AfD väittää: Itä-Saksa unohdettiin… Faktat kertovat ihan muuta.

Muutamia tärkeitä selvennyksiä. 

Syytös maan ja sen asukkaiden taloudellisesta tai poliittisesta 'unohdettuna' juontaa juurensa subjektiivisista tuntemuksista, jotka eivät kestä tosiasioiden tarkkaa tarkastelua.

En tiedä kuinka monta kertaa viime päivinä, ja erityisesti tänään, olen nähnyt Saksi-Anhaltin osavaltiosta kotoisin olevien ihmisten virnistävän ylpeänä eri televisioasemien kameroille ja julistavan: "Totta kai äänestin AfD:tä, meitä on huijattu Saksojen yhdistymisestä lähtien!" tai "Olen ylpeä siitä, että äänestin tätä puoluetta, koska muut ovat vain pettäneet meidät!" 

 

 

Tämä sai minut tekemään hieman tutkimusta:

Vuodesta 1990 lähtien Sachsen-Anhalt on saanut arviolta 150–200 miljardia euroa nettotulonsiirtoja ja -tukia Länsi-Saksalta ja Euroopan unionilta. Tämä sisältää suorat liittovaltion budjettimäärärahat, solidaarisuussopimuksen kautta saatavat varat ja alueelliset rakennerahastot.

Saksi-Anhalt sai tänä aikana yli 100 miljardia euroa eläkkeiden, työttömyys- ja sairausvakuutuksen tukina.

Solidaarisuussopimuksesta I ja II on osoitettu 20–25 miljardia Saksan jaosta johtuvien erityisrasitteiden ja infrastruktuurin vähentämiseen.

Taloudellisesti vahvojen osavaltioiden vuosittaisten taloudellisten tukien summa osavaltioiden finanssipoliittisen tasausjärjestelmän kautta on yhtä suuri.

Alueellista taloutta, tutkimusta, maaseutua ja työmarkkinoita tuettiin 15–20 miljardilla eurolla EU:n rakennerahastoista.

Kaikkia näitä taloudellisia resursseja käytettiin ensisijaisesti talouden elpymisen edistämiseen, rapistuneen vanhan infrastruktuurin kunnostukseen ja sosiaaliturvaan.

Tässä liittovaltiossa, jonka asukkaat tuntevat itsensä niin jälkeenjätetyiksi, rapistunut infrastruktuuri kunnostettiin, mikä tarkoittaa, että moottoritiet, rautatiet ja alueiden väliset vesiväylät saatettiin nykyaikaisten standardien mukaisiksi.

DDR:n aikakauden ympäristösaasteet poistettiin ja naturalisoitiin suurin kustannuksin, mikä näkyy nykyään muun muassa Keski-Saksan järvialueella, joka on nykyään turistikohde.

Historiallisia vanhoja kaupunkeja ja maailmanperintökohteita kunnostettiin ja restauroitiin.

Tietenkin joku voisi nyt kysyä: Niin, mutta mitä tapahtui ihmisille? Mihin heihin käytetyt rahat käytettiin?

Itse asiassa suurin osa varoista meni ihmisille sosiaalisen vakauttamisen edistämiseksi. Niillä tuettiin eläkkeiden, pitkäaikaishoidon etuuksien ja työttömyysetuuksien tasaamista ja maksamista, koska Itä-Saksan talouden romahduksen jälkeen näitä menoja ei voitu kattaa kotimaisilla verotuloilla.

Tämä argumentti "haluan, että meille vihdoin tehdään jotain" antaa myös aihetta ajatella vakavasti.

Työttömyys oli tietenkin erittäin korkea yhdistymisen alussa. Se oli 20 prosenttia. Sittemmin se on laskenut 8 prosenttiin.

Ja työvoimapulasta on tullut osaajapula. Hyvän ammatillisen pätevyyden omaavilla nuorilla on siksi erinomaiset mahdollisuudet.

Bitterfeld, jossa isäni vietti lapsuutensa ja jota aikoinaan kuvailtiin Euroopan likaisimmaksi kaupungiksi, on muutettu suurilla taloudellisilla kustannuksilla yhdeksi maailman moderneimmista ja puhtaimmista kemikaalialueista, joka tarjoaa turvattuja työpaikkoja.

Saksi-Anhalt on Saksan johtava osavaltio työ- ja yksityiselämän tasapainon suhteen. Sen lastenhoitopalvelujen tarjonta on selvästi maan keskiarvon yläpuolella ja sillä on johtava asema.

Sama pätee koulutusmenoihin henkeä kohti; myös tässä Saksi-Anhalt on johtavien osavaltioiden joukossa.

Saksan talousinstituutilla (IW) on luotettavia lukuja, jotka osoittavat, että sekä elinkustannukset että vuokrat Saksi-Anhaltissa ovat alle maan keskiarvon.

Reaalikäteistulot Saksi-Anhaltissa ovat verrattavissa Länsi-Saksan suurten metropolialueiden tuloihin.

Lopuksi on huomattava, että Saksi-Anhalt on todellinen edelläkävijä energiamurroksessa. Missään muualla Saksassa tuuli- ja aurinkoenergian tuotanto henkeä kohti ei ole suurempaa kuin tässä osavaltiossa.

Väite, että osavaltio ja sen asukkaat on taloudellisesti tai poliittisesti "unohdettu", johtuu siis subjektiivisista tunteista, jotka eivät kestä tosiasioiden tarkkaa tarkastelua.

On järkyttävää, etteivät ihmiset noudata todennettavissa olevia totuuksia. Muuten he ymmärtäisivät, kuinka edistyksellisessä, modernissa valtiossa he elävät, kauniine kaupunkeineen ja luontoalueineen. Ja he ymmärtäisivät kaikki edellä mainitut seikat vahvuuksina ja mahdollisuuksina.

