Ei ydinvoimaa Saksaan. Vai josko sittenkin?

 

https://yle.fi/a/74-20190405

 

Vaan mieli muuttumassa?

Huhtikuussa 2023 tapahtuneen lopullisen ydinvoimasta luopumisen jälkeen Saksa pitää kiinni omasta linjastaan, kun taas osa Eurooppaa ja EU:n johto pyrkivät ydinenergian vahvempaan paluun ja edistämiseen.

Ydinvoimaa koskevat kyselyt Saksassa

Mielipiteet jakautuvat: Nykyisten kyselyjen (kuten YouGovin vuonna 2026 tekemän kyselyn) mukaan noin 53 prosenttia saksalaisista pitää ydinvoimasta luopumista jälkikäteen virheenä, kun taas noin 40 prosenttia uskoo sen olleen oikea päätös.

Tuki tai vastustus riippuu vahvasti poliittisesta suuntautumisesta. Vaikka vihreiden (80 prosentia) ja vasemmistopuolueen (69 prosenttia) äänestäjät kannattavat ydinvoimasta luopumista ylivoimaisesti, kristillisdemokraattisen liiton (CDU/CSU) äänestäjistä 63 prosenttia vastustaa sitä.

Jotkut poliitikot, kuten Baijerin pääministeri Markus Söder (CSU) ja Jens Spahn, ovat toistuvasti vaatineet paluuta ydinenergiaan tai käytöstä poistettujen reaktoreiden uudelleenaktivointia. Liittovaltio ja muut puolueet pitävät ydinvoimasta luopumista kuitenkin peruuttamattomana sekä poliittisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelvottomana muun muassa ajan, pätevän henkilöstön ja turvallisen radioaktiivisen jätteen loppusijoituspaikan puutteen vuoksi.

Tosiasia on, että energiamurros ei ole juurikaan vähentänyt hiilidioksidipäästöjen määrää,  ja on tehnyt Saksassa energian hinnasta Euroopan kalleinta. 

 

Erojen laajuutta havainnollistavat nykyiset tiedot: Vuoden 2025 ensimmäisellä puoliskolla kilowattitunti sähköä maksoi Unkarissa 10,4 senttiä, kun taas Saksassa kuluttajat maksoivat lähes neljä kertaa enemmän, 38,4 senttiä. Saksa on siten edelleen Euroopan kalleimpien sähkömaiden kärjessä. Keskimäärin kilowattitunti sähköä maksoi Euroopassa 28,7 senttiä vuoden 2025 ensimmäisellä puoliskolla.

 

Vihaisia lukijakommentteja puolesta ja vastaan riittää. Tässä niistä yksi, poimittu facebook-sivustolta.

"Saksa on tehnyt sen. Me olemme vihdoin edelläkävijöitä. Maailman ensimmäinen teollistunut maa, joka on vapaaehtoisesti tappamassa oman teollisuutensa estääkseen sähköverkon romahtamisen.

Samaan aikaan kun Saksan hallitus antoi hiljan luvan ohittaa toimitusvarmuusraportin 15. elokuuksi asetetun määräaijan, taustalla tikittää jättimäinen aikapommi.

Totuus on nimittäin katastrofaalinen: Luovumme hiilestä ja ydinvoimasta juhlien, mutta pelastajinamme ylistetyt kaasukäyttöiset voimalaitokset ovat olemassa vain talousministeriön ideologisissa fantasioissa.

Turbiineista on maailmanlaajuisesti pulaa, koska maat, kuten Yhdysvallat, rakentavat todellista infrastruktuuria tekoälybuumia varten, kun taas me olemme vasta muodostamassa työryhmiä.

Berliinin loistava ratkaisu? "Sähköturvallisuusalusta".

Se kuulostaa huipputeknologiselta, mutta se on marraskuussa puhdasta keskitettyä suunnittelua kehitysmaiden tasolla: Kun marraskuussa ei tuule ja aurinko piiloutuu pilvien taakse, katkaisemme teollisuuslaitoksiltamme sähköt  Ilman korvausta. Koska on parempi lamauttaa tehtaat kuin luopua viherpesusta.

Naapurimme pudistelevat jo epäuskoisina päätään. Ruotsi ja Norja kieltäytyvät yhteistyöstä ja estävät uusien sähkölinjojen rakentamisen. Heillä ei yksinkertaisesti ole halua antaa holtittoman energiapolitiikkamme pilata heidän luotettavia sähkönhintojaan.

