Eläviä kuvia

Eksän isä aloitti elävien kuvien tekemisen jo nuorena. Säilynyt on muun muassa eksän ensimmäinen koulupäivä vuodelta 1956. Se on oikea tarina siitä, miten poika aamulla herää ja mitä päivän aikana tapahtuu. Lopussa hän soittaa nokkahuilua...

Kun 1974 menimme naimisiin, harrastimme kuvaamista paljon. Filmejä kertyi kymmenittäin. Kaikki filmit ovat juonikkaita… ei kun juonekkaita, eli kaikissa filmeissä on "juoni", ne eivät siis ole vain kuvia, jossa joku kävelee, vaan ne ovat kertomuksia milloin mistäkin. Myös matkafilmimme ovat sellaisia. Teimme siis ennen kuvaamista suunnitelman, millainen filmistä tulisi. Aivan kuten näytelmää tai romaania kirjoittaessa tai esitelmää valmistellessa täytyy tietää, mistä kirjoittaa tai puhuu. 

Kävin jopa kursseja tuolloin, ollen ainoa naispuolinen mukana ollut... Miehinen harrastus. Saksassa vaimon tehtävä oli tehdä ruokaa ja siivota eikä turhia harrastella. Kuvattiin Super8-kameralla, jolla voi tehdä myös animaatiofilmejä, se oli hauskaa. Filmit leikattiin aivan konkreettisesti saksilla ja liimattiin yhteen liimalla. 

Kurssilla opin,
1. että ei pidä nopeasti heiluttaa kameraa laidasta laitaan. Se on useimpien amatöörikuvaajien iso virhe, koska sillä tavalla filmistä tulee levoton eikä sitä kukaan jaksa katsoa, ja
2.että täytyy keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja
3.erityisesti myös yksityiskohtiin.

Vanhoissa filmeissä näkyy, että olin ollut aika hoikka... 

 

Korona-aikana eksällä oli aikaa ja niinpä hän digitalisoi kaikki vanhat filmit ja osin editoi sekä paransi äänenlaatua, ja lähetti sitten minulle.

Opetin pian korona-ajan jälkeen Äänekoskella maahanmuuttajaryhmää ja kerroin heille filmeistä, ja tokihan he halusivat nähdä filmimme Venäjän matkasta vuodelta 1979,  koska sillä kurssilla lähes kaikki olivat ukrainalaisia. Matka kulki omalla autolla reitillä Saksa - Krakova/Auscwitz - Brest - Minsk - Moskova - Tver - Novgorod - Pietari - Suomi. Voi sitä riemua, kun vanhoja paikkoja näkivät! Se oli reissu, jonka jälkeen olisin lähettänyt koko Saksan ja koko Suomen Venäjälle näkemään, mitä kommunismi elävässä elämässä on. Eikä siellä edelleenkään ole asiat juuri paremmin, sen verran paljon olen siellä ennen korona-aikaa ja rajan sulkeutumista kierrellyt. Vain nykyisin ihmiset tulevat ja juttelevat, mutta eivät koskaan politiikasta. 

Nuorena matkusteltiin ympäri maailman, ja jokaisesta matkasta tehtiin filmi, matkakertomus. Kannoin mukanani aina kaiken muun varustuksen lisäksi nauhuria, joka tuohon aikaan oli aikamoinen murjake, mutta äänet sitten ovat alkuperäisiä nekin. Tuli nähtyä paljon Aasiaa. Eurooppaakin kierreltiin aika laajalti, omalla autolla jopa Istanbuliin ja Hammerfestiin asti.

Poikani ja kaverinsa innostuivat filmaamaan 1995-96 ja niitä filmejä on muutama myös. Siis myös juonellisia hauskoja juttuja. Esimerkiksi "Detektive Schwarz & Schwarz"... (Detektiivit Musta & Musta).