Sen sijaan he ovat pakkomielteisesti keskittyneet 8 prosenttiin. 8 prosenttia – se on noin 193 000 ihmistä. Heillä ei ole Saksan passia.

Enemmän kuin  joka neljännellä sairaalalääkärillä Sachsen-Anhaltissa ei ole Saksan passia. Eikä sitä ole useilla tuhansilla hoitoalalla työskentelevillä ihmisilläkään. He tukevat järjestelmää, joka ei halua heitä.

Voi ei!

 

Sandra Werner-Kreßmann, digitaalisen sisällön tuottaja / 
Facebook 8.9.2026
https://www.facebook.com/sandra.werner.kressmann

 

Pirjo opettaa

Nyt olen kai sitten vanha. Keväällä kun täytin jo 74 vuotta. lienee aika tehdä yhteenvetoa…

Ai että ei saa itseään kehua. Ei kai. Opiskelijat sanovatkin, etten oli "kovin suomalainen".  

Lapsena oli yksi ammatti, jota en missään tapauksessa halunnut: opettaja.

Kun lukiossa uraa suunniteltiin, ajattelin pyrkiä Sibelius-Akatemiaan, mutten ollut varma, olisiko se hyvä valinta. Luokanopettaja sanoi, että minun energiallani voisin hyvin suorittaa kahdetkin opinnot. Tulos on nyt: olen tehnyt tuhannenmonenlaisia töitä, varsin monipuolissa kansainvälisissä yhteyksissä ja toimipaikoissa ja opiskellut kieliä kyllä, mutta ei minusta koskaan tullut ”mitään”. Paitsi että lukemattomat ihmiset ovat sanoneet minulle, että olen ”mielenkiintoinen keskustelukumppani…” Jännitystä ei ole puuttunut, nimekkäiden ihmisten kanssa on ajatuksia päässyt vaihtamaan ja työssä tuloksia on tullut. Kokemus opettaa. Myös kokemus ulkomailta, vaihtelevat kotikielet ja runsas matkustaminen Euroopassa ja paljon myös sen ulkopuolella. Ylioppilasjuhlan jälkeen lähdin töihin Pariisiin… ja saksalaisen mieheni kanssa Saksassa puhuimme vuosikausia kotona ranskaa. Ja tokihan venäjästä on ollut hyötyä, nyt kun ukrainalaisia on Suomessa paljon.

Opettajan työni alkoi täysin suunnittelematta vuonna 1986. Olin kyllä vetänyt kaikenlaisia ryhmiä ihan pienestä asti ja olin jo lapsena tykätty ”johtaja”. Partio ja seurakunta sekä oma kansakoulu olivat antaneet siihen mahdollisuudet.

Saksassa totesin, että omat lapseni tarvitsevat enemmän suomea kuin vain ”istu nätisti ja syö lautanen tyhjäksi” ja niin vein heidät ja saman tien naapurin lapset Frankfurtiin kielikouluun. Se oli vuonna 1986.
https://www.oph.fi/fi/kansainvalisyys/suomi-koulut-maailmalla

Siellä tarvittiin neljäntoista tarhaikäisen apuopettaja, ja koska olin paikalla joka tapauksessa, suostuin apulaiseksi. Sitten yllättäen ryhmän opettajan lapsi sairastui ja etsittiin kiireesti ryhmään opettajaa, joten valinta osui loogisesti minuun. Kielet ovat toki aina olleet mielenkiintoni kohde ja ryhmiä osasin ohjata, koska olin tehnyt sitä jo nuorena, joten ryhdyin toimeen. Siitä vaan ei oikein mitään tullut, kun ryhmän 12 poikaa halusi tehdä eri asioita kuin minä. He kujeilivat ja kiipeilivät portaissa kuuntelemisen sijaan. Niinpä minulle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko pitää tiukka kuri - tai tehdä ohjelmasta niin mielenkiintoinen, että kaikki haluavat seurata sitä. Valitsin jälkimmäisen, mutta valmistelu oli kokemattomalta kovan työn takana. Vaan siitäpä aiheutui kummia! Lapset olisivat varmaan seisseet päällään, jos olisin sitä heiltä pyytänyt.

Pian perustin naapurikuntaamme eli lähemmäksi asuinpaikkaamme uuden ryhmän, joita ryhmiä sitten yllätyksekseni tulikin kolme, kun muillakin oli sama tarve. Frankfurter Rundschau – joka ei ole ihan pieni lehti, sillä on arviolta 800.000 lukijaa - oli kuullut hankkeesta koululta, jonne opetuksen sovimme, ja halusi heti ensimmäisenä päivänä tehdä asiasta jutun. Lapset, toimittaja ja minä tulimme kyllä paikalle, mutta kaksi muuta opettajaa eivät – koska juuri sinä aamuna junat eivät kulkeneet. Selvisin ihan hengissä toimittajan kyselyistä, eihän hän voinut oikeasti tietää, mitä me puuhasimme! 
 

 

Toiminta jatkui ja jatkuu yhä tänäänkin, nyt tosin naapurikaupungissa. Sitten muutimme pois Frankfurtin seudulta Bodenjärvelle, ja paikalliset suomalaiset kyselivät uutta suomi-koulua. Syntyihän sellainen, kunhan ensin olin selvinnyt nuorimmaiseni synnytyksestä, ja sekin kielikoulu toimii yhä. Näistä kokemuksista kerron julkaisussa ”Me ja meidän suomi-koulu” (https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2017/08/Me_ja_meidan_suomikoulu.pdf, sivut 198-201).