Tyhjennämme Euroopan sähköverkon tuulettomina päivinä ja hukutamme sen aurinkoisina kesäpäivinä arvottomalla, heikkotuottoisella sähköllä. Ylimääräisen sähön hävittämisestä maksamme muille maille  jopa miljoonia negatiivisten hintojen takia.

Loistava liiketoimintamalli. Ei ihme, että teknologiajätit kiertävät Saksan. Ne, jotka rakentavat miljardien eurojen arvosta datakeskuksia, menevät Ranskaan. Siellä he saavat turvallista ydinvoimaa moralisoivien luentojen sijaan.

Ja mitä me teemme ympäristönsuojelun nimissä? Kaadamme koskemattomia metsiä haudataksemme tonneittain betonia maahan kuparia ja luonnonvaroja kuluttavia tuuliturbiineja varten.

Juhlimme itseämme planeetan pelastajina ja samalla siirrämme miljardeja veronmaksajien rahoja Etelä-Afrikkaan, jotta he voivat nauraa meille ja pitää hiilivoimalansa tyytyväisinä käynnissä.

Jokainen, joka tosissaan uskoo, että kalliit jättiakut voivat kuroa umpeen viikkojen heikkoa tuuli- ja aurinkoenergiaa, uskoo myös, että maa, jolla ei ole valmistavaa teollisuutta, voi ylläpitää vaurauttaan. Niin kutsuttu energiamurros ei ole mikään vihreä ihme.

Se on yksinkertaisesti historian älyttömin teollistumisen vähentämisohjelma."

 

Eläviä kuvia

Eksän isä aloitti elävien kuvien tekemisen jo nuorena. Säilynyt on muun muassa eksän ensimmäinen koulupäivä vuodelta 1956. Se on oikea tarina siitä, miten poika aamulla herää ja mitä päivän aikana tapahtuu. Lopussa hän soittaa nokkahuilua...

Kun 1974 menimme naimisiin, harrastimme kuvaamista paljon. Filmejä kertyi kymmenittäin. Kaikki filmit ovat juonikkaita… ei kun juonekkaita, eli kaikissa filmeissä on "juoni", ne eivät siis ole vain kuvia, jossa joku kävelee, vaan ne ovat kertomuksia milloin mistäkin. Myös matkafilmimme ovat sellaisia. Teimme siis ennen kuvaamista suunnitelman, millainen filmistä tulisi. Aivan kuten näytelmää tai romaania kirjoittaessa tai esitelmää valmistellessa täytyy tietää, mistä kirjoittaa tai puhuu. 

Kävin jopa kursseja tuolloin, ollen ainoa naispuolinen mukana ollut... Miehinen harrastus. Saksassa vaimon tehtävä oli tehdä ruokaa ja siivota eikä turhia harrastella. Kuvattiin Super8-kameralla, jolla voi tehdä myös animaatiofilmejä, se oli hauskaa. Filmit leikattiin aivan konkreettisesti saksilla ja liimattiin yhteen liimalla. 

Kurssilla opin,
1. että ei pidä nopeasti heiluttaa kameraa laidasta laitaan. Se on useimpien amatöörikuvaajien iso virhe, koska sillä tavalla filmistä tulee levoton eikä sitä kukaan jaksa katsoa, ja
2.että täytyy keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja
3.erityisesti myös yksityiskohtiin.

Vanhoissa filmeissä näkyy, että olin ollut aika hoikka... 

 

Korona-aikana eksällä oli aikaa ja niinpä hän digitalisoi kaikki vanhat filmit ja osin editoi sekä paransi äänenlaatua, ja lähetti sitten minulle.

Opetin pian korona-ajan jälkeen Äänekoskella maahanmuuttajaryhmää ja kerroin heille filmeistä, ja tokihan he halusivat nähdä filmimme Venäjän matkasta vuodelta 1979,  koska sillä kurssilla lähes kaikki olivat ukrainalaisia. Matka kulki omalla autolla reitillä Saksa - Krakova/Auscwitz - Brest - Minsk - Moskova - Tver - Novgorod - Pietari - Suomi. Voi sitä riemua, kun vanhoja paikkoja näkivät! Se oli reissu, jonka jälkeen olisin lähettänyt koko Saksan ja koko Suomen Venäjälle näkemään, mitä kommunismi elävässä elämässä on. Eikä siellä edelleenkään ole asiat juuri paremmin, sen verran paljon olen siellä ennen korona-aikaa ja rajan sulkeutumista kierrellyt. Vain nykyisin ihmiset tulevat ja juttelevat, mutta eivät koskaan politiikasta. 