Sukulaisteni keskuudessa ihastusta herätti kesälomafilmi vuodelta 1975. Siinä esitellään sukulaisia. Äidin hautajaisissa 2021 näytin kaikille filmin viipurinrinkelin leipomisesta ja markkinoilla myymisestä vuodelta 1981.

Kokemusta siis on.

Tyttären ylioppilasvuonna 1992 Radolzfellin Gymnasiumilla oli joku juhlavuosi ja siksi he esittivät Anatevkan, siis Viulunsoittajan katolla, ja tytär lauloi siinä toisen pääroolin eli Golden roolin. Siitä tehtiin myös filmi. Sitä katsomaan tuli Suomesta vasiten Savonlinnan taidelukion rehtori. Tytär oli ollut puoli vuotta siellä koulussa.

Ehkä noiden monien matkakokemusten takia ei ole sitten ollut niin kamala tarve lähteä jonnekin opastetulle kaukomatkalle, kun tuli tehtyä monta "selkäreppumatkaa" kaukaisiin maihin. Ei, ei elämä ole tylsää ollut. Ei kaukomatkailuun itse asiassa tuhansia tarvita, vain mielikuvitusta ja rohkeutta. Ei pidä pelätä maanjäristyksiä eikä taifuuneja. Viisumi- ja rokotusasiat on hyvä hoitaa kuntoon ennen matkaa. Kuuma voi olla, hyvin kuuma. Herkkäihoisen kannattaa huolehtia ihonhoidostaan. Ruoka on maailmalla mielenkiintoista. Opeteltiin syömään tikuilla ja sormilla. En koskaan sairastunut mihinkään ruoasta johtuvaan vatsatautiin, mutta varautua voisi silti. En lainkaan ymmärrä joidenkin kertomusta siitä, ettei moskeijaan päässyt. Kyllä pääsee, mutta toki täytyy kunnioittaa kunkin maan tapoja.

Kielitaidosta on totisesti ollut hyötyä. En ole koskaan isommin välittänyt ryhmämatkoista, sillä joukkojen siirtyminen paikasta toiseen kestää minusta turhan kauan, ja toisaalta hinta tuppaa olemaan itse suunniteltua matkaa paljonkin kalliimpi. Täytyyhän järjestäjänkin tienata. ”Nouse bussista, ota kuva ja jatketaan matkaa” ei ole minun juttuni. Mutta kuka mistäkin tykkää.

 

Joka paljon tekee, näkee ja kokee paljon. Seikkailuja ei voi mitenkään välttää. Ongelma on vain, että se, joka paljon tietää, pitäköön Suomessa suunsa kiinni. 

 

Oi aikoja nuoruuden. Keravalla

Tätä seuraavaa tietoa ei kukaan tarvitse mihinkään! 

Pariisista piikomasta palattua ja lyhyen saksankielisen työuran Keravalla päätyttyä sain opiskelupaikan Helsingin yliopistosta 1971. 

Ah onnea. Rakas serkku järjesti asunnon Keravan keskustasta, päätien, Tuusulantien varrelta. Hän oli töissä tuolloin Työväen säästöpankissa ja asunto oli talon toisessa kerroksessa. Nykyisin Tuusulantie kulkee sillan yli tullen vallan muualla.  

 

Minä siellä seison...  ja takana Työväen Säästöpankin talo, ja oma ikkunani. 

 

Oikealla Keravan kauppalantalon päätyä. Keskellä Suomen Työväen Säästöpankin (STS) liiketalo ja sen matala liikesiipi.
https://www.finna.fi/Record/kerava_mui.mui-22033?sid=3526844066

Yksiö oli pienenpieni ja siinä ei ollut suihkua. Oli lisäksi pienenpieni keittokomero. Ei ollut jääkaappia, oli nk. ulkokomero kylmänä pidettävää ruokaa varten. Kerrosta alempana samassa asunnossa kampaamo. Yksi iso ikkuna näytti torin ja linja-autoaseman, Kansallis-Osake-Pankin ja rautakaupan ja lisäksi tietenkin takapihan.Ystävällinen varis kävi minua usein ikkunalaudalla tervehtimässä. Takapihalla istuttiin naapurien kanssa ja parannettiin maailma. Nykyisin eivät kerrostalojen suomalaiset juuri yhteistä aikaa vietä... 