Kokemusta tuli runsain mitoin. Kaikki materiaali oli tehtävä itse, kun ei ollut ensimmäistäkään kirjaa - eikä koko oppiainetta S2 eli suomi toisena tai vieraana kielenä ollut olemassa. Ajan myötä minut valitsivat toisten kieliryhmien opettajat ensin Saksan kielikoulujen taloustoimikuntaan ja sitten pedagogiseen neuvostoon. Keräsimme materiaalia, järjestimme koulutuksia, autoimme missä kykenimme ja kaikki suurin piirtein nälkäpalkalla. Opetussuunnitelmankin laadin yhdessä kahden kollegan kanssa, ja se on voimassa yhä, vaikkakin opetushallitus onkin tehnyt uudemman suosituksen.
https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2012/09/opas_liite_4.pdf

Positiivista palautetta tuon ajan oppilailta tuli paljon – ja tulee edelleen!

Saksalainen mieheni väitteli tekniikan tohtoriksi ja hän halusi minusta kiltin kotiäidin, mutta ei suomalaisesta naisesta ole sellaiseen. Sehän ei ollut ongelma niin kauan kuin ei ollut lapsia, ja vielä ensimmäisen synnyttyä olinkin jatkanut tuolloisia töitäni Saksan ydintutkimuskeskuksessa kansainvälisessä projektissa, kunnes hän sai työpaikan Frankfurtista Saksan toiseksi suurimmasta rakennusfirmasta. Tuli toinenkin lapsi, silloin ei saksalainen nainen enää voi käydä kodin ulkopuolisessa työssä. Tein tosin tuolloinkin paljon käännös- ja tulkkaustöitä ja opetin suomea, osin myös englantia ja ranskaa. Mutta sitten perustin oman suomalaisia pk-yrityksiä palvelevan yrityksen ja se lopulta johti avioeroon. Toimipaikkani teknologiakeskuksessa, jossa on edelleenkin oman sähköpostini palvelin, jäi minua ilmeisesti kaipaamaan, kun muutin suomalais-saksalaisen hankeen myötä Hampurin lähistölle, koska jopa kunnanjohtaja tuli minua henkilökohtaisesti hyvästelemään. Suomeen jouduin palaamaan 2008 olosuhteiden pakosta, en mitenkään vapaaehtoisesti, eikä paluumuuttajalle Suomessa totisesti tehty elämää helpoksi.

Työtä ei aluksi Suomessa juuri ollut, muutaman tulkkikeikan lisäksi, mutta yksi rekrytointikeskustelu johti ”kaiken varalta” opettajan työhön, ja niinpä vedin pari ammattikurssia Lappeenrannassa sekä yhden varsinaisen kelikurssin. En ollut tuohon mennessä koskaan kuullut opiskelijoiden palautteesta työvoimapalveluille (nk. OPAL), opiskelijat tekivät sen ja sain palautetta nuo kuuluisat mutta harvinaiset 4,5 pistettä. Riemuissani kerroin siitä kollegoille, mutta eivät he tykänneet. Työnantaja sen sijaan järjesti kiitollisena minulle juhlat.

Hain yliopistoon suorittamaan pedagogiikan opintoja, mutta hakemukseni hylättiin sillä perusteella, ettei minulla ollut jatkuvaa työsopimusta.

Yksityiselämässä tapahtui, menin uudestaan naimisiin ja muutin Kalajoelle. Siellä minut vastaanotti ensimmäisenä ortodoksipiispa ja sitten kaupunginjohtaja – olimme perustaneet yhdistyksen, jonka tavoite oli rakennuttaa hiekkasärkille tsasouna. Olin työtön ja sattumien summana sain työpaikan suomen ja englannin opettajana Petroskoista. Vuosiviisumi minulla oli ja aloitin työt, mutta palkkaa en saanut, koska työlupa oli vielä työn alla. Sitä lupaa en sitten koskaan saanut, siinä möhlivät yhdessä Venäjän viranomaiset ja DHL. Kun olisin luvan saanut, oli minulla jo toinen työpaikka.

Ihmiset kyselivät tuolloin, mitä harrastan. Rakennan kirkkoa. Siellähän se Kalajoen hiekkasärkillä seisoo, nyt tosin toisen omistuksessa. Siitä kirjailija ja rakennusmestari Jari Haapa-aho teki kirjan. (https://www.kustannushd.fi/kirjailijat-haapa-aho.htm)

Mitäpä en olisi tehnyt, olinhan jo Saksassa perustanut kaksi lastentarhaa ja kaksi kielikoulua. Toinen lastentarha, nykyisin suomeksi päiväkoti, oli Montessori-tarha, josta syystä perehdyin Montessori-menetelmiin. Suosittelen edelleen! Tsasounan rakentamista suunnitellessa piti perehtyä puu- ja perinnerakentamiseen. Olimmehan saaneet Kalajoella sen aikaiseksi, ettei arvokasta vanhaa kestikievarirakennusta purettukaan. Keskustelimme hirsikurssista paikallisen ammattikoulun vastaavan kanssa, ja hän kysyi, mitä tein töikseni. Kerroin taustastani ja että olen työtön. Hän vinkkasi työpaikasta Ylivieskassa. Keskustelun jälkeen soitin annettuun numeroon. Siellä vastasi ammattiopiston kielivastaava ja tenttasi osaamistani. Sitten hän kysyi, koska voisin aloittaa. Ilmoitin, että vaikka heti. Siihen hän vastasi: ”Hyvä, työ alkaa huomenna kello 8.” Siellä kouluttaja oli lähtenyt kesken pestin, ja etsittiin kuumeisesti jatkajaa.

Vedin kotoutumiskoulutuksen kurssin lopun ja kaikki olivat hyvin tyytyväisiä, jopa niin, että muutamaa kuukautta myöhemmin sain soiton toisesta opistosta ja työtarjouksen seuraavaksi vuodeksi, ja sillä tiellä olen edelleen. Samanaikaisesti tein tuntityötä sekä kansalaisopistolle että kahdellekin kansanopistolle, työstä eikä positiivisesta palautteesta ollut pulaa. Osin vedin myös muita kursseja, kuten viestintää ja kymppiluokan äidinkielen opetusta.