Nuorena matkusteltiin ympäri maailman, ja jokaisesta matkasta tehtiin filmi, matkakertomus. Kannoin mukanani aina kaiken muun varustuksen lisäksi nauhuria, joka tuohon aikaan oli aikamoinen murjake, mutta äänet sitten ovat alkuperäisiä nekin. Tuli nähtyä paljon Aasiaa. Eurooppaakin kierreltiin aika laajalti, omalla autolla jopa Istanbuliin ja Hammerfestiin asti.

Poikani ja kaverinsa innostuivat filmaamaan 1995-96 ja niitä filmejä on muutama myös. Siis myös juonellisia hauskoja juttuja. Esimerkiksi "Detektive Schwarz & Schwarz"... (Detektiivit Musta & Musta).

Sukulaisteni keskuudessa ihastusta herätti kesälomafilmi vuodelta 1975. Siinä esitellään sukulaisia. Äidin hautajaisissa 2021 näytin kaikille filmin viipurinrinkelin leipomisesta ja markkinoilla myymisestä vuodelta 1981.

Kokemusta siis on.

Tyttären ylioppilasvuonna 1992 Radolzfellin Gymnasiumilla oli joku juhlavuosi ja siksi he esittivät Anatevkan, siis Viulunsoittajan katolla, ja tytär lauloi siinä toisen pääroolin eli Golden roolin. Siitä tehtiin myös filmi. Sitä katsomaan tuli Suomesta vasiten Savonlinnan taidelukion rehtori. Tytär oli ollut puoli vuotta siellä koulussa.

Ehkä noiden monien matkakokemusten takia ei ole sitten ollut niin kamala tarve lähteä jonnekin opastetulle kaukomatkalle, kun tuli tehtyä monta "selkäreppumatkaa" kaukaisiin maihin. Ei, ei elämä ole tylsää ollut. Ei kaukomatkailuun itse asiassa tuhansia tarvita, vain mielikuvitusta ja rohkeutta. Ei pidä pelätä maanjäristyksiä eikä taifuuneja. Viisumi- ja rokotusasiat on hyvä hoitaa kuntoon ennen matkaa. Kuuma voi olla, hyvin kuuma. Herkkäihoisen kannattaa huolehtia ihonhoidostaan. Ruoka on maailmalla mielenkiintoista. Opeteltiin syömään tikuilla ja sormilla. En koskaan sairastunut mihinkään ruoasta johtuvaan vatsatautiin, mutta varautua voisi silti. En lainkaan ymmärrä joidenkin kertomusta siitä, ettei moskeijaan päässyt. Kyllä pääsee, mutta toki täytyy kunnioittaa kunkin maan tapoja.

Kielitaidosta on totisesti ollut hyötyä. En ole koskaan isommin välittänyt ryhmämatkoista, sillä joukkojen siirtyminen paikasta toiseen kestää minusta turhan kauan, ja toisaalta hinta tuppaa olemaan itse suunniteltua matkaa paljonkin kalliimpi. Täytyyhän järjestäjänkin tienata. ”Nouse bussista, ota kuva ja jatketaan matkaa” ei ole minun juttuni. Mutta kuka mistäkin tykkää.

 

Joka paljon tekee, näkee ja kokee paljon. Seikkailuja ei voi mitenkään välttää. Ongelma on vain, että se, joka paljon tietää, pitäköön Suomessa suunsa kiinni. 

 

Oi aikoja nuoruuden. Keravalla

Tätä seuraavaa tietoa ei kukaan tarvitse mihinkään! 

Pariisista piikomasta palattua ja lyhyen saksankielisen työuran Keravalla päätyttyä sain opiskelupaikan Helsingin yliopistosta 1971. 

Ah onnea. Rakas serkku järjesti asunnon Keravan keskustasta, päätien, Tuusulantien varrelta. Hän oli töissä tuolloin Työväen säästöpankissa ja asunto oli talon toisessa kerroksessa. Nykyisin Tuusulantie kulkee sillan yli tullen vallan muualla.  

 

Minä siellä seison...  ja takana Työväen Säästöpankin talo, ja oma ikkunani. 

