytyy useanlaista maisemaa: kolme seutua Saksasta ja lisäksi Hampuri sekä lentokenttä, sitten Amerikka, Sveitsi ja Skandinavia sisältäen Suomen. Hampurin asemalta lähtee junia päivässä 1.500 kertaa…

http://www.miniatur-wunderland.de/besuch/

Katsokaapa, mitä siellä on!
http://www.maerklin.de/de/service/veroeffentlichungen/maerklin-tv.html
ja
http://www.youtube.com/watch?v=tVURtmxwqMc (osa 1)
http://www.youtube.com/watch?v=Y6vHUd2Wtyw (osa 2)

Mitä luulette, että tämä vanhempi, aikuinen työssäkäyvä poikani nyt harrastaa? Rata on edelleen isän talossa. Vaan pienoismallit jäivät. Poika harrastaa pienoislentokoneita ja –helikoptereita, ja on tehnyt siitä itselleen myös toisen ammatin, kuvaamalla Frankfurtin seudun maisemia ja rakennuksia yläilmoista.
http://www.luftbildspezialist.de/

Saksalaisten nimiä nämä?

Saksantaitoisille.
Erfurtissa 12.5.2012 pidetystä luennosta Thüringenin koulutusalan symposiumin aikana. Opiskelijaluettelo, taululla.
Lue ääneen.
Juupa joo. :-)


Klara Fall
Reiner Zufall
Lilly Putt
Bill Dung
Dennis Schläger
Hagen Kreuz
Thor Wart
Karo Sell
Conni Fähre
Anna Log
Minna Rett
Allah Bama
Jim Panze
Jack Pott
Lutz Iffer
Jens Seitz
Heide Lerche
Bad Zillus
Max Imal
Thea Tralisch
Ann Hänger
Rosi Nenkuchen
Roy Mungsverkauf
Chris Tentum
Mark Kiese
Ken Guhru
Kain Scherz

ja lisää löytyy sivulta http://www.lustige-namen.de/

Autobaanalla ja lujaa

Yle uutisoi 18.7.12:
Näihin sakkoansoihin suomalaiset napsahtavat Euroopassa


Kesälomalla moni suomalainen pakkaa perheensä autoon ja suuntaa kohti Eurooppaa. Oudossa maassa voi kuitenkin nurkan takana odottaa sakkorysä.


Autoliiton alkuvuonna julkaisemassa kyselyssä selvitettiin muun muassa, mistä suomalaiset autoilijat ovat ulkomailla sakkoja saaneet. .....

...

Muista Saksassa turvavälit

Saksa on edelleen suomalaisten suosikkikohteita autolla Eurooppaan suunnistettaessa. Autoliiton viestintäpäällikkö Jukka Tolvanen kuitenkin kertoo, että ajat ovat muuttumassa.

- Saksasta on tulossa sellainen läpikulkumaa. Ihmiset menevät entistä pidemmälle tuonne Italiaan, Kroatiaan ja Itä-Eurooppaan.

Tolvasen mukaan Saksasta elää suomalaisten mielissä edelleen legenda, että maassa saa päästellä autolla niin paljon kuin lähtee.

- Moottoritiepätkiä, jossa saa ajaa niin kovaa kuin haluaa, löytyy, mutta sielläkin esimerkiksi turvavälejä valvotaan tarkasti. Niistä voi tulla todella isoja sakkoja, jos ajaa liian lähellä.

Italian tapaan Saksastakin löytyy kaupunkien keskustoista alueita, joilla ajoa on rajoitettu. Useiden kaupunkien keskustoissa saa ajaa vain vähäpäästöisillä autoilla.

...................

Väitän kylmästi, että olen ajanut autoa ja paljon ja sen ympäri Eurooppaa.

Jos haluaa ajella kaupungeissa, pitää hankkia Saksan katsastuksesta päästömerkki. Ihan vanhoilla autoilla ei saa ajaa lainkaan. Esimerkiksi Ruhrin alueella ei voisi ajaa oikein missään... Toisaalta, Saksassa ei ole paljoa vanhoja autoja.

Kyllä Saksassa voi ajaa lujaa. Ei saksalaiset ikinä tule luopumaan tuosta maailmassa ainutlaatuisesta oikeudestaan. Mutta nopeusrajoituksia on kyllä ja runsaasti myös autobaanoilla ja ne kannattaa ottaa tosissaan. Sillä tavalla minäkin menetin ajokorttini kokonaiseksi kuukaudeksi, kun ajoin baanalla ylinopeutta 40 kmh. Sakkoa ei ollut paljonkaan, mutta se kortittomuus koski! Ja samaan rysään ajoi pari päivää myöhemmin yksi asiakkaistani.