Sitten hanke, joka minut oli työllistänyt, loppui ja jälleen kerran olin työtön. En kuitenkaan ehtinyt kotona istumaan, kun Spring Housen Anka varmuuden vuoksi haastatteli ja aika pian sen jälkeen tarjosi työpaikkaa Helsingistä. Muutin vuodeksi Helsinkiin, vedin siellä kahta kotoutumiskurssia, toista vastuukouluttajana. Onnenkantamoisena hyvä ystäväni tarjosi minulle sattumoisin tyhjänä olleen asuntonsa nimellistä vuokraa vastaan, joten asuin Taka-Töölössä kävelymatkan päässä työpaikasta.

Siinä vaiheessa aika moni ihmetteli, miten olin tuonkin taas tehnyt, mutta eihän minun elämästäni ole koskaan jännitystä puuttunut. Mitä kaikkea yritysaikana Saksassa tapahtui, sitä ei äkkiseltään usko kukaan, kyllä työni usein hyvin jännittävää oli. Neuvontaa, sopimusriitoja, vero- ja viranomaisasioita, pankkiasioita, ongelmanratkaisua läpikotaisin. Tulihan siinä sivussa satoja autoja Suomeen roudattua ja metsäkoneitakin myytyä. Ja oli aikoja, jolloin siirtelin ja kuljetin mukanani huomattaviakin summia rahaa. Tuli samalla koko Eurooppa varsin tutuksi, kun vuodessa kertyi ajokilometrejä sadantuhannen verran, osin myös oikeasti isoilla autoilla.

Spring Housella kymmenen vuotta tuli marraskuussa 2025 täyteen. Monet kurssit olen vastuukouluttajana vetänyt. En tänäkään päivänä ymmärrä, miksi joku ELY-keskus minut hyväksyi, toinen taas ei. Tuntiopettajana olen ollut valmis menemään minne vaan ja tekemään mitä vaan milloin vaan. Kokemus kertoo, että sopeudun melkein mihin vaan enkä jää koskaan neuvottomaksi. Suoraan sanoen ei kenelläkään pitäisi olla isommin valittamista, ei minulla, ei firmalla, ei kollegoilla, ei opiskelijoilla eikä työllisyyspalveluilla. Jyväskylän, Tampereen ja Savonlinnan (ja ennen Spring Housen aikaa Lappeenrannan ja Pohjois-Pohjanmaan) työllisyyspalveluilta olen saanut palautetta, josta voi jopa Spring House olla ylpeä. Peräti kahdesti kommentin ”Näin tehokasta ja opiskelijoille omistautunutta kouluttajaa en ole ennen tavannut”.  Useamman kerran eri puolilla Suomea opiskelijat ovat vaatimalla vaatineet, että jatkan kurssin kouluttajana… 

Nyt olen kokoamassa kirjaa kokemuksistani. Yhden kirjan olen kirjoittanut, voi kai toisenkin kirjoittaa. Mikä tekee opettajasta nk. hyvän opettajan? Se ei ole yliopistosta saatu paperi, se on jotain aivan muuta. Opiskelijat ovat kertoneet, että myös isossa ryhmässä he kaikki ovat kokeneet olevansa opettajan huomion keskipiste. Olen kuitenkin samalla varsin vaativa opettaja. En ole koskaan istunut opettajan pöydän takana luennoimassa mitään, vaan olen aktiivisesti osallistunut opiskelijoiden murheisiin ja ongelmiin, kierrellyt, katsellut, lukenut, kertonut, opastanut. En aina noudata annettuja ohjeita, vaan menen opiskelijan tarpeiden mukaan, ja se tarve selviää vasta kommunikaatiossa opiskelijan kanssa. Ihmiset näes oppivat edelleen samalla tavalla, sanovatpa uudet opetussuositukset mitä hyvänsä. Lisäksi huumori ja hyväntuulisuus ovat opetustyössä hyvä mauste. Yksinkertaisesti tiedän, mitä pitää tehdä. Kai se on intuitiota. Ei ole olemassa toivottomia tapauksia. Kaikki ihmiset ovat tärkeitä, mutta jokainen on erilainen. Sehän juuri on elämän rikkaus. 

Kaikki oppivat, mutta kukin omalla tavallaan. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla kertoa opiskelijalle, että hänen kannattaa katsoa positiivisesti tulevaisuuteen, sillä oppiminen – tai minkä hyvänsä uuden asian omaksuminen - on opiskelijan omasta motivaatiosta kiinni. Opettajan tärkein tehtävä on kannustaminen. Ja hyvin näkyvät entiset opiskelijani työllistyneen, yhtään ei tarvitse tekemisiään hävetä.  

Kehityskeskustelussa muistan antaneeni esimiehelleni Haapavedellä palautteena, että hän on hyvä esimies, koska hän antaa minun tehdä työni. Nauratti, kun hän kertoi tuolloin kahden kollegani sanoneen samoin.
Spring Housella olen onnellinen siitä, että firma kaikin tavoin kannustaa työntekijöitään. Ne asiat eivät niinkään ole kulttuurisetelit tai muut bonukset, vaan kaikinpuolinen hyväksyminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Ongelmatilanteissa firmassa on aina kuuntelija. Ankan sanoin: ”Suurella sydämellä”.