 

Oikealla Keravan kauppalantalon päätyä. Keskellä Suomen Työväen Säästöpankin (STS) liiketalo ja sen matala liikesiipi.
https://www.finna.fi/Record/kerava_mui.mui-22033?sid=3526844066

Yksiö oli pienenpieni ja siinä ei ollut suihkua. Oli lisäksi pienenpieni keittokomero. Ei ollut jääkaappia, oli nk. ulkokomero kylmänä pidettävää ruokaa varten. Kerrosta alempana samassa asunnossa kampaamo. Yksi iso ikkuna näytti torin ja linja-autoaseman, Kansallis-Osake-Pankin ja rautakaupan ja lisäksi tietenkin takapihan.Ystävällinen varis kävi minua usein ikkunalaudalla tervehtimässä. Takapihalla istuttiin naapurien kanssa ja parannettiin maailma. Nykyisin eivät kerrostalojen suomalaiset juuri yhteistä aikaa vietä... 

Asuntoa remontoitiin ja minulta asukkaana kysyttiin, minkävärisiksi haluan maalauttaa seinät. Minä sanoin: vihreiksi. Se herätti keskustelua, ja nykyisin olisin todellakin eri mieltä, sillä voimakas väri pienentää huonetta optisesti. Mutta ei, seinät maalattiin vihreiksi. 

Sitten piti hankkia jotain sisustusta. Ostin lastulevystä koottavat kirjoituspöydän ja sängyn ja kokosin ne itse, ja maalasin pöytälevyn siniseksi ja kotoa tuomani tuolin vihreäksi. Vuodevaatteet sain kotoa, isoäidin vanha pöytälamppu hoiti tehtävänsä vielä kymmeniä vuosia poismuuton jälkeenkin.  Verhot ommeltiin värikkäästä kankaasta, ylipäänsä kaikki muukin huoneessa oli värikästä. Niin on kotini yhä tänäkin päivänä, ei minulla ole harmaita sohvia koskaan ollut. Siitä värikkyydestä sain paljon kommentteja kaikilta, jotka luonani kävivät, ja saan yhä. 

Joitakin astioita ostin itselleni; ne astiat ovat edelleenkin käytössä, mutta seuraavalla sukupolvella, koska niistähän tuli klassikkoja. Serkkuni antoi minulle valurautaisen pannun, mahtavan hyvän välineen. Jonkun ajan kulututtua hän halusi valurautaisen takaisin. Sen ymmärrän hyvin, sillä sellainen on monin verroin parempi kuin mikään muu, minulla tänäänkin paras pannuni.

Serkkuni mies teki kahta työtä ja niinpä serkullani oli sekä aikaa että halua puuhata kanssani. Puuhattiin sitä ja tätä ja yritettiin muun muassa molemmat laihduttaa – syömällä hilloa leivän päällä. No emmehän me sellaisilla menetelmillä laihtuneet, joskaan emme juuri lihaviakaan olleet.

Käytiin kävelemässä läheisessä metsässä ja baarissa juomassa limsaa ja kuuntelemassa äänilevyjä. Rakkaaksi tuli Katri Helenan ”Maailman pihamaat”, ja jouluksi sitten serkkuni mies osti minulle joululahjaksi Katri Helenan LP-levyn ”Ei kauniimpaa”. Se on minulla yhä, muttei valitettavasti ole enää levysoitinta. Levyn hinta näkyy tarran mukaan olleen 16 markkaa. 

Totta kai käytiin ravintola Tinatuopissa, kukapa siellä ei olisi käynyt! Tuohon aikaan en juonut alkoholia lainkaan, enkä juo juuri nykyisinkään. Limsalla pärjää hyvin.
Muuten suurin piirtein asuin kirjastossa, aivan kuten kouluaikoinakin. 

 

KTY:n liiketalo Aleksis Kiven tien varressa 1970-80-lukujen taitteen tienoolla. Ravintola Tinatuopin sisäänkäynti sekä tämän oikealla puolen sisäänkäynti partuliikkeeseen.
https://www.finna.fi/Record/keravam_mui.mui-16555

Tuhlasin hieman rahaa ostamalla "mankan", radionauhurin. Oi ihmettä – sain tallennettua musiikkia kasetille. Aamumusiikin aikana kaseteilta joskus kuuluu ”kello on kuusi” tai jotain vastaavan ajankohtaista.