Asuntoa remontoitiin ja minulta asukkaana kysyttiin, minkävärisiksi haluan maalauttaa seinät. Minä sanoin: vihreiksi. Se herätti keskustelua, ja nykyisin olisin todellakin eri mieltä, sillä voimakas väri pienentää huonetta optisesti. Mutta ei, seinät maalattiin vihreiksi. 

Sitten piti hankkia jotain sisustusta. Ostin lastulevystä koottavat kirjoituspöydän ja sängyn ja kokosin ne itse, ja maalasin pöytälevyn siniseksi ja kotoa tuomani tuolin vihreäksi. Vuodevaatteet sain kotoa, isoäidin vanha pöytälamppu hoiti tehtävänsä vielä kymmeniä vuosia poismuuton jälkeenkin.  Verhot ommeltiin värikkäästä kankaasta, ylipäänsä kaikki muukin huoneessa oli värikästä. Niin on kotini yhä tänäkin päivänä, ei minulla ole harmaita sohvia koskaan ollut. Siitä värikkyydestä sain paljon kommentteja kaikilta, jotka luonani kävivät, ja saan yhä. 

Joitakin astioita ostin itselleni; ne astiat ovat edelleenkin käytössä, mutta seuraavalla sukupolvella, koska niistähän tuli klassikkoja. Serkkuni antoi minulle valurautaisen pannun, mahtavan hyvän välineen. Jonkun ajan kulututtua hän halusi valurautaisen takaisin. Sen ymmärrän hyvin, sillä sellainen on monin verroin parempi kuin mikään muu, minulla tänäänkin paras pannuni.

Serkkuni mies teki kahta työtä ja niinpä serkullani oli sekä aikaa että halua puuhata kanssani. Puuhattiin sitä ja tätä ja yritettiin muun muassa molemmat laihduttaa – syömällä hilloa leivän päällä. No emmehän me sellaisilla menetelmillä laihtuneet, joskaan emme juuri lihaviakaan olleet.

Käytiin kävelemässä läheisessä metsässä ja baarissa juomassa limsaa ja kuuntelemassa äänilevyjä. Rakkaaksi tuli Katri Helenan ”Maailman pihamaat”, ja jouluksi sitten serkkuni mies osti minulle joululahjaksi Katri Helenan LP-levyn ”Ei kauniimpaa”. Se on minulla yhä, muttei valitettavasti ole enää levysoitinta. Levyn hinta näkyy tarran mukaan olleen 16 markkaa. 

Totta kai käytiin ravintola Tinatuopissa, kukapa siellä ei olisi käynyt! Tuohon aikaan en juonut alkoholia lainkaan, enkä juo juuri nykyisinkään. Limsalla pärjää hyvin.
Muuten suurin piirtein asuin kirjastossa, aivan kuten kouluaikoinakin. 

 

KTY:n liiketalo Aleksis Kiven tien varressa 1970-80-lukujen taitteen tienoolla. Ravintola Tinatuopin sisäänkäynti sekä tämän oikealla puolen sisäänkäynti partuliikkeeseen.
https://www.finna.fi/Record/keravam_mui.mui-16555

Tuhlasin hieman rahaa ostamalla "mankan", radionauhurin. Oi ihmettä – sain tallennettua musiikkia kasetille. Aamumusiikin aikana kaseteilta joskus kuuluu ”kello on kuusi” tai jotain vastaavan ajankohtaista.