Jokaisen Saksasta hakemani auton nopeutta olen kokeillut. Nätisti ne menee kahtasataa ja enemmän, tietenkin riippuen autosta. Eihän sitä Suomessa voi oikein missään kokeillakaan...

Invamerkin paikkaan ei kannata pysäköidä. Auton takavarikoi poliisi satavarmasti ja se maksaa useita satasia. Ja aikaakin kuluu, ennen kuin ulkomaalainen keksii, mistä autonsa takaisin saa. Eikä lunastusta makseta kortilla vaan käteisellä.

Autoliittoja Saksassa on kymmeniä. Se suurin ja kaunein ja kallein on ADAC, joka ei ole "adats" eikä "adak" kuten Suomen Mitsubishin mainos radiossa sanoo, vaan Allgemeiner Deutsche Automobilclub, siis yleinen Saksan autoklubi, ja lausutaan "aa dee aa see". Mutta palvelu on hyvä. Puolen kilometrin välein on baanoilla hätäpuhelimia, joilla soittamalla saa paikalle huoltoauton ja huoltomiehen.

Ja sitten on ne ihanat ruuhkat. Ikinä ei voi varmasti sanoa, tuleeko perille oikeaan aikaan. Ne 140 kilometriä Bodenjärveltä Stuttgartiin taittuvat kevyesti tunnissa, mutta toinen tunti menee sitten Stuttgartin ohi ajaessa ruuhkassa... ja ruuhkassa huomio: älä aja edellä menevän päälle! Olen ajanut pohjoisesta etelään tuhat kilometriä seitsemässä tunnissa. Illalla on vähemmän liikennettä. Teepä tämä Suomessa. Huomio: Berliinin seutuvilla tulee usein rajusti!

Saksasta tullut ystäväni kommentoi: "Sinusta on tullut etanavauhtinen". Vastasin siihen, että on näitä peltipoliiseja runsaanlaisesti... Vaan on niitä Saksassakin, runsaanlaisesti sielläkin. Sihteerini huomautti aikoinaan, että jos nyt pitäisi jostain säästää, niin voisin säästää peltipoliiseilta saamissani sakoissa... joka kerran keskiyöllä Freiburgin kautta ajaessani sellaiset taisin ottaa. Onneksi sakot eivät Saksassa ole suuria.




Kuva viime kuussa jostain Düsseldofrin ja Münsterin välimailta. Kahdesti olen tuollaisen takia myöhästynyt Rostockin laivasta.

Kellonvalantaa

Tsasounan rakentaminen tuo mukanaan kaikkea mielenkiintoista, kuten ikonimaalausharrastuksen, ja nyt kellonvalannan. Mieheni lähtee myöhemmin syksyllä Heinävedelle Valamon luostariin kellonvalantakurssille, ja hänen lisäkseen pari muutakin kannatusyhdistyksen jäsentä. Saamme ikiomat kirkonkellot :-)



Pyhäjoella, nelostien (Oulu-Helsinki) ja 27-tien (Kalajoki-Iisalmi) risteyksessä on mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen ruokala/kahvila ”Vaskikello”. Kilpailija ABC on tosin rakentanut asemansa teiden risteykseen heti naapuriin, mutta Vaskikellopa puolustaa asemaansa mallikelpoisesti. Eivät kuitenkaan mitenkään reagoineet pyyntöömme kellosta tsasounaan. Mikä heille miinukseksi laskettakoon. Mutta kysyjiä lienee paljon? Tähän on pakko huomauttaa, että on suomalainen tapa jättää vastaamatta viesteihin ja kirjeisiin. Sellainen on saksalaisen kannalta moukkamaista. Vastattava on, vaikka vastaus olisikin ”ei”.



Joten otimmepa kellonvalannasta tarkemmin selvää. Vaskikellon ulkona olevat kellot on tehty Saksassa, missäpä muuallakaan. Tarkemmin Eifel-vuoristossa Brockenscheidissa sijaitsevasta perinteikkäästä yrityksestä Eifeler Glockengießerei, suomeksi, „Eifelin kallonvalimo”.

