Valkoisuuden valkoisuudesta

Osa suomalaisista kahden kulttuurin perheistä on myös kahden eri ”rodun” perheitä. Tässä ”rotu” mielletään sosiaaliseksi, poliittiseksi ja taloudelliseksi konstruktioksi. Monet suomalaisista naisista huomaavat puolisonsa kautta, ettei Suomi olekaan se demokraattinen onnela, joksi he sitä luulivat. Taistelut viranomaisten kanssa, muun muassa oleskelulupahakemukset ja asiointi Maahanmuuttovirastossa, vievät suomalaisilta pois ”valkoisuuden” viattomuuden. Valkoisuus on myös yksi ”roduista”, vaikkakin siihen kuuluu näkymättömyys ja se, etteivät valkoiset ymmärrä olevansa normi, joihin muita verrataan. Valkoiset ovat myös ylimpänä hierarkiassa ja hyvin usein he eivät näe eivätkä ymmärrä sitä itse. Tätä valkoisuuden piirrettä ollaankin monissa tutkimuksissa ja kirjoissa kutsuttu valkoisuuden valkoisuudeksi. Suomalaisilta puolisoilta usein katoaa tämä valkoisuuden valkoisuus, ja he tulevat tietoisiksi omasta ”rodustaan”.

…

Kotona vanhempien tulisi käsitellä lasten ihonväriä ja erilaisuutta jo pienestä pitäen, näin taattaisiin lapselle välineitä käsitellä mahdollista kiusaamista ja erilaisuudentunnetta. Hyvä itsetunto lienee kuitenkin paras lähtökohta lapselle, olipa hän sitten erilainen  kielen, ihonvärin tai  kansallisuutensa vuoksi. Niinpä kaksikulttuuristen lasten identiteettiä tulisi vahvistaa monin eri tavoin. Päiväkodeissa ja kouluissa kaksikulttuuristen lasten itsetuntoa voi vahvistaa pelien, leikkien, harrastusten ja draaman keinoin.

Molemmat ylläolevat kappaleet kirjasta ”Monikulttuurinen perhe”, kirjoittajat Päivi Oksi-Walter, Jonna Roos ja Ritva Viertola-Cavallari (Kustannus OY Arkki, 2009). Valkoisuudella yllä olevassa tekstissä ei tarkoiteta ainoastaan ihonväriltään erilaisia, vaan yleensä ulkomaalaisia ja ulkomaalaistaustaisia. Päivin kanssa toimimme molemmat aktiivisina suomalaisten kielikoulujen asioissa ja samanikäiset lapsemme olivat kavereita. Itse perustin näitä kouluja, oikeammin kerran viikossa kokoontuvia opetusryhmiä kaksikin Saksaan. Tätä tehdessä perehdyin itse kaksikielisyyden edellytyksiin; valitettavasti materiaalia ei siihen aikaan juurikaan ollut saatavilla. Myöhemmin on tehty monenlaista tutkimusta, mutta kaikki vain todistaa senaikaisten ajatusteni paikkansapitävyyden.

Yksi asia tuli hyvin selväksi: toimivalla kaksikielisyydellä on kaksi edellytystä.
1. Ensimmäinen on, että kumpikin vanhempi puhuu lapselle omaa äidinkieltään, aivan ympäristökielistä riippumatta. Tunnen useita kaksi-, kolmi- ja jopa nelikielisiä lapsia ja perheitä. 
2. Toinen edellytys on, että molemmat kielet ja kulttuurit ovat paitsi molempien vanhempien, myös ympäristön hyväksymiä.

Vaan sepä ei olekaan helppoa!

Yksi lukemani tehokas ja toimiva ehdotus oli, että isovanhemmille, lastentarhan ja koulujen opettajille ja lääkärille on kerrottava, miten tärkeää on vahvistaa lapsen itsetuntoa tässä asiassa. Keinot ovat hyvin helppoja. Muutama kannustava lause, muutama kysymys siitä toisesta kulttuurista.

Lastentarhassamme ja alakoulussa tarhatädit ja opettajat ottivat kaikki eri maista tulleet lapset sillä tavalla huomioon, että opeteltiin eri maisen lauluja ja tehtiin eri maiden ruokia. Saksalaiset suhtautuvat tähän jotenkin luonnollisemmin kuin suomalaiset. Tosin täytyy kertoa, että suomalaisuus on Saksassa hyvin arvostettua – joskaan juuri kukaan ei Suomesta paljon mitään tiedäkään.  Turkkilaisilla on tässä vaikeampaa, mutta en havainnut myöskään turkkilaisia lapsia kohdeltavan mitenkään eri tavalla kun minunkaan lapsiani.En missään niistä kolmessa osavaltiossa, joissa lapseni ovat tarhassa olleet ja koulua käyneet.

Voisimme varsin helposti edesauttaa valkoisuuden valkoisuuden tiedostamista Suomessa vaikkapa opettamalla kaikille lapsille kyrilliset kirjaimet. Teko on pieni ja helppo, mutta vaikutus olisi valtava. 

Totean, että ne suomalaiset, jotka suhtautuvat maahanmuuttajiin torjuvasti, evät yleensä itse ole juurikaan matkustaneet muualle kuin suomalaiskeskuksiin Espanjassa tai Thaimassa, tai eivät ole tekemisissä maahanmuuttajien tai kansainvälisyyden kanssa. Suomi-brändiä kehitetään ja Suomea kansainvälistetään valtion toimesta, mutta  minusta sellainen on lähinnä lapsellista, sillä ei kansainvälisyys ole mikään itseisarvo. Brändin luominen ei olekaan johtanut mihinkään, onpahan lähinnä muunmaalaisten naurunaihe. Ylläoleva asennekasvatus Suomessa olisi mielestäni se, mitä oikeasti pitäisi tehdä. Sitä kautta kansainvälisyys tapahtuisi aivan itsestään. Suomi ei ole ollut eikä ole saari, eikä ulkomaalaisuus ole tarttuva tauti, jota vastaan pitäisi rokottaa. Kansainvälisyyden ymmärtäminen ja erilaisuuden hyväksyminen puolestaan toisivat uusia ideoita ja uusia työpaikkoja Suomeen. Ei liene sattumaa, että uusista työpaikoista 98% syntyy PK-yrityksissä, ja että näistä 10% perustavat ulkomaalaiset.

Mitä sitten minun lapsilleni tapahtui? Tuli kolme kaksikielistä lasta. Toinen lapsistani oppi hyvin myöhään puhumaan. Kävin sitä varten Mainzissa yliopistollisessa sairaalassa tutkituttamassa pojan. Lapsi on periaatteessa terve ja normaalisti kehittynyt, mutta puhumisen viivästymiseen löytyi kyllä syyt: korvatulehdus, jolloin kuulo oli heikentynyt, jatkuvasti puhuva isosisko, ja tärkeimpänä juuri tuo kaksikielisyys. Mutta loppuraportin tehnyt lääkäri sanoi minulle: ”Teettepä mitä hyvänsä, älkää ikinä luopuko oman kielen puhumisesta. Lapsi tulee siitä olemaan ikikiitollinen”. Ja näin on! Perästä kuuluu!