Mistäpä rahat kaikkeen tuhlailuun? Sain pienen summan joka kuukausi vanhemmiltani, ja aika usein linja-autossa paketin ruokaa. Sain kerran uutta perunaa paketillisen, ja laiton perunat kylmäkaappiini. Mutta voi, yöllä tuli pakkanen ja perunat paleltuivat. Itkin äidin lähettämien perunoiden kohtaloa monta päivää…  Pieni kahvipannu minulla oli myös, ja samainen pannu on yhä keittiössäni, joskin kahvin keitän nyt yleensä kahvinkeittimellä. Lähdin kerran ulos ja unohdin levyn päälle… ei talo palanut, mutta kahvi kyllä.

Mutta eivät vanhempieni rahat isoja olleet, joten kerran juuri palattuani Saksasta Willy Brandtin vaalikampanjasta mukanani kaikenlaista vaalimateriaalia marssin Kansallis-Osake-Pankkiin ja hain opintolainaa. Sille kyllä naurettiin, ettei sellaista voi demari saada, mutta koska tuon ajan lakien mukaan normaali opiskelija sai valtion takauksen, niin sainhan minä sen lainan. En muista summaa, kun sitten menin töihin, maksoin lainan pois aikanaan. En ollut tuolloin demari enkä ole vieläkään, mutta Brandtin vaalikampanja kyllä oli mahtava, olihan se Saksassa kokonaan uutta ajattelua tuolloin. Lainarahaa en kuitenkaan juurikaan elämiseen käyttänyt, vuokra oli halpa ja söin mikä halvinta oli ja yleensä Porthaniassa yliopiston ruokalassa, joten elämä ei ollut Suomessa kallista. Käytin rahan matkusteluun – ja sitä en kadu tänäkään päivänä.

Paikallisessa ruokakaupassa minulla oli tili, kuten tuohon aikaan tavallista. Ei makseltu korteilla, vaan kerran kuussa käteisellä. 

 

Keravan keskustaa Valtatien (nyk. Kauppakaari / Keravan aukio) varrelta syyskuussa 1962. Vasemmalla Pentzinin kirjakauppa ja Helsingin Työväensäästöpankin liiketalo.
https://www.finna.fi/Record/kerava_mui.mui-80312

 

Keravan Työväenyhdistyksentalon rapistunut vanha puinen osa, kivinen laajennus (Perhelän -ravintola) sekä näiden rakennusten välissä pieni Kivistön lippakioski. Valokuva on otettu vanhan ylikäytävän tienoolta Asemantien varresta 1970-luvulla tai aivan 1980-luvun alussa. 
https://www.finna.fi/Record/kerava_mui.mui-2842

Työväenyhdistyksen talossa oli tuolloin elokuvateatteri ja siellä pelattiin bingoa. Nykyisin samalla paikalla on ökyprisma. 

 

Yliopistolle Helsinkiin matkustettiin lättähatulla. Vasta paljon myöhemmin perustettiin pääkaupunkiseudun lähiliikenne kuten se tänään on.
Säännöllinen lättähattuliikenne (Dm7-kiskobussit) Helsingin ja Keravan välillä päättyi vuonna 1988, jolloin VR lopetti virallisen kiskobussiliikenteen Suomessa. (Porvoon radan varsinainen säännöllinen henkilöjunaosuus Keravalle ja Helsinkiin oli tosin lakkautettu jo 30.5.1981). Nykyaikainen sähköistetty lähijunaliikenne aloitti toimintansa 1969, ja kirjaintunnukset, kuten Keravalle kulkeva K-juna, otettiin käyttöön 1972.

Serkkuni asunnosta katseltiin, miten puusepäntehtaan savupiippu räjäytettiin tuhansiksi sirpaleiksi. Tehdas sitten siirtyi keskustasta 1974 Ahjon kaupunginosaan.  Tehtaan vierestä kulki tie Aleksis Kiven mökille ja edelleen Tuusulaan. 
Keravan Puuseppätehdas Oy − Kervo Snickerifabriks Ab oli suomalainen vuonna 1908 perustettu huonekaluvalmistaja. Yrityksen puusepäntehdas sijaitsi nykyisen Keravan kaupungintalon paikalla. Yritys oli Stockmannin tytäryhtiö 1919–1985 ja se toimi Keravalla vuoteen 1987 saakka. 