Ja näin niitä kelloja tehdään, heidän kotisivunsa mukaan. Olen itse kerran Saksassa saanut kuunnella esitelmää kellonvalannasta, ja miehenihän on materiaalitekniikan diplomi-insinööri. Tilaisuus, jossa olin, oli jossain kirkonrakentamisen tai korjaamisen yhteydessä, ehkä Ulmissa, missä sijaitsee Saksan korkein kirkontorni. Tuolloin minusta kellonvalanta oli salatiedettä ja kuulosti monimutkaiselta. Miten kurssi, jää nähtäväksi ;-)

Noin 11.000 vuotta sitten Eifelin maisemiin kuuluivat tulivuorenpurkaukset. Näin syntyi entisistä tulivuorten kraatereista järviä. Nykyisin näissä maisemissa käyskennellessä on vaikea kuvitella, millaista tulivuoren purkautuminen oli. Mutta nykyisin voidaan kyllä nähdä pätsikuumaa tulta kellovalimossa, jossa kellopronssi muutetaan kiehuvaksi liemeksi.

Valimon historia alkaa vuonna 1620. Tuolloin ei ollut pysyvää paikkaa, vaan mentiin kylästä toiseen ja kellot valettiin paikan päällä. Sotavuosina kellonvalanta oli tärkeä ammatti, sillä osasihan kellonvalaja toki tehdä myös kanuunoita ja kanuunan kuulia. Nykyisin ei niitä enää valmisteta, mutta onhan kellojen lisäksi olemassa muutakin. Eifelista saa suuria kirkonkelloja sekä puisia ja metallisia kellotelineitä, ja kaikenlainen korjaustoiminta on valimon ohjelmassa.

Näin tehdään itse kello. Kellonvalanta on käsityötä. Siinä on monta monituista työvaihetta. Ensin tehdään muotti. Se tehdään tiilistä ja savesta. Saveen lisätään hevosen lantaa ja naudankarvoja. Niitä tarvitaan, jotta savi pysyisi koossa, ja ne estävät sitten kellon halkeilun, kun muotti kuivuu. Muotti tehdään käyttämällä mallia, jonka kellonvalaja valmistaa.



Valaja piirtää valmistettavan kellon profiilin. Näin tiedetään jo ennen valantaa, miten iso ja miten painava kellosta tulee, ja ennen kaikkea miltä sen ääni kuulostaa. Miten se taas tehdään, on valajan oma salaisuus. (No, sekin minulle on kerrottu, mutta olkoon...)

Kellon ensimmäinen osa on kellon ydin. Se on tulevan kellon sisus. Ensin sellainen muurataan karkeasti tiiliskivistä. Sitten se tiivistetään usealla kerroksella savea, ja ne otetaan kerros kerrokselta mallista. Vasta sitten voidaan laittaa uusi kerros savea, kun edellinen kerros on kuivunut. Siksi kellon sisällä pidetään yllä avotulta.

Seuraavaksi tehdään toinen osa, nk. „ valekello”. Muotin avulla laitetaan valmiin kellon ytimen ympärille lisää savikerroksia. Sen jälkeen tehdään vahasta koristeet ja kirjoitukset, jotka näkyvät valmiissa kellossa. Vaha sulaa, kun muottia kuumennetaan. Siitä tulee negatiivimalli, joka tulee seuraavaan kellon osaan.

Kolmas valmistuosa on kellon ulkokuori. Se tehdään valekellon ympärille. Mutta sitä ennen valekellon sivellään koristesavella, jotta kirjoitukset ja koristeet näkyisivät negatiivina kellon kuoressa. Myös ulkokuori tehdään monesta savikerroksesta.

Sitten muotti poltetaan. Noin kahdeksaksi tunniksi tarvitaan 600-800 asteen lämpötila. Sitten kun muotti on jäähtynyt, kuori poistetaan muotista, valekello poistetaan ja ulkokuori laitetaan takaisin muotin päälle. Näin on syntynyt tyhjä tila, siis tila oikealle pronssikellolle.

Isojen kellojen lisäksi Eifelin kellovalimossa tehdään monenlaisia muita tuotteita, jotka liittyvät kelloihin ja kirkontorneihin. Lisäksi siellä myydään monen kokoisia messinkikelloja.

Missä sitten on Eifel? Se on – lyhyesti ilmaistuna – Kölnin eteläpuolella. Viehättävää maaseutua, korkeimmillaan 747 metriä meren pinnan yläpuolella.


Kuva: Cochemin linna, Eifelissa, yllämainitulta sivustolta. 







Olinpa kerran entisessä elämässä Belgiassa kauniissa Brüggessä, jonka kaupungin läheisyydessä asui saksalainen lankoni ja belgialainen vaimonsa. Kävimme mieheni kanssa totta kai tuomiokirkon tornissa, kuinkas muutenkaan. Isot kirkonkellot olivat näkyvissä ylhäällä tornissa, ja totta kai ex sai päähänsä soittaa minulle kirkonkelloa. Kiipesi ylös ja kilautti, ja kuulihan sen toki koko kaupunki... arvatkaapa miten äkkiä henkilökuntaa ilmestyi paikalle...