Mistäpä rahat kaikkeen tuhlailuun? Sain pienen summan joka kuukausi vanhemmiltani, ja aika usein linja-autossa paketin ruokaa. Sain kerran uutta perunaa paketillisen, ja laiton perunat kylmäkaappiini. Mutta voi, yöllä tuli pakkanen ja perunat paleltuivat. Itkin äidin lähettämien perunoiden kohtaloa monta päivää…  Pieni kahvipannu minulla oli myös, ja samainen pannu on yhä keittiössäni, joskin kahvin keitän nyt yleensä kahvinkeittimellä. Lähdin kerran ulos ja unohdin levyn päälle… ei talo palanut, mutta kahvi kyllä.

Mutta eivät vanhempieni rahat isoja olleet, joten kerran juuri palattuani Saksasta Willy Brandtin vaalikampanjasta mukanani kaikenlaista vaalimateriaalia marssin Kansallis-Osake-Pankkiin ja hain opintolainaa. Sille kyllä naurettiin, ettei sellaista voi demari saada, mutta koska tuon ajan lakien mukaan normaali opiskelija sai valtion takauksen, niin sainhan minä sen lainan. En muista summaa, kun sitten menin töihin, maksoin lainan pois aikanaan. En ollut tuolloin demari enkä ole vieläkään, mutta Brandtin vaalikampanja kyllä oli mahtava, olihan se Saksassa kokonaan uutta ajattelua tuolloin. Lainarahaa en kuitenkaan juurikaan elämiseen käyttänyt, vuokra oli halpa ja söin mikä halvinta oli ja yleensä Porthaniassa yliopiston ruokalassa, joten elämä ei ollut Suomessa kallista. Käytin rahan matkusteluun – ja sitä en kadu tänäkään päivänä.

Paikallisessa ruokakaupassa minulla oli tili, kuten tuohon aikaan tavallista. Ei makseltu korteilla, vaan kerran kuussa käteisellä. 

 

Keravan keskustaa Valtatien (nyk. Kauppakaari / Keravan aukio) varrelta syyskuussa 1962. Vasemmalla Pentzinin kirjakauppa ja Helsingin Työväensäästöpankin liiketalo.
https://www.finna.fi/Record/kerava_mui.mui-80312

 

Keravan Työväenyhdistyksentalon rapistunut vanha puinen osa, kivinen laajennus (Perhelän -ravintola) sekä näiden rakennusten välissä pieni Kivistön lippakioski. Valokuva on otettu vanhan ylikäytävän tienoolta Asemantien varresta 1970-luvulla tai aivan 1980-luvun alussa. 
https://www.finna.fi/Record/kerava_mui.mui-2842

Työväenyhdistyksen talossa oli tuolloin elokuvateatteri ja siellä pelattiin bingoa. Nykyisin samalla paikalla on ökyprisma. 

 

Yliopistolle Helsinkiin matkustettiin lättähatulla. Vasta paljon myöhemmin perustettiin pääkaupunkiseudun lähiliikenne kuten se tänään on.
Säännöllinen lättähattuliikenne (Dm7-kiskobussit) Helsingin ja Keravan välillä päättyi vuonna 1988, jolloin VR lopetti virallisen kiskobussiliikenteen Suomessa. (Porvoon radan varsinainen säännöllinen henkilöjunaosuus Keravalle ja Helsinkiin oli tosin lakkautettu jo 30.5.1981). Nykyaikainen sähköistetty lähijunaliikenne aloitti toimintansa 1969, ja kirjaintunnukset, kuten Keravalle kulkeva K-juna, otettiin käyttöön 1972.

Serkkuni asunnosta katseltiin, miten puusepäntehtaan savupiippu räjäytettiin tuhansiksi sirpaleiksi. Tehdas sitten siirtyi keskustasta 1974 Ahjon kaupunginosaan.  Tehtaan vierestä kulki tie Aleksis Kiven mökille ja edelleen Tuusulaan. 
Keravan Puuseppätehdas Oy − Kervo Snickerifabriks Ab oli suomalainen vuonna 1908 perustettu huonekaluvalmistaja. Yrityksen puusepäntehdas sijaitsi nykyisen Keravan kaupungintalon paikalla. Yritys oli Stockmannin tytäryhtiö 1919–1985 ja se toimi Keravalla vuoteen 1987 saakka. 

 

Tuntemastani Keravasta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Talo, jossa asuin, on edelleen paikallaan, mutta se ei ole päätien vaan kävelykadun varrella. Tie radan yli ei vie oikein minnekään, täytyy kääntyä jyrkästi vasemmalle, eikä isoja marketteja voi sitten mitenkään välttää. Vanhat laatikkotalot ovat saaneet väistyä uusien laatikkojen tieltä.