 

Tuntemastani Keravasta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Talo, jossa asuin, on edelleen paikallaan, mutta se ei ole päätien vaan kävelykadun varrella. Tie radan yli ei vie oikein minnekään, täytyy kääntyä jyrkästi vasemmalle, eikä isoja marketteja voi sitten mitenkään välttää. Vanhat laatikkotalot ovat saaneet väistyä uusien laatikkojen tieltä.

Sellaista elämä on: Lapsuuden kotitaloni on purettu, vanha oppikouluni on purettu, rakennukset, joissa olivat toimistoni Allensbachissa ja Kalajoella, on purettu pois… Raha ratkaisee. Sitten joku arkisto muistaa vielä. Yleensä muistetaan ottaa valokuvia vasta sitten, kun se ei enää ole mahdollista... 

 

 

Vaihtoehto lehmälle

 

Kuva: FAZ

 

Kauramaito: Miksi tämä lehmänmaidon vaihtoehto on haitallinen ilmastolle

Voiko kauramaito auttaa torjumaan ilmastokriisiä? Maataloustieteilijä Wilhelm Windisch puhuu tuhlailevista vegaaneista, tehokkaista lehmistä ja laboratoriossa kasvatetun lihan älyttömyydestä.

• Lähde: https://www.faz.net/aktuell/wirtschaft/hafermilch-warum-die-alternative-zur-kuhmilch-dem-klima-schadet-17973923.html?premium

Kauramaito on yleensä hyvä juttu, sen väri ja maku ovat ihan ok. Jos joku haluaa laittaa sitä kahviinsa, ostakoon sitä. Mutta vain jos kauramaito on ammattimaisesti tuotettu. Ja kunhan pidämme sitä lehmänmaidon täydennyksenä, emme korvikkeena. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä maitotuotteen kanssa. Se sisältää paljon vähemmän proteiinia ja se on elintarviketuotannon lopputuote. Maitotuote puolestaan on karjankasvatuksen ensisijainen tuote, jota voidaan jalostaa juustoksi, jogurtiksi ja moniksi muiksi elintarvikkeiksi.

Kauramaito ei kuitenkaan ole ratkaisu ilmastokriisiin eikä maailman ruokaturvaongelmaan.

Se, että puhdas vegaaninen maatalous on paljon parempi ilmastolle ja maailmanlaajuiselle ruokaturvalle on väärinkäsitys. Jotain olennaista jää huomaamatta. Jos korvaat maidon kauramaidolla, lisäät vegaanisen biomassan kulutusta eläinten kustannuksella. Lehmät käyttävät ruoakseen ruohoa ja kasviperäisten ruoantuotannon sivutuotteita. Tämä tarkoittaa, että ne ottavat biomassasta enemmän irti kuin muuten olisi saatavilla ihmiskunnan ruokkimiseen – koska niiden ruoansulatusjärjestelmä tekee ihmeitä.

Karjankasvatus, maatalouden toinen sykli viljelykasvien viljelyn jälkeen, tarjoaa meille käytännössä ilmaiseksi suuren määrän lisäkilokaloreita ja -proteiinia – ainakin yhtä paljon kuin puoli kiloa vegaanista ruokaa. Tämä tarkoittaa, että jos poistamme tämän toisen syklin esimerkiksi siirtymällä kokonaan kauramaitoon, meidän on lisättävä massiivisesti vegaanista tuotantoa kompensoidaksemme sen. Tämä edellyttäisi useampia traktoreita pelloilla, enemmän typpilannoitteiden käyttöä – ja hiilidioksidipäästöt nousisivat.