Mitä on kotiseutu?

Der Spiegel, Saksan ehkä arvostetuin aikakauslehti, kyseli huhtikuussa, mitä saksalaisille tarkoittaa sana "kotiseutu". Tulos: nyt globalisaation aikakaudella ollaan enemmän kotiseuturakkaita kuin aiemmin.

Kotiseudulla tarkoitetaan asuinpaikkaa (33%), perhettä ja sukua (31%), syntymäseutua (18%), Saksaa (12%), ystäviä (5%).

Der Spiegel julkaisi ensimmäistä kertaa saman numeron erilaisilla etusivukuvilla, jokaiselta seudulta yhden, yhteensä 12 erilaista kuvaa.

Allaoleva kuva on Hampurista, Elbe-joen rantaa. Ostin lehden Hampurista.

Islamilaista kulttuuria meillä, osa 5: vesihana

Ei, hana ei ole peräisin itämailta. Mutta sen tekniikassa on paljon islamilaista kulttuuriperinnettä, ja myös meidän peseytymisrituaalimme on kopioitu islamilaisesta eikä pahanhajuisesta kristillisestä keskiajan maailmasta. Hamameita, kylpylöitä oli satamäärin jokaisessa vähänkin isommassa itämaiden kaupungissa. Jo yli 1000 vuotta sitten siellä oli saatavilla oliiviöljystä ja potaskasta (al-kalia) tehtyä saippuaa. Puhtaus oli Jumalan käsky. Ja lahjakas insinööri Al-Dschasari keksi 1200-luvulla hienon laitteen, eräänlaisen ”käsienpesukoneen”, joka koostui mekaanisesta linnusta, joka ruiskutti puhdasta vettä astiaan.

Tämän keksijän muut keksinnöt olivat tosin merkittävämpiä. Niitä olivat sellaiset laitteet, joilla vettä voitiin nostaa ylöspäin suuria määriä, lapiorattaiden ja pumppujen avulla. Tähän hän käytti sitä tekniikkaa, joka mullisti Euroopan vasta keskiajan lopulla: jakoakseli, joka muuttaa kierreliikkeen jatkuvaksi liikkeeksi. Sillä tavalla voitiin liikuttaa isoja vesimääriä peltojen kasteluun ja kaupunkien tarpeisiin. Jo roomalaiset ja persialaiset olivat tässä mestareita. Muslimit käyttivät antiikin menetelmiä ja kehittivät niitä edelleen. Mauriaikaisessa Espanjassa kasvoi siksi pian aasialaisia hedelmä- ja vihanneslajeja, jotka meidän mielestämme ovat nykyisin Välimeren satoa, siis esimerkiksi persikoita tai munakoisoja.

Islamilaista kulttuuria meillä, osa 4: kitara

Miestä kutsuttiin Sirjabiksi, sillä hän osasi laulaa kuin laulurastas. Vuonna 8222 hän (oikealta nimeltään Abu al-Hassan Eli ibn Nafi) tuli Espanjaan, Cordobaan, Ubayyaden-hallitsijan Abdel Rahman II:n hoviin. Siellä hän musisoi ja toi mukanaan itämailta muslimien juuri valloittamaan Lounais-Eurooppaan soittimen. Se soitin mullisti vuosisatoja myöhemmin musiikin kokonaan: se oli arabialainen luuttu, al-oud, joka on suomeksi yksinkertaisesti ”puu”.

Vähitellen tapahtunut muodonmuutos, joka sisälsi monenlaisia aineksia, siitä tuli Espanjassa kitara – ja 1900-luvulla, sähköistettynä, popmusiikin tärkein soitin.



No olihan muussakin Euroopassa toki vastaavanlaisia kielisoittimia syntynyt, mutta varhaiskeskiajan maurikulttuurin kukoistusaika lienee kuitenkin kaikkein tärkein soittimen kehitykselle. Ja Espanja sai kitaransa muodon, sellaisena kuin sen tänään tunnemme: ohut äänipuu ja – 1800-luvulta alkaen - kuusi kieltä, alkuperäisen neljän tai viiden sijaan.