Sellaista elämä on: Lapsuuden kotitaloni on purettu, vanha oppikouluni on purettu, rakennukset, joissa olivat toimistoni Allensbachissa ja Kalajoella, on purettu pois… Raha ratkaisee. Sitten joku arkisto muistaa vielä. Yleensä muistetaan ottaa valokuvia vasta sitten, kun se ei enää ole mahdollista... 

 

 

Vaihtoehto lehmälle

 

Kuva: FAZ

 

Kauramaito: Miksi tämä lehmänmaidon vaihtoehto on haitallinen ilmastolle

Voiko kauramaito auttaa torjumaan ilmastokriisiä? Maataloustieteilijä Wilhelm Windisch puhuu tuhlailevista vegaaneista, tehokkaista lehmistä ja laboratoriossa kasvatetun lihan älyttömyydestä.

• Lähde: https://www.faz.net/aktuell/wirtschaft/hafermilch-warum-die-alternative-zur-kuhmilch-dem-klima-schadet-17973923.html?premium

Kauramaito on yleensä hyvä juttu, sen väri ja maku ovat ihan ok. Jos joku haluaa laittaa sitä kahviinsa, ostakoon sitä. Mutta vain jos kauramaito on ammattimaisesti tuotettu. Ja kunhan pidämme sitä lehmänmaidon täydennyksenä, emme korvikkeena. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä maitotuotteen kanssa. Se sisältää paljon vähemmän proteiinia ja se on elintarviketuotannon lopputuote. Maitotuote puolestaan on karjankasvatuksen ensisijainen tuote, jota voidaan jalostaa juustoksi, jogurtiksi ja moniksi muiksi elintarvikkeiksi.

Kauramaito ei kuitenkaan ole ratkaisu ilmastokriisiin eikä maailman ruokaturvaongelmaan.

Se, että puhdas vegaaninen maatalous on paljon parempi ilmastolle ja maailmanlaajuiselle ruokaturvalle on väärinkäsitys. Jotain olennaista jää huomaamatta. Jos korvaat maidon kauramaidolla, lisäät vegaanisen biomassan kulutusta eläinten kustannuksella. Lehmät käyttävät ruoakseen ruohoa ja kasviperäisten ruoantuotannon sivutuotteita. Tämä tarkoittaa, että ne ottavat biomassasta enemmän irti kuin muuten olisi saatavilla ihmiskunnan ruokkimiseen – koska niiden ruoansulatusjärjestelmä tekee ihmeitä.

Karjankasvatus, maatalouden toinen sykli viljelykasvien viljelyn jälkeen, tarjoaa meille käytännössä ilmaiseksi suuren määrän lisäkilokaloreita ja -proteiinia – ainakin yhtä paljon kuin puoli kiloa vegaanista ruokaa. Tämä tarkoittaa, että jos poistamme tämän toisen syklin esimerkiksi siirtymällä kokonaan kauramaitoon, meidän on lisättävä massiivisesti vegaanista tuotantoa kompensoidaksemme sen. Tämä edellyttäisi useampia traktoreita pelloilla, enemmän typpilannoitteiden käyttöä – ja hiilidioksidipäästöt nousisivat.

Oikein, lehmien rehukaan ei ole päästötöntä. Mutta nyt vähän biologiaa. Märehtijät, joihin lehmät kuuluvat, ovat evoluutiossa uskomattoman onnistuneita. Ne selviytyvät alueilla, joilla monet muut eläimet eivät löydä ruokaa. Lehmät selviävät tästä, koska niiden pötsi kuhisee mikro-organismeja. Lehmät eivät itse asiassa syö ruohoa. Sen sijaan ne ruokkivat pötsin mikrobejaan ruoholla ja kuluttavat sitä, mitä mikrobit tuottavat: käyttökelpoisia hajoamistuotteita energianlähteenä ja itse mikro-organismeja korkealaatuisena proteiinina. Oikealle lypsylehmälle se on ämpärillinen vegaanista proteiinia joka ikinen päivä. Ja kaikki tämä rehulla, jota ihmiset eivät voi edes syödä! Tämä järjestelmä on niin tehokas, että ammattimaiset maanviljelijät voivat helposti ruokkia lehmän 6 000 litraa maitoa vuodessa ilman, että se vie ihmisiltä yhtäkään kilokaloria tai grammaa proteiinia.