On, on uusia projekteja. Opetustakin. Ja myös maailmaa mullistavia, yllättäviä. Paljon onkin aikojen saatossa kulisseissa tapahtunut, monet ideat olen alulle pannut, siten, että olen ujuttanut ne jonkun päättäjän mieleen niin, että hän – yleensä mieshenkilö - luulee ne itse keksineensä. Eivät näes Saksan opetussuunnitelmat noin vain muutu, ei arvorakennuksia korjata hetken mielijohteesta, ei pankin sääntöjä muuteta ihan noin vain. Paljon on ideoitani myös varastettu. Mutta ei elämä tähän loppunut. Onnekseni olen syystä tai toisesta varsin terve. Flunssa on minulle tuntematon käsite, työstä poissa terveysongelmien takia olen ollut koko elämäni aikana vain yhden päivän. Viime talvisen lääkärin sanoin: ”Olet tehnyt viisaita valintoja, kun olet noin terve.”  Muita syitä myöhästymisiin on kyllä ollut, esimerkiksi auton renkaan puhkeaminen… viivästyttää vain vähän.

Vaikka minkälaisia hienoja suunnitelmia ja menetelmiä ja materiaaleja on tehty vuosien varrella, ja hyvä niin. Silti voin vain todeta: ihminen oppii edelleenkin samalla tavalla kuin ennenkin.

Isä opetti minulle: ”Tunne itsesi, anna arvo toisillekin.” Äiti opetti: ”Älä turhaan hermostu, kyllä se siitä!” 

 

Hampuri äänesti tiukemmista ilmastonsuojelutavoitteista. Päätöksen mahdolliset seuraukset.

Ilmastokansanäänestyksen jälkeen: Hampuri saa maistaa ekososialismin seurauksia

"Hampuri tulevaisuuspäätös" -aloitteen valokuvauskampanja | Hampuri 2025
 

Hamburgin tulevaisuutta koskevassa kansanäänestyksessä 12. lokakuuta 2025 noin 53,2 prosentin enemmistö äänestäjistä äänesti tiukempien ilmastonsuojelutavoitteiden puolesta. 

Saksan taloudesta on niukasti positiivisia uutisia. Se, että asiat menevät aina vain huonommin ilmastonmuutoksen mestarikaupungissa Hampurissa, jopa nopeammin kuin suuressa osassa muuta Saksaa, ei juurikaan auta asiaa. Saksalaisille kreikkalaisen tragedian vanha motto pätee enemmän kuin koskaan: toimi, kärsi, opi.

Pohjoisessa on tunnettua, että hämärä laskeutuu talvikuukausina aikaisemmin kuin etelässä. Siitä lähtien, kun Hampurin parlamentti ilmastoapokalyptisessa raivossaan tiukensi hiilidioksidisääntelyn ketjuja, tämä sama havainto näyttää pätevän myös taloudellisiin seurauksiin.

Koko maassa näkyvät selvästi vakavan talouden sairastumisen oireet: satojatuhansia työpaikkoja menetetään joka vuosi, ja kymmeniätuhansia patentteja sekä yhtä monta korkeasti koulutettua ammattilaista muuttaa ulkomaille. Hampurin surkeat talousluvut viittaavat kuitenkin erityiseen tilanteeseen: hansakaupungissa raportoitiin elokuussa 97 800 työtöntä – korkein työttömyysaste sitten toukokuun 2006. Koko maassa virallisesti rekisteröityneiden työttömien määrä nousi ensimmäistä kertaa yli kolmen miljoonan. Työttömyysaste on 6,5 prosenttia. Hampurissa se on 8,6 prosenttia – huomattavasti korkeampi kuin Länsi-Saksan keskiarvo, joka on noin 6,0 prosenttia.
https://www.arbeitsagentur.de/presse/2026-31-arbeitsmarkt-im-august-2026

 

Vastakohtien vaalisunnuntai:  Hampurin asukkaat haluavat vihdoin eroon teollisuudesta ja satamasta – ilmastonmuutos on tärkeämpää kuin mikään muu
https://www.tichyseinblick.de/daili-es-sentials/wahlsonntag-hamburg-frankfurt-oder-ludwigshafen-potsdam/

 

Hampuri heittäytyy erityiseen vihreäsosialistiseen kokeiluun – Saksan tunnetusti tuhoisan ilmastopolitiikan tehostamiseen. Asukkaat tekivät tietoisen päätöksen: hansakaupunki on muuttumassa itsetuhoisen, itseaggressiivisen politiikan malliesimerkiksi. Nykyinen ero työttömyydessä muihin Länsi-Saksan alueisiin verrattuna voi muuttua Hampurin poikkeuksellisen päätöksen mittapuuksi, jos työttömyystilanne tulevaisuudessa vielä pahenee.

Ero tulee kasvamaan. Siitä tehdään varmaa yksinkertaisesti aikaistamalla ilmastoneutraaliuden tavoitepäivämäärää vuoteen 2040. Kansalaiset päättivät niin: kaupungin, yritysten ja yksityisten kotitalouksien on poistettava kaikki hiilidioksidipäästönsä kokonaan tuohon vuoteen mennessä. Silti jokainen järkevä ihminen tietää, että tämä ideologinen hölynpöly on tuomittu epäonnistumaan fyysisistä, taloudellisista ja sosiaalisista syistä. Se on täysin keksitty, naiivi valhe, jota levittävät radikaalit ympäristönsuojelijat ja vasemmistolaiset, jotka haluavat tuhota nykyisen elämäntapamme.

 

Dennis Thering, CDU Hamburg - puolueen puheenjohtaja

Uloskäyntiä etsimässä: CDU Hampurissa haluaa kumota ilmastopäätöksen.
https://www.tichyseinblick.de/daili-es-sentials/suche-nach-ausweg-cdu-in-hamburg-will-klimaentscheid-kippen/

 

No niin, mennään sitten.