Islamilaista kulttuuria meillä, osa 3: silmälasit

Kreikkalaiset viisaat pohtivat aivan turhaan, mitä näkö oikeastaan on. Lähettävätkö silmät säteitä? Vai sekö mitä nähdään? Arabiviisaat selvittivät ongelman, tai oikeammin vain yksi: Al-Hassan ibn al-Haitham, lyhyesti Alhazen. 900-luvulla hän huomasi, että ympäristön esineet heijastavat auringonvaloa – mikäli eivät loista itse – ja ulkomaailman kuva projisoituu sillä tavalla pupillin linssin läpi silmään. Kirjoituksessaan ”Optiikan aarre” hän sai aikaan perusteoksen, joka inspiroi eurooppalaiset viisaat ja keksijät myöhäiskeskiajalla valmistamaan ensimmäiset silmälasit.

Alhazen oli kokeillut vuosikausia erilaisia lasin hiontamenetelmiä ja analysoinut tuloksia. Näin tehdessään hän oli vuosisatoja aikaansa edellä.

Hän oli myös kokeillut reikäkameraa, noudattaen camera obscura-menetelmää, mutta siitä hän ei sitten osannutkaan vetää sellaisia johtopäätöksiä, jotka olisivat johtaneet jatkokokeisiin.

Islamilaista kulttuuria meillä, osa 2: numerot

Jos tekniikka olisi sen sallinut, taskulaskin olisi keksitty jo 1000 vuotta sitten, viisauden talossa Bagdadissa. 800-luvulta alkaen siellä kokoontuivat kaikenlaiset arabimaailman viisaat ja harrastivat muun muassa matematiikkaa. Tärkein uudistus oli algebra, eli systemaattinen laskeminen tuntemattomilla numeroilla. Mutta myös ”arabialaisista” numeroista Eurooppa saa kiittää arabeja. Numerot 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, ja 9 he lainasivat Intiasta – ja lisäsivät nollan yhtenä laskuelementtinä näihin numeroihin. Sillä tavalla jokainen luku oli kirjoitettavissa ja laskettavissa tilaa säästäen.

Eurooppaan keksintö tuli monta kautta: jo 900-luvun loppupuolella paavi Silvester I tutustui siihen opiskellessaan Gordobassa. Pari vuosisataa myöhemmin englantilainen tiedemies Robert von Chester käänsi algebran isän Al-Chwarismin matemaattiikkaa koskevat kirjoitukset englanniksi. 1200-luvulla italialainen Leonardo Fibonacci kirjoitti teoksensa ”Liber Abaci”, käytyään tutustumassa Damaskokseen, Alexandriaan ja Kairoon. Teoksen ensimmäisessä luvussa hän selitti, mitä numerot ovat. ”Läntisen” rationalismin DNA on siis peräisin islamilaisesta maailmasta.

Juuri se, mitä moderni länsi luulee omaavansa itämaiden edellä, on itämaista perua; juuri se, mitä vastaan moni islamilainen fundamentalisti länsimaisessa kulttuurissa taistelee, on hänen oman kulttuurinsa perintöä.

Islamilaista kulttuuria meillä, osa 1: kahvi

Monet tavalliset arkipäivän asiat ovat pala islamilaista kulttuuria. Siis peräisin näiltä ”kamalilta” muslimeilta.

Kansallisjuomamme kahvi. Suomalaisista suomalaisin. Jos legendaan on uskomista, niin kahvin historia alkoi 1200 vuotta sitten Etiopiasta: paimen johdatti vuohensa vuorille, ja siellä hänen vuohensa söivät punaisia marjoja, joilla oli vuohiin vahva vaikutus. Se samainen marja keitettiin pian kirpeän aromaattiseksi juomaksi, ja se piti ihmiset valveilla. 

Pyhiinvaeltajat, kauppiaat, matkustavaiset levittivät reseptiä ja kasvia muslimimaailmassa. 1400-luvulla kahvi saapui Mekkaan, ja suurin piirtein samaan aikaan siitä tuli turkkilaisten juoma (jotka keittivät paahdetut pavut, veden ja sokerin yhdessä ja kaatoivat suodattamattomana juoma-astioihinsa); Kairon asukkaat joivat sitä ensimmäisiä kertoja 1500-luvulla.

Ja sitten matka ei ollutkaan enää pitkä tänne meille. 1645 avattiin ensimmäinen kahvila Venetsiaan; turkkilainen kauppias toi marjat viisi vuotta myöhemmin Lontooseen; Wienissä, sanotaan, kävi niin, että hävinnyt turkkilaissotajoukko jätti jälkeensä säkeittäin kahvia vuonna 1683.

Vain sellaiset 2000-luvun kaupunkilaiset, jotka juovat sen seisoen, pahvi- tai muovimukeista, saattavat pitää juomaa amerikkalaisena. Allah paratkoon!