Parkkitalossa pimeää

Saksan sähköverkko ei kestä siirtymistä sähköautoiluun. Jos sähköautoja olisi miljoonia, verkko kaatuisi.

Noloa mutta totta. Stuttgartilaisen autovalmistajan johtoportaissa toimiva henkilö halusi omaan autotalliinsa latauspisteen sähköautonsa lataamista varten. ”Se käy”, vastasi energiayhtiö, jolta pitää sellaista toimenpidettä varten kysyä lupa, sähkömies nimittäin ei voi ilman lupaa sellaista asentaa. ”Mutta ensin teidän täytyy hankkia lupa purkaa katukivetys ja avata katu, jotta kaapeli saadaan asennettua”.

Tämä herra ei halua julkisuuteen. Tällainen asia ei nosta sähköautoilun mainetta, johon kyseinen autonvalmistaja kuitenkin pyrkii. Uudisrakennusalueilla asiasta keskustellaan jo suunnitteluvaiheessa. Mutta rakennnusfirmat eivät hekään halua asiaa julkisuuteen.

Sähköverkko ei kestä mitä vain, ja se on autoilun sähköistämisen oikea este. Jos auton akkua ei voi ladata, auto ei liiku. Nykyiset latausajat ovat liian pitkiä, jotta auton voisi noin vain tankata vaikkapa kahvilla käydessään.

Ne, joilla ei ole autotallia tai autopaikkaa, eivät edes ajattele sähköautoa. Muut taas, joita on kyllä miljoonia, voisivat hyvinkin hankkia sähköaton. Olisi kuitenkin hyvä ensin perehtyä yksinkertaisiin fysikaalisiin tosiasioihin siitä, miten sähkö pistorasiaan tulee.

Sähkö ei noin vain ilmestykään pistorasiaan, vaan taustalla on valtava mekanismi erilaisia jännitteitä ja laitteistoja. Korkein johtotaso, 380.000 volttia, siirtää sähköä. Seuraavalla tasolla (maksimissaan 125.000 volttia) sähköä saavat suuret teollisuuslaitokset.

Alimmalla tasolla sähköä saavat tavalliset kuluttajat – vaatimattomalla 230 voltin tasolla. Se vähentää onnettomuuksien vaaraa, mutta samalla rajoittaa käyttöä. Jos näissä on tehoa liikaa, johto kuumenee. Ennen kuin se syttyy palamaan, sulake palaa.

Mutta jo vähäinenkin lämpeneminen aiheuttaa ongelman: johdon eristys haurastuu. Sähkön kulku katkeaa tai tulee oikosulkuja. Tavallisesti johto kestää 50 vuotta, mutta liikakuormitettuna vain 10 vuotta. Jos sellaista tapahtuu joskus, se on harmillista, mutta jos sitä tapahtuu joka puolella koko ajan, se on kansantaloudellinen katastrofi.

Saksaan on maahan asennettu 1,7 miljoonan kilometrin kupari  ja alumiiniaarre. Iso osa on asennettu jo 30-40 vuotta sitten. Sähkönsiirtoyhtiöt eivät leiki, vaan asettavat kuluttajalle rajoja. Pahimpia verkon kannalta ovat kuumavesivaraajat, joiden asentaminen nykyisin tarvitseekin erikoisluvan. Ne haluavat verkosta 20 kilowattia – eli saman verran kuin sähköautojen pikalataajat.

Tavallinen sähköauton omistaja ei siitä isommin välitä, hänellähän on koko yö aikaa ladata autonsa akku. Siihen riittää tavallinen pistorasia ja sen 16 ampeerin sulake. Siitä saa kolme kilowattia, mikä riittää yön yli lataamiseen.