Hampuri on siis muuttumassa yrittäjien, kauppiaiden ja sijoittajien kannalta mysteeriksi. Tämä ajattelutavan muutos heijastuu myös maksukyvyttömyysasteeseen, sillä tulevaisuudessa kaikki infrastruktuurihankkeet, teollinen kehitys tai avustusten myöntäminen sidotaan suoriin CO2-tavoitteisiin. Tämä alentaa odotettuja tuottoja ja ohjaa luotettavasti niukkaa pääomaa pois Hampurista liiketoiminnan sijaintipaikkana. Hampurin CO2-päästöt ovat vuosittain 11 miljoonaa tonnia. Nämä päästöt jakautuvat suunnilleen tasan teollisuuden, liikenteen, kotitalouksien sekä yritysten ja kaupan kesken – mikä tarkoittaa, että tästä yksipuolisesta lähestymistavasta ilmastopolitiikkaan johtuvat taakat jaetaan tasaisesti kansalaisten, yritysten sekä pienten ja keskisuurten yritysten kesken.

Kauppakamari, käsityöläiskamari ja teollisuusliitto vastustivat voimakkaasti ilmastosäännösten tiukentamista ennen kansanäänestystä. Heidän vastalauseensa kuitenkin kaikuivat kuuroille korville. Ideologia meni järjen edelle – tunnemme tämän kaavan liiankin hyvin, varsinkin yhtä lailla ideologisesti perustellun ydinvoiman vastaisen ristiretken jälkeen. Vuoteen 2040 mennessä kaikki asuin- ja muiden rakennusten kaasu- ja öljykattilat on vaihdettava. Tämä operaatio tapahtuu aivan kaupungin keskustassa, koska kaasuverkko on samanaikaisesti kokonaan suljettava. Vaikutukset kohdistuvat yksityisiin kotitalouksiin, mutta myös kaupallisiin yrityksiin ja teollisuuskiinteistöihin.

Aiotaan laatia vuosittainen CO2-budjetti ja seurata sitä tarkasti: asetetaan sitovat välitavoitteet ja niitä tarkastellaan säännöllisesti. Tämän tarkoituksena on pitää sopeutumisen sääntelypaine jatkuvana ja, kuten poliittisissa piireissä kiertoilmaisulla julistetaan, tarjota sijoittajille suunnitteluvarmuutta. Yksi asia tällä politiikalla saavutetaan varmasti: tässä ympäristössä ei enää tehdä yksityisiä investointeja. Se on varmaa.

 

Draama Moorburgin hiilivoimalan ympärillä

Tuhon anatomia:  Hyväksytty, rakennettu, estetty, räjäytetty.  Tarina Moorburgin modernista hiilivoimalaitoksesta, joka on nyt peruuttamattomasti tuhoutunut, kuvaa elävästi energiamurroksen hulluutta ja siihen osallistuvia osapuolia.
https://www.tichyseinblick.de/gastbeitrag/anatomie-der-zerstoerung/

 

Hampuri operoi konttien käsittelykapasiteetilla mitattuna Euroopan kolmanneksi suurinta satamaa. Degrowth-ideologia on yhteiskunnallinen, poliittinen ja taloustieteellinen liike, joka vastustaa jatkuvan talouskasvun tavoittelua. Sen keskeinen väite on, että rajallisen maapallon resurssit eivät kestä ikuista aineellista kasvuun perustuvaa talousjärjestelmää. Tuon epärealistisen degrowth-ideologian looginen seuraus olisi tämän eloisan hansatalouden sydämen täydellinen sulkeminen – vaikka loppujen lopuksi vihreän talouden tuettujen sektoreiden olisi tarkoitus luoda uutta vaurautta. Lukuisat ilmastosertifioijat, taantuman auditoijat, sosiaalityöntekijät ja kotouttamisvastaavat, joita tulevaisuudessa tarvitaan – he kaikki tulevat lopulta ymmärtämään, että vaurautta ei luoda tulonjaolla ja että poliittinen ideologia ei voi täyttää jääkaappia.

Kaupunki oli jo aiemmin saanut maistaa oman taloudellisen perustansa tuhoamisen seurauksia ilmastopoliittisella typeryydellään. Keskitetysti suunnitellun ja täysin harhaanjohtavan energiapolitiikan vuoksi Hamburger Energienetze GmbH (Hampurin energiaverkostot) joutuu aloittamaan niin sanotun allokointimenettelyn vuoden jälkipuoliskolla. Tarkemmin sanottuna tämä tarkoittaa, että teollisuuden ja suurten kuluttajien sähköliittymät saavat käyttää verkkoja vuorotellen -  niukkuuden hallintajärjestelmä on jo käynnissä. Tämä vaikuttaa kaikkiin uusiin keski- ja suurjänniteliittymiin, joiden kapasiteetti ylittää 1,5 megavolttiampeeria – juuri siihen kapasiteettiin, jota yritykset ja teollisuus niin kipeästi tarvitsevat.

Hampurista on tulossa katastrofialue Euroopan poliittisesti arvaamattomimmassa maassa. Tilanne on vakava: Viime kuukausina Hampuriin on jätetty verkkoliittymien kokonaismäärän pyyntöjä noin kahden gigawatin edestä, kun paikallisen verkon huippukuormitus on vain 1,8 gigawattia. Kuten niin usein käy, kun politiikka korvaa markkinat, seurauksena on pulaa sähköstä, korruptiota ja suosikkijärjestelmää. Tästä johtuvat ongelmat – työttömyys, energiapula ja resurssikysymykset – hallitaan sitten vielä yhdellä byrokratiakerroksella. Hampurissa koet pian, miltä vihreä, postmoderni DDR tuntuu.

Hampurilaisille on kuitenkin myös hyviä uutisia: elämme edelleen demokratiassa. Ekologinen painajainen voitaisiin siis äänestää jälleen pois. Voisiko tämä todella tapahtua? Hampurissa on vielä huomattava määrä taloudellista substanssia, joka pitää ensin polttaa pois vihreän sosialismin uunissa. Sitten näemme, mitä seuraavaksi tapahtuu.

https://www.tichyseinblick.de/wirtschaft/klimareferendum-hamburg-oekosozialismus/

 

Ylläoleva on käännös alkuperäisestä 31.8.2026 julkaistusta tekstistä. Kirjoittaja: Thomas Kolbe. Tichys Einblick on saksalainen, pääasiassa konservatiivista, liberaali-konservatiivista ja oikeistopopulistista näkökulmaa edustava verkkomedia ja kuukausittainen aikakauslehti. Politiikkaa, taloutta, kulttuuria ja yhteiskunnallista keskustelua voimakkaasti mielipidepainotteisesta näkökulmasta. Ei sovi lainkaan nykyiseen nk. viralliseen uutisointiin, josta syystä valtakunnan median enemmistö pitää julkaisua epäuskottavana.
Viittaan aiempaan kirjoitukseeni, ajatuksiini mediasta. http://pipa01.blogspot.com/2026/08/ahdistaa-mita-tekee-media.html

***

Asuin poikani kanssa Suur-Hampurin alueella kaksi vuotta. Siellä on noin neljä miljoonaa asukasta. Sitten muutettiin Suomeen. Tuolloin 16-vuotias poikani halusi Pietariin, ja minä estelin, koska Pietari on aika iso kaupunki... Poika: "Äiti, muistat varmaan, että olen asunut myös Hampurissa..."  

 

 

 

 

 

Saksan oppitunti. Pilkun paikka, pilkulleen.

Katso tarkasti, mihin pilkun laitat!
https://pipa01.blogspot.com/2013/10/yhdella-ainoalla-merkilla-on-valia.html

  

Hier, nimm ein Gummibärchen 
   – Tässä, ota nallekarkki.
Hier, nimm ein Gummi, Bärchen 
   – Tässä, otapa kondomi, kultaseni.

Er will sie nicht.  
   - Mies ei halua naista.
Er will, sie nicht.     
   - Mies haluaa, nainen ei.

Er unterschrieb sein Urteil nicht, hängen!  
   - Hän ei allekirjoittanut tuomiotaan, hirtetään!
Er unterschied sein Urteil, nicht hängen! 
   - Hän allekirjoitti tuomionsa, ei hirtetä!

Wir essen jetzt, Opa.     
   - Nyt syödään, isoisä.
Wir essen jetzt Opa.     
   - Nyt syödään isoisä.

Schüler sagen, Lehrer haben es gut.       
   - Oppilaat sanovat, että opettajilla on helppoa.
Schüler, sagen Lehrer, haben es gut.       
   - Oppilailla, sanovat opettajat, on helppoa. 

 

Ladalla / Ladassa Italiaan ja Jugoslaviaan 1972

National Geographic esittää mielenkiintoisia ohjelmia historiasta. Katselin Pompeijista kertovaa sarjaa. Käsittämättömän konkreettista tietoa, jota kuka hyvänsä voi käydä paikan päällä katsomassa.

Roomassa vietin talvilomaa juuri ennen koronaa. Pompeijiin ei aika ei tällä kertaa riittänyt. Vaan kävin siellä aiemmin, nuorena, aivan kuten myös tuon National Geographi -kertomuksen tekijä itsestään kertoi.

Mutta sen takia en opiskellut latinaa, vaan koska opiskelin yliopistossa ranskaa, tuli latina siihen sivuaineena. Onhan se ollut ihan hyödyllistä, vaikken sitä mihinkään tarvitsekaan, sillä latina on suuresti vaikuttanut lähes kaikkiin Euroopan kieliin. Etenkin englanti on täynnä latinaa.

En myöskään koskaan ollut ajatellut sanan ”historia” alkuperää. Eikä se ole kuten ohjelmassa kerrotaan, vaan: Kreikan sana historía tarkoitti alun perin tiedustelua, tutkimusta, oppimista tai tutkimuksen kautta saatua tietoa. Sana johtuu kreikan sanasta histōr, joka tarkoitti "todistajaa", "viisasta miestä" tai "asiantuntijaa" – siis henkilöä, joka tietää ja tuntee asiat tutkimisen ansiosta. Sana siirtyi kreikasta latinan muotoon historia, josta se levisi useimpiin Euroopan kieliin (kuten englannin history, ruotsin historia ja ranskan histoire). Suomen kieleen sana on lainattu ruotsin kautta. ”Thus it is related etymologically to Greek idein "to see," eidenai "to know," and to idea and vision. In Middle English it was not differentiated from story ”  (AI) (https://www.etymonline.com/word/history).

Minä lähdin Pompeijiin kesällä 1972 serkkuni ja hänen miehensä Ladalla - Ladassa.  

Tai siis: lähdettiin "Eurooppaan". Ei siellä säilytetty heiniä, vaan: kotona serkkuni halusi pakata koko matkalle eväät mukaan Suomesta. Hänen miehensä kuitenkin kysyi, onko varmaa, ettei Euroopasta saa ruokaa. Siihen jäivät mittavat eväät.

Matkan varrelta Saksasta poimimme mukaan poikaystäväni, tulevan mieheni. Saksasta jatkettiin etelään, ensin Milanoon. 

 

Milanon jälkeen tutustuttiin Torinoon ja Pisaan ja kiivettiin jopa torniin. Kyllä meillä ihailemisen aihetta riitti! Kuuma oli, kamalan kuuma kokemattomille suomalaisille. 

Ajettiin Roomaan, raunioihin ja kirkkoihin. Mieleen jäi myös erilainen tapa elää: tiet pieniä ja ruuhkaisia, autot minikokoa, koko ajan joku tuuttaili, ihmiset kovaäänisiä, koiria juoksemassa kaduilla, pyykit kuivumassa korkealla ulkona ikkunoiden välissä roikkuvilla naruilla...  Eihän se ole nykyisinkään toisenlaista, paitsi että keskustan kadut ovat nyt kävelykatuja. 

 

 

 ...ja sitten suunnattiin myös Pompeijiin. 

 

Yö nukuttiin teltassa Vesuviuksen rinteellä. Kuuma oli myös yöllä, mutta ennen muuta hieman pelotti, kun koko ajan kuului pientä jyrinää ja maakin jytisi. Uskomaton elämys oli saada katsella suoraan kraatteriin. 

 

 

Pompejin jälkeen ajettiin takaisin pohjoisemmaksi ja tutustuttiin Venetsiaan. 

 

Yövyttiin teltassa leirintäalueilla, mikä ei tuohon aikaan juuri herkkua ollut. Hygienia sitä sun tätä. Meteliä ympäri vuorokauden. Sellainen ei nuoria haittaa.

Mieleen jää mitä kummallisempia, aivan tarpeettomia asioita. Bensa-asemalla Italiassa oli vaaratilanne, ja koska olin juuri puhunut poikakaverini kanssa ranskaa, varoitin myös heti ranskaksi, mutta sitähän ei kuljettaja ymmärtänyt ja niin tuli pieni vahinko auton oveen. 
Autosta varastettiin minulle rakas musiikkikasetti, vaan ei nauhuria!
Jossain leirintäalueelle vievällä tiellä istui poikittain mies jalat ajotiellä. Auton ikkuna oli auki ja siihen kuljettajamme tiuskaisi: ”Pois jalat varpaista!”-  ja tiellä istunut mies vastasi selvällä suomen kielellä: ”Perkeke!” Niin, meitä suomalaisia on kaikkialla.

Italiasta entiseen Jugoslaviaan. Kapeaa mutkaista tietä korkealla ylhäällä meren rantaa pitkin aina Dubrovnikiin asti. Adrianmeren vesi on niin kirkasta, että veneet näyttävät leijuvan ilmassa ja nähdä voi aina meren pohjaan asti. 

 

Jossain Kroatiassa meidän pysäytti italialainen pariskunta ja kysyi, mistä maasta olemme, kun autossa on tarra ”SF”. 

Me kerroimme, että ”S” on Suomi. He sanoivat luulleensa, että ”Soviet Finland”… ja siitä sitten kehkeytyi keskustelu Suomen tasapainottelusta idän ja lännen välissä. Siksikö lyhenne on nykyisin ”FI”? Ollaan vaihteeksi rähmällään länteen ja pyllistetään idälle, kun kylmän sodan aikana oli toisinpäin. 
 

Split

Opittiin syömään muutakin kuin perunaa ja kastiketta,  Italiassa pitsaa ja Jugoslaviassa mitä kummallisempia ruokia. Illalla juotiin punaviiniä, kaikki samasta mukista. Kotiin palattua taas jokaisella oma lasi…

Paluumatkalla tutustuttiin Itävallan Innsbruckiin. Siellä oli olevinaan kamalan kylmä! Tokihan vuoristoalueella tuntuu kylmältä, kun kuumasta etelästä tulee. Tuohon aikaan Suomessa oli maailmankuuluja mäkihyppääjiä, joten Innsbruckin mäen näkeminen oli tietekin pakko.  

 

Itävallasta jatkettiin Müncheniin. Siellä minulla olikin saksalainenn tuttu, joka oli ollut töissä sihteerinä, mukana valmistelemassa olympialaisia, niinpä saimme erikoisluvan tutustua olympia-alueeseen päivää ennen olympialaisten avajaisia. Tämä samainen tuttavani tuli häihimme Suomeen ja… mitä sitten, se on toinen tarina se.  

Olympialaisten avajaisten avajaispäivän me kuitenkin vietimme jo Berliinissä, syöden pitsaa. Pitsa Saksassa oli herkullisempaa kuin Italiassa – tuntuu olevan samoin nykyisinkin. Ravintola oli tupaten täynnä ja kaikki katsoivat avajaisia televisiosta. Siellä tapasimme taas suomalaisia. Jutusteltiin, kysymykseen ”Mistä olet kotoisin” he kertoivat vastaavansa ”Bananiasta”, koska olivat perin juurin kyllästyneet kertomaan Suomesta. Niin, Suomen rajojen ulkopuolella saa tosiaan valmistautua tietämään Suomesta kaiken, aivan kaiken. ”Miksi kaikki suomalaiset ovat juoppoja?” ”Onko Suomessa aina kylmä?” ”Onko Suomessa jääkarhuja?” 

Berliini aiheutti tuolloin pienen ongelman, kun vanha kartta ei yhtään auttanut löytämään yhtään mitään. Saamassamme kartassa kun ei ollut muuria, ja niinpä "keskustaan" (Berlin-Mitte) ei päässyt mitenkään... kunnes älysin, missä vika. Se oli toisessa valtiossa. 

Selvisimme kotiin ja opiskeluni jatkui. Sitten syntyivät kaksoset ja minusta tuli heidän kumminsa…

Tuon jälkeen olen kiertänyt Eurooppaa ja muutakin maailmaa vuosien varrella paljon, kaikilla olemassa olevilla kulkuneuvoilla, Eurooppaa omalla autolla etelä-pohjoissuunnassa Istanbulin ja Hammerfestin sekä länsi-itäsuunnassa Brestin ja Moskovan välillä.  Englannissa enkä Etelä-Espanjassa ajanut omalla autolla.  

Seuraavana kesänä sitten lähdin interreilaamaan. Ei kai sille seikkailijaluonteelleen mitään mahda?