Oikein, lehmien rehukaan ei ole päästötöntä. Mutta nyt vähän biologiaa. Märehtijät, joihin lehmät kuuluvat, ovat evoluutiossa uskomattoman onnistuneita. Ne selviytyvät alueilla, joilla monet muut eläimet eivät löydä ruokaa. Lehmät selviävät tästä, koska niiden pötsi kuhisee mikro-organismeja. Lehmät eivät itse asiassa syö ruohoa. Sen sijaan ne ruokkivat pötsin mikrobejaan ruoholla ja kuluttavat sitä, mitä mikrobit tuottavat: käyttökelpoisia hajoamistuotteita energianlähteenä ja itse mikro-organismeja korkealaatuisena proteiinina. Oikealle lypsylehmälle se on ämpärillinen vegaanista proteiinia joka ikinen päivä. Ja kaikki tämä rehulla, jota ihmiset eivät voi edes syödä! Tämä järjestelmä on niin tehokas, että ammattimaiset maanviljelijät voivat helposti ruokkia lehmän 6 000 litraa maitoa vuodessa ilman, että se vie ihmisiltä yhtäkään kilokaloria tai grammaa proteiinia.

Ammattimainen laiduntaminen voi varmasti saavuttaa tuon tuloksen. Ratkaisevaa on suuri määrä syötäväksi kelpaamatonta biomassaa, jota kertyy myös vegaanisten ruokien tuotannon aikana. Tämä ei ole vain sadonkorjuun jälkeen jäljelle jäävää olkea. Erinomaista rehua jää jäljelle myös viljan jauhojen jalostuksen ja rypsiöljyn uuttamisen jälkeen. Jos hyödynnämme kaikkea tätä, voisimme helposti ylläpitää kaksi kolmasosaa nykyisestä maidontuotannostamme ilman, että meidän tarvitsisi kasvattaa tai tuoda lisää rehua. Sitten voisimme painaa maitotölkkeihin merkinnän: "Tämä tuote ei kilpaile muun ruoan kanssa."

Naudanlihan syöminen ei ole ilmastorikos. Maidontuotanto on tehokkaampaa kuin lihantuotanto. Mutta siellä missä lehmät lypsetään, tuotetaan automaattisesti naudanlihaa. Ja syrjäisillä alueilla, joilla maidontuotannon teknologia ja infrastruktuuri puuttuvat, lihantuotanto on ainoa tapa hyödyntää laidunmaata.

Noin puolet maailman myydystä eläinten rehusta koostuu jo elintarviketeollisuuden sivutuotteista. Mutta potentiaalia on vielä paljon, jos teollisuus siihen johdonmukaisesti osallistuisi. Pelkkä maatalouskasvien jalostus vegaaniseksi ruoaksi on vanhentunutta ajattelua lineaarisesta taloudesta. Nykyään tarvitsemme kiertotaloutta, ja elintarviketeollisuus on sen olennainen osa. Vegaanisen ruoan sivutuotteet eivät ole jätettä, vaan arvokasta rehua karjalle. Ukrainan sota osoittaa, että biomassa on arvokkain asia, mitä meillä on planeetallamme. Tärkeintä on tietenkin vegaanisen ruoan tuotanto. Mutta sitten jäljelle jää niin paljon syötäväksi kelpaamatonta materiaalia. Meidän on muutettava tämä ruoaksi, ja märehtijät ovat tässä lyömättömiä. Vaihtoehto on polttaa tämä biomassa biodieselinä tai biokaasuna. Mutta voi mitä tuhlausta. Vielä pahempaa olisi antaa sen mädäntyä pelloilla – eli täysin vegaaninen maatalous.

Lopulta apila, olki ja jätteet hajoavat samoiksi lopputuotteiksi, joko maaperässä tai lehmän pötsissä. Mutta lehmän ollessa välissä olen hyödyntänyt biomassaa; ilman sitä en. Maatilaeläimet tuottavat syötävää jostakin syötäväksi kelpaamattomasta. Se on tärkeintä.