Se ei kuitenkaan ole pikkuasia sekään. Jos nimittäin sitä tekisi isompi määrä sähköautoilijoita, sillä olisi verkolle merkitystä. Säästäväinen perhe käyttää vuodessa noin 3.000 kilowattituntia sähköä vuodessa. Jos se ostaa sähköauton ja ajaa vuodessa 14.000 kilometriä, mikä on Saksassa keskiarvo, talouden sähkönkulutus kaksinkertaistuu (realistinen arvio on 20 kW / 100 km). Jos autoja olisi paljon, kuinka kävisikään verkon? Ei kestäisi. Parkkihallissa tulisi pimeää.

Ajan kanssa ongelma tosin voidaan ratkaista. Yksi metri maan alle maksaa maaseudulla noin 100 euroa, kaupungeissa paljon enemmän. Saksan koko johdoston uusimiseen ei kuitenkaan mikään raha riittäisi. Lisäksi tulisivat katutyöt ja niistä johtuvat ruuhkat. Autojen sähköistäminen aiheuttaisi kaikkien aikojen suurimman ruuhkan…

Ison sähkölaitoksen insinööri ehdottaa eräänlaista ”liikennevaloratkaisua”, joka vapauttaisi latausasemat lataamisen yksi kerrallaan, ei yhtäaikaisesti. Teknisesti laitteisto on jo olemassa. Se on kehitetty siksi, että uusiutuva energia on niin kovin sattumanvaraista ja vaihtelevaa.

Tuollainen laite on koeasennettu pieneen Wicheringenin kylään. Siihen on liitetty 23 taloutta, 13 aurinkovoimalaa ja 2 suurta akkua, joihin liikasähkö varastoidaan. Jos aamulla on pilvetöntä, laite purkaa akkuja, jotta olisi tilaa sähkölle silloin, kun aurinko paistaa liikaa. Laitteistolla on saavutettu 30 prosentin hyöty uusiutuvan energian tuotannolle. Tällaista järjestelmää voitaisiin käyttää, jos pitäisi järjestää 20 auton akkujen lataaminen parkkitilassa samanaikaisesti.

Tälläkin on varjopuolensa: kylään asennettu järjestelmä maksoi 8 miljoonaa euroa.

Mitä maksaisi, jos pitäisi ladata 8 miljoonaa autoa - ei tiedetä. Varmaa on, että lataaminen omassa autotallissa tulee jäämään harvojen luksukseksi.

Stuttgartilainen autofirman mies ei laitattanut itselleen omaa latausasemaa. Koko sähköautoalalla on ihan riittämiin ongelmia. Hän ei välittänyt tulla yleiseksi puheenaiheeksi. 

 

……………………………..

Ylläoleva juttu perustuu Der Spiegel-lehdessä 43/2017 julkaistuun artikkeliin. Kuvat: ©Der Spiegel. 

Baijerilainen omenastruudeli

Ei aina politiikkaa. Chistineltä Baijerista tuli tällainen viesti. Minun mielestäni tähän sopii mukavasti kaveriksi vaniljakastike... Apfelstrudel kuten muutama muukin makea ruoka kuten riisipuuro kanelin ja sokerinkanssa tai pannukakku on Etelä-Saksassa usein myös pääruoka.

Baijerilainen omenapiirakka

Taikina:
250 g vehnäjauhoa
1 tl suolaa
2 rkl öljyä
lämmintä vettä, jos tarvitaan

Täyte:
200 g hapankermaa
1,5 kg omenia
100 g sokeria
1 kanelia
n. 2 dl kermaa

Sekoita taikinan ainekset, parhaiten haarukalla, vaivaa taikina ja työstä sitä työalustalla, kunnes se on tasainen ja kiiltävä. Anna vetäytyä puoli tuntia lämmitetyssä kulhossa liinan alla. Laita taikina sitten jauhotetulle liinalle, kauli se suureksi neliöksi ja vedä se hyvin ohueksi käsillä taikinan alta muotoillen. Sivele se sitten hapankermalla, levitä hienoksi leikatut omenat sen päälle ja lopuksi kanelisokeri. Huom! jätä täyttämättä reunoilta noin 3 cm ja päästä n. 10 cm. Kääri taikina liinan avulla tiukaksi rullaksi ja aseta voideltuun vuokaan. Paista 225 asteessa n. 20 minuuttia, kaada päälle kermaa ja paista vielä toiset 20 minuuttia.

Hyvää ruokahalua!

Aritmetiikkaa vai algebraa?

Aritmetiikkaa vai algebraa? Näin kysyy Münchenin yliopiston sosiologian professori Nassehi Der Spiegel-lehdessä 50/2017 julkaistussa artikkelissaan. 

 Saksan parlamenttirakennus Berliinissä

Demokratia ei ole enemmistön valtaa, vaan monimutkainen rakennelma, joka mahdollistaa sen, että otetaan huomioon vaihtoehtoja. Onko joku valtio demokraattinen, on mahdotonta nähdä laitoksista, vaaleista tai menetelmistä, vaan se näkyy siinä, kestääkö julkisuus, että voi olla enemmän kuin yksi totuus. Jos katsotaan Venäjää tai Turkkia, tai Kiinaa, tai myös muutamaa entistä kommunistivaltiota: puuttuu kyky sietää vaihtoehtoja. Sen sijaan noissa maissa ruokitaan asennetta väheksyä monimutkaista demokratiaa, joka ei pysty tekemään yksioikoisia päätöksiä. Mutta juuri se yksioikoisuus, tai paremmin sanottuna vaihtoehdottomuus – on johtanut Saksassa nykyisen politiikan hylkäämiseen.

Ennen oli helppoa kuulua johonkin ryhmään, ja jokainen tiesi, kuka on mitäkin. Viimeisten vuosikymmenten ongelmia ei aina ratkaistu hyvin, mutta selitellä ei silti isommin tarvinnut. Muodostui poliittinen tasapaino, jonka kaikki tunsivat ja hyväksyivät.

Siihen perustuu Saksan kahden ison puolueen perinne. Molemmat ovat saaneet paljon aikaan, kumpikin vuorollaan. 1980-luvulla perustettu vihreä puolue ei sekään horjuttanut asetelmaa. Siihen vain liittyivät ne nuoret, jotka olivat kyllästyneet liian tarkkaan määriteltyihin tulostavoitteisiin. Tänä päivänä myös vihreiden sosiaalimoraalinen toiminta tuntuu liian itsekeskeiseltä. 

Ympäristö-, luonnonsuojelu- ja ydinturvallisuusministeri 1995 Angela Merkel

 Liittokansleri Angela Merkel 2017

Mikä sitten on tänään toisin? Maailma on monimutkaisempi ja on vaikeampaa hahmottaa missä mennään? Näinhän on. Mutta totta on edelleen, että poliittinen identiteetti tarvitsee eroja, vaihtoehtojen hyväksynnän ja useamman poliittisen totuuden hyväksynnän. Ikävä sanoa, mutta oikeistopopulistien menestys on siis suoraan demokratian tulos. Oikeistopopulismi on syntynyt siksi, että tyytymättömiltä on puuttunut vaihtoja. Se, että heidän vaihtoehtonsa käyttävät räväkkää kieltä, on myös demokratiaa: yritetään tehdä pesäeroa entiseen, olla erityisen provosoiva - mutta mahdollisimman vähällä vaivalla.

Vanhat puolueet eivät näe vaivaa katsoa uusia liikkeitä tarkemmin. Vaivaa hyväksyä se, että ei kaikki aina mene samalla tavalla kuin ennen. Angela Merkel osaa hyvin ymmärtää, että muutos tarvitaan. Mutta hän ei osaa tehdä sitä muutosta. Tehtävä olisi sopeuttaa muutoshalukkuus menneeseen menestykseen. Kyse ei ole sukupuolirooleista, maahanmuuttovastaisuudesta tai kaunasta, vaan ennustettavuudesta ja perinteiksi kelpaavista identiteettitarjouksista.

Sosiaalidemokraattien on puolestaan tehtävä jotain ison vanhan ongelman, nimittäin työn ja elämän yhteensovittamisen, eteen. Tämä on ehkä se vaikein tehtävä. Talouselämä vääjäämättä muuttuu todella paljon, työtavat eivät enää ole samoja ja yhtäjaksoisia kuin ennen, työnantajien ja työntekijöiden suhde muuttuu. Valtio saa aivan uusia tehtävämuotoja, eikä kyse ole perinteisten talousmallien puolustamisesta, vaan kokonaan uusista malleista. Ehkä yksi malli on perustulo, joka sekin saattaa olla liian perinteisten mallien mukainen.

Ennen vuoden 2015 maahanmuuttoa yritettiin useamman kerran ratkaista tehtävää maahanmuuttomaan kannalta ja hyväksyttävään lailliseen muotoon, tuloksetta. Se selittänee rajut reaktiot vuoden 2015 maahanmuuttoon. Demokratian pahin vihollinen on epätietoisuus, se, ettei kukaan tiedä mistään mitään. Tähän saumaan iskivät sitten poliittiset ”vaihtoehdot”. Asiat on keskusteltava puhki, kunnes saavutetaan hyväksyttävä tulos.

Eivät maahanmuuttajat pakene saadakseen työtä Saksasta tai muista länsimaista, pakene eivät edes vain ne, joilla menee huonosti omassa maassa. Mikä poliittinen ryhmä tai tekijä uskaltaisi tehdä aloitteen auttaa pakenevia löytämään tulevaisuuden heidän omissa maissaan, sen sijaan, että yrittävät estää heidän tulonsa Eurooppaan ja tietäen, että heidän matkansa saattaa päättyä kuolemaan?

Me kaikki tiedämme ja näemme, mitä tapahtuu, kun pidämme kiinni menneistä ”koska aina on tehty niin”- mentaliteetilla. Ei riitä, että ”onhan puoleemme vieläkin olemassa”. Kyse on siis toisaalta oikeista ongelmista yhteiskunnassa, mutta yhtälailla demokraattisesta mekanismista. Se toimii vain, jos on vaihtoehtoja, keskustelua. Mikään asia ei ratkea heti, mutta pitää tehdä päätöksiä, joiden seurauksista sitten taas pitää keskustella, jotta voidaan tehdä uusia päätöksiä. Yhteen ongelmaan ei ole pelkästään yhtä ratkaisua.

Professori Nassehi kiteyttää asian näin: Asian voi esittää matemaattisin termein. Jos käsittelemme tätä kysymystä aritmetiikan käsittein, emme ajattele vaihtoehtoja. Aritmetiikka käsittelee numeroita ja yhteenlaskuja, eli riittääkö joku asia vai ei. Tästä syystä Saksan vaalien jälkeiset neuvottelut syksyllä eivät johtaneet mihinkään, ja niin suli kokoon mahdollinen yhteistyö eri tavalla ajattelevien kesken. Tarvitaan poliittista algebraa: laskemista tuntemattomilla arvoilla, yhdistellen erilaisia asioita ja sellainen laskutapa, jossa samaan ongelmaan löytyy useita ratkaisuja. Sellainen olisi demokraattista matematiikkaa.

Voi pyhä syntymäpäivä!

Minä ja englantilaiset kollegani Saksassa olimme aivan hukassa. Juhliako syntymäpäivää? Edellisenä iltana pikkutunneille, vaiko seuraavana iltana? Vai päivällä? Peräti töissä? Ei kai.

  

Saksassa syntymäpäivä ei ole leikin asia. Me suomalaiset juhlimme nimipäiviä, ja ”pyöreitä”. Saksalaiset juhlivat aina. Ja voi taivas, jos unohdas jonkun syntymäpäivän! Se on paha moka.

Lapsille päivä on erityisen mieluinen: on vieraita – yleensä yhtä monta kuin lapsella vuosia - , on runsaasti ruokaa ja herkkuja, on ohjelmaa, pelejä ja leikkejä kaikille ja niistä pieniä palkintoja. Hyvin suosittu on leikki, jossa lattialle laitetun kattilan alle piilotetaan joku herkku tai yllätys ja jokainen saa vuorollaan silmät sidottuna ja puukauha kädessä etsiä sitä kattilaa kontallaan lattialla. 

