Pirjon blogi: Pikkulomalla Frankfurtissa

Istun aamukahvilla leipomoliikkeen edessä Frankfurtissa, Sachsenhausenissa, ja nautin. Jo toisen kerran tänä vuonna. Katselen ohikulkijoita. Silmiinpistävää on, että maahanmuuttajien määrä ei ole silmiinpistävä kuten olettaisi, onhan joka neljäs kaupungin asukas maahanmuuttaja.

Leipuriliikkeessä käväissyt keski-ikäinen nainen käy sanomassa minulle, että minulla on erittäin kaunis mekko.

Aurinko paistaa, ei ole kiirettä mihinkään. Pohdin tätäkin pikkulomaa, jonka useimmat suomalaiset haluavat viettää luonnon keskellä mökillä, mutta minä mieluummin suurkaupungin vilinässä. Onhan Jyväskyläkin jonkin kokoinen kaupunki, mutta iso se ei ole. Kuten nuorempi poikani aikanaan sanoi, kun varoittelin isosta kaupungista Pietarista: ”Äiti, muistat varmaan, että asuimme Hampurissa?”

Olen nyt asunut Suomessa jo 11 vuotta. Silti on yhä koti-ikävä Saksaan. Saksassa asuessa oli kiva käydä Suomessa, mutta koti-ikävää minulla ei ollut enkä asuisi täällä, jos kohtalo ei niin olisi määrännyt. Moni asia on ajan myötä muuttunut, totta kai. Muutama asia näyttää tänään kummalliselta – tai erilaiselta kuin ennen.

Huomioni herättää saksalaisten erittäin nopea puhetempo. Vaikka ymmärrän joka sanan ja kaikki idiomaattisetkin ilmaisut sekä useimmat murteet, minun on silti kuunneltava tarkasti. Vai liekö kuuloni huonontunut?

Ympärillä on paljon kauppoja. Kivijalkakauppoja. Isoja. Pieniä. Keskisuuria. Kirjakauppa, leipurinliikkeitä, lihakauppa, pankkeja, kosmetiikkaa, käsitöitä, kukkia, ravintoloita, antikvariaatti, marketteja, kuntosali, sairaala, pieni elokuvateatteri, jossa näytetään harvinaisia elokuvia, lääkäreitä. Dekkarisarjan "Kahden keikan" maisemat. Ja Jörö-Jukan kotikaupunki.

Pitää muistaa antaa ravintolassa ja taksissa tippi, jota suomalainen ei enää välttämättä muista. Pyöristetään hieman ylöspäin. Tarjoilijat ja taksinkuljettajat jaksavat nauraa ja heittää huulta. Suomesta ollaan joka puolella kiinnostuneita, sitä ovat etenkin taksinkuljettajat, jotka ovat tentanneet minua Suomen historiasta ja politiikasta ja kysyneet, ovatko kaikki suomalaiset oikeasti juoppoja…

Kaikki ovet ja ikkunat aukeavat sisäänpäin. Tulee työnneltyä turhaan. Paloturvallisuuden kannalta asia on huono, joten uudet ovet aukeavatkin sitten ulospäin. Ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Mutta ikkunoita voi availla, ei ole pakollisia ilmastointeja kuten Suomessa.

Saksalaiseen vanhemmanmalliseen vessanpönttöön en totu ikinä. Siinä saa ihmetellä omaa tuotostaan ennen huuhtomista. Mutta joka puolella on siistiä – joskus jopa liian siistiä.

Frankfurt on minulle kovin tuttu kaupunki, asuimmehan lähistöllä 8 vuotta, ex-mieheni oli töissä Alte Operin lähellä ja minäkin kävin kaupungissa usein. Frankfurtissa opin ajamaan autoa, senaikainen pikkubussimme ei mahtunut parkkihalleihin, ja kuin vein lapsia kielikouluun keskustaan, joka tietenkin oli pääkadun eli Zeilin sivukadulla, niin pakkohan sitä siksi oli parkkeerata kadun varteen…

Taunusanlage

Große Bockenheimer Straße, kansankielellä "Fressgass" eli mässäilykatu. Suomen fitnesskeskus "Fressi" herättää saksankielisissä hilpeyttä, eihän kuntoilua voi kuvata sanalla "mässäily".

Tesla myynnissä. Valtavan iso tyhjä huone, yksi auto.

Frankfurtissa on siis paljon autoja ja vähän parkkipaikkoja. Pojan asuintalon vieressä on neljä maksutonta paikkaa, muuten parin tunnin paikkoja. Talon edessä raitiovaunupysäkki, talon takana yksi Frankfurtin rautatieasemista. Onneksi sakko ei olisi järin suuri – viime kerralla maksoin 15 euroa – mutta mukavampi olisi toki laillinen paikka. Joten ”tilasin” sen joka kerran pojan luokse autolla palattuani. Ja kas, aina oli yksi paikka vapaana!

Kuvassa kaunana takana näkyvä korkea talo on Euroopan keskuspankki.

Vanhempi poikani esittelee minulle sunnuntaina Bornheimin kaupunginosaa, jota en ennestään tuntenut. Katselen 1800- ja 1900-lukujen taitteen rakennuksia. Ei Frankfurtia sentään ihan maan tasalle sodassa pommitettu, vaikka keskustaa pommitettiinkin.

Kävelen kaupungilla, rannalla, käväisen taidemuseossa. Pettymykseni on suuri, kun en sieltä enää löydäkään Lukas Cranach vanhemman maalaamaa nuorta naista kukkien keskellä... mutta taiteilija sentään asui osan elämästään Weimarissa, jossa tuntuu olevan Saksan historia kokonaan ja keskitettynä, siellä voinen sitä ihailla...