Ammattimainen laiduntaminen voi varmasti saavuttaa tuon tuloksen. Ratkaisevaa on suuri määrä syötäväksi kelpaamatonta biomassaa, jota kertyy myös vegaanisten ruokien tuotannon aikana. Tämä ei ole vain sadonkorjuun jälkeen jäljelle jäävää olkea. Erinomaista rehua jää jäljelle myös viljan jauhojen jalostuksen ja rypsiöljyn uuttamisen jälkeen. Jos hyödynnämme kaikkea tätä, voisimme helposti ylläpitää kaksi kolmasosaa nykyisestä maidontuotannostamme ilman, että meidän tarvitsisi kasvattaa tai tuoda lisää rehua. Sitten voisimme painaa maitotölkkeihin merkinnän: "Tämä tuote ei kilpaile muun ruoan kanssa."

Naudanlihan syöminen ei ole ilmastorikos. Maidontuotanto on tehokkaampaa kuin lihantuotanto. Mutta siellä missä lehmät lypsetään, tuotetaan automaattisesti naudanlihaa. Ja syrjäisillä alueilla, joilla maidontuotannon teknologia ja infrastruktuuri puuttuvat, lihantuotanto on ainoa tapa hyödyntää laidunmaata.

Noin puolet maailman myydystä eläinten rehusta koostuu jo elintarviketeollisuuden sivutuotteista. Mutta potentiaalia on vielä paljon, jos teollisuus siihen johdonmukaisesti osallistuisi. Pelkkä maatalouskasvien jalostus vegaaniseksi ruoaksi on vanhentunutta ajattelua lineaarisesta taloudesta. Nykyään tarvitsemme kiertotaloutta, ja elintarviketeollisuus on sen olennainen osa. Vegaanisen ruoan sivutuotteet eivät ole jätettä, vaan arvokasta rehua karjalle. Ukrainan sota osoittaa, että biomassa on arvokkain asia, mitä meillä on planeetallamme. Tärkeintä on tietenkin vegaanisen ruoan tuotanto. Mutta sitten jäljelle jää niin paljon syötäväksi kelpaamatonta materiaalia. Meidän on muutettava tämä ruoaksi, ja märehtijät ovat tässä lyömättömiä. Vaihtoehto on polttaa tämä biomassa biodieselinä tai biokaasuna. Mutta voi mitä tuhlausta. Vielä pahempaa olisi antaa sen mädäntyä pelloilla – eli täysin vegaaninen maatalous.

Lopulta apila, olki ja jätteet hajoavat samoiksi lopputuotteiksi, joko maaperässä tai lehmän pötsissä. Mutta lehmän ollessa välissä olen hyödyntänyt biomassaa; ilman sitä en. Maatilaeläimet tuottavat syötävää jostakin syötäväksi kelpaamattomasta. Se on tärkeintä.

Jos haluat syödä terveellisesti, syö täysjyväleipää. Koko jyvä käytetään, jolloin myllyyn jää paljon vähemmän biomassaa. Vaikka voin syödä leseet, se on totta, ruoansulatukseni heittää siitä suurimman osan niistä pois hyödyntämättä sitä. Ruokatehokkuuden näkökulmasta se on tuhlausta. Saan täysjyväjauhojen kuitua, josta niitä aina ylistetään, paljon paremmin kasviksista. Sitten voin syöttää leseet eläimille ja saada lisää kaloreita. Eli annetaan eläimille eläinten ruoka.

Oikea syntinen onkin juuri täysjyväleivän syöjä, ei maidonjuoja. Kyse on muustakin kuin pelkistä kaloreista. Leseet sisältävät kolme neljäsosaa siitä fosforista, joka poistettiin pellolta viljankorjuun yhteydessä. Jos syön leseitä, fosfori päätyy jätevedenpuhdistamoon, ja viljelijän on lannoitettava peltoa vielä suuremmalla fosforilla, fossiilisista lähteistä. Siis lisää jätettä. Karjankasvatus varmistaa, että tämä fosfori palautuu pelloille lannan mukana. Näemme jo nyt, että monet pellot, joita viljellään ilman karjaa, ovat fosforiköyhiä. Karjankasvatus on kiireellisesti tuotava sinne takaisin, muuten tulee vähemmän satoa.

Ainoa haittapuoli on metaani. Se aiheuttaa noin neljä prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä. Emmekä pysty poistamaan tätä metaanipäästöä lehmistä. Se johtuu biologiasta. Pötsin mikrobit toimivat paljon nopeammin kuin paras biokaasulaitos. Mutta ne tarvitsevat aina pienen määrän metaania estääkseen tätä tehokasta käymislaitosta siirtymästä alkoholin tuotantoon. Metaani on tavallaan lehmien henkivakuutus.

Metaanin tuotanto on miljoonien vuosien aikana optimoitu järjestelmä. Siihen on mahdollista vaikuttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta se on tehtävä erittäin varovasti. Muuten se voi kostautua. On paljon yksinkertaisempaa ja turvallisempaa parantaa koko karjan tehokkuutta. Priorisoimalla eläinten terveyttä ja hyvinvointia lehmät voivat tuottaa maitoa vuoden tai jopa kaksi pidempään. Pelkästään tämä vähentää metaanin tuotantoa maitokiloa kohden jopa 20 prosenttia.

Todellinen ongelma ei ole metaani, vaan fossiilisista polttoaineista peräisin oleva hiilidioksidi. Maataloudella on loistava tapa käsitellä tätä. Se voi luoda niin sanottuja hiilinieluja, jotka sitovat kaasua. Nurmikot ovat yksi tällainen nielu. Olemme jo maininneet apilan rehuna. Mutta sillä on myös ilmiömäinen hiilensidontakyky. Tällä tavoin karjankasvatus voi ainakin päästä eroon osasta hiilidioksiditaakkaansa.

Luomuviljelijät tarvitsevat ennen kaikkea karjaa! Maaperän hedelmällisyyden palauttamiseksi luomuviljelyssä viljapellolle on kylvettävä apilaa tai muuta viherrehua neljän vuoden välein. Muuten typpilannoitetta tarvittaisiin aivan liikaa. Tämä tarkoittaa, että 20 prosenttia tuotantoalueesta ei ole käytettävissä vegaaniselle ruoalle. Ja kuka pystyy käsittelemään valtavia määriä biomassaa, joka näillä pelloilla kasvaa samaan aikaan? Lehmä.

Windischiltä kysytään vielä, mitä mieltä hän on ajatuksesta luomuviljelyn laajennustavoitteiden hylkäämisestä Ukrainan sodan ja ruokapulan uhan vuoksi. Johtaako se suurempiin satoihin? Hän vastaa, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Jos vertaamme vain yhden vuoden satoa, se saattaa olla 20 tai 30 prosenttia suurempi perinteisesti viljellyllä pellolla. Mutta pitkällä aikavälillä, ottaen huomioon koko viljelykierto, luomuviljely ei pärjää niin huonosti. Luomuviljelijän joka neljäs vuosi kylvämällä apilalla on kyllä vaikutusta. Jälkeenpäin hän voi kasvattaa samalla pellolla runsasravinteisia kasveja ilman typpilannoitusta, äärimmäisissä tapauksissa jopa maissia. Se säästää päästöjä. Siksi esimerkillinen luomutila ei ehkä ole kokonaisuudessaan paljon huonompi kuin esimerkillinen perinteinen tila.

On tärkeää, että kauramaito tulee supermarketista eikä ole itse tehty. Se olisi pahinta, mitä kauralle voi tehdä. Katsokaa vaikka reseptejä. Se päätyy aina siihen, että heität kaksi kolmasosaa kaurasta pois. Ja niistä saa loistavaa eläinten rehua..

Entä jospa tuottaisimme lihan ja maidon tulevaisuudessa puhtaasti laboratoriossa ilman, että meidän tarvitsisi pitää yhtäkään eläintä? Valitettavasti sekään ei ole ratkaisu; päinvastoin. Laboratoriossa kasvatettu liha on todellinen vegaaniruoan tappokone. Kyseessä on vain yksi karjankasvatuksen muoto – valtavalla vaivalla. Laboratoriossa on pidettävä soluviljelmät steriileinä, suojeltava niitä taudeilta ja varmistettava niiden asianmukainen toiminta – kaikki tämä vaatii evoluutiota, joka on jo löytänyt vakuuttavia ratkaisuja eläinkunnassa. Ja näitä yksisoluisia eläimiä on myös ruokittava laboratoriossa. Tätä varten käytetään mahdollisimman korkealaatuista vegaaniruokaa: puhdasta glukoosia sekä aminohappoja ja rasvahappoja. Se on kuin vakavasti sairaiden ihmisten ravitsemus sairaalassa. Toisin sanoen emme ole saavuttaneet laboratoriossa kasvatetulla lihalla mitään, paitsi että meidän ei tarvitse teurastaa eläintä.