Kakku ja kynttilöitä yhtä paljon kuin vuosia. Kakku tehdään usein fantasiamalliseksi, autoksi, eläimeksi, jalkapalloksi tai mitä nyt sattuu sankari harrastamaan tai mitä mieleen muistumaan. Kynttilät pitää puhaltaa kerralla sammuksiin, se tietää onnea. Samalla saa esittää kolme toivetta. Suosittu kakku on pellillinen kakkutaikinaa, sen päälle suklaakuorrutus ja sen päälle kerros nallekarkkeja. Usein tehdään myös retki jonnekin, uimalaan, teatteriin, eläintarhaan, mutta vähintäänkin leikkipaikalle. Eikä syntymäpäivää juhlita milloin vain, vaan tarkasti oikeana päivänä. Äidille päivä on iso stressi. Saatatte kuvitella, mitä tarkoittaa kolmen lapsen syntymäpäivä muutaman päivän välein - kaikki kolme lastani ovat syntyneet heinäkuun alussa. Joskus aiemmin olen julkaissut kuvan joltain lapseni syntymäpäiviltä, jossa esitin nukketeatteria.

Naamakirjassa olen nätisti piilottanut syntymäpäiväni. Xing-bisnesportaalissa en voinut sitä välttää, ja syntymäpäiväonnitteluja tulee kasapäin. On kiva, että muistetaan ja että kerran vuodessa saa olla ”se sankari”, mutta…  On pakko muistaa onnitella muita syntymäpäivän johdosta. Miten? Ei saa onnitella etukäteen, se tietää epäonnea. Työpaikalle pitää viedä kakku ja tarjota kahvit tai skumpat. Toivottavasti tykkäät leipoa, sillä kakku on oltava itse tehty. On täysin mahdoton ajatus, ettei päivänsankarilla ole kakkua.  Herkullisista kakuista jaa resepteistä ei Saksassa totisesti olekaan puutetta.

Äläkä odota, että ystäväsi kutsuvat sinut syntymäpäivillleen. Heidän luokseen voi ”vain mennä”.  Lahja pitää toki viedä, mutta siinä ei ole rajoja. Tavallinen lahja on kukkakimppu tai viinipullo. Syntymäpäiväsankarille lauletaan, ja lauluja on monenlaisia. Usein sankari nostetaan ilmaan hokien ”Hoch soll er/sie leben… hoch soll er/leben, drei Mal hoch” (Eläköön, eläköön, kolme kertaa eläköön) ja sitten heitetään kolme kertaa ilmaan. Koiranleuat laulavat: ”Hoch soll er/ sie leben, an der Decke kleben…” (Eläköön, tarttukoon kattoon…) Aika tavallista on kokoontua ystävien tai sukulaisten kesken edellisenä iltana ja nostaa malja päivänsankarille ja onnitella kello kaksitoista keskiyöllä. Sellaista tapaa kutsutaan ”syntymäpäivään juhlimiseksi”.

Kynttilöiden puhaltamisesta muistuu mieleen tapahtuma, joka kovasti nauratti kaikkia läsnäolijoita. Anoppi juhli kuusikymppisiään Dillingenissä Saarlandissa ja oli kutsunut paljon vieraita. Me päätimme tyttäreni kanssa yllättää anopin, leipoa ison suomalaisen kermakakun, ja totta kai laitoimme sen päälle 60 kynttilää ja sytytimmene. Saatatte arvata, miten kävi… kynttilät sulattivat kerman melkein saman tien. Tuli tosi kiire puhaltaa kynttilät sammuksiin. Anoppi teki kiltisti työtä käskettyä, mutta kiireestä seurasi, että kynttilät kyllä sammuivat, mutta samalla kakun päälle levisi harmaa tuhkakerros… Se ei tahtia haitannut, kakku syötiin saman tien hyvällä ruokahalulla kokonaan.