Jos haluat syödä terveellisesti, syö täysjyväleipää. Koko jyvä käytetään, jolloin myllyyn jää paljon vähemmän biomassaa. Vaikka voin syödä leseet, se on totta, ruoansulatukseni heittää siitä suurimman osan niistä pois hyödyntämättä sitä. Ruokatehokkuuden näkökulmasta se on tuhlausta. Saan täysjyväjauhojen kuitua, josta niitä aina ylistetään, paljon paremmin kasviksista. Sitten voin syöttää leseet eläimille ja saada lisää kaloreita. Eli annetaan eläimille eläinten ruoka.

Oikea syntinen onkin juuri täysjyväleivän syöjä, ei maidonjuoja. Kyse on muustakin kuin pelkistä kaloreista. Leseet sisältävät kolme neljäsosaa siitä fosforista, joka poistettiin pellolta viljankorjuun yhteydessä. Jos syön leseitä, fosfori päätyy jätevedenpuhdistamoon, ja viljelijän on lannoitettava peltoa vielä suuremmalla fosforilla, fossiilisista lähteistä. Siis lisää jätettä. Karjankasvatus varmistaa, että tämä fosfori palautuu pelloille lannan mukana. Näemme jo nyt, että monet pellot, joita viljellään ilman karjaa, ovat fosforiköyhiä. Karjankasvatus on kiireellisesti tuotava sinne takaisin, muuten tulee vähemmän satoa.

Ainoa haittapuoli on metaani. Se aiheuttaa noin neljä prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä. Emmekä pysty poistamaan tätä metaanipäästöä lehmistä. Se johtuu biologiasta. Pötsin mikrobit toimivat paljon nopeammin kuin paras biokaasulaitos. Mutta ne tarvitsevat aina pienen määrän metaania estääkseen tätä tehokasta käymislaitosta siirtymästä alkoholin tuotantoon. Metaani on tavallaan lehmien henkivakuutus.

Metaanin tuotanto on miljoonien vuosien aikana optimoitu järjestelmä. Siihen on mahdollista vaikuttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta se on tehtävä erittäin varovasti. Muuten se voi kostautua. On paljon yksinkertaisempaa ja turvallisempaa parantaa koko karjan tehokkuutta. Priorisoimalla eläinten terveyttä ja hyvinvointia lehmät voivat tuottaa maitoa vuoden tai jopa kaksi pidempään. Pelkästään tämä vähentää metaanin tuotantoa maitokiloa kohden jopa 20 prosenttia.

Todellinen ongelma ei ole metaani, vaan fossiilisista polttoaineista peräisin oleva hiilidioksidi. Maataloudella on loistava tapa käsitellä tätä. Se voi luoda niin sanottuja hiilinieluja, jotka sitovat kaasua. Nurmikot ovat yksi tällainen nielu. Olemme jo maininneet apilan rehuna. Mutta sillä on myös ilmiömäinen hiilensidontakyky. Tällä tavoin karjankasvatus voi ainakin päästä eroon osasta hiilidioksiditaakkaansa.

Luomuviljelijät tarvitsevat ennen kaikkea karjaa! Maaperän hedelmällisyyden palauttamiseksi luomuviljelyssä viljapellolle on kylvettävä apilaa tai muuta viherrehua neljän vuoden välein. Muuten typpilannoitetta tarvittaisiin aivan liikaa. Tämä tarkoittaa, että 20 prosenttia tuotantoalueesta ei ole käytettävissä vegaaniselle ruoalle. Ja kuka pystyy käsittelemään valtavia määriä biomassaa, joka näillä pelloilla kasvaa samaan aikaan? Lehmä.

Windischiltä kysytään vielä, mitä mieltä hän on ajatuksesta luomuviljelyn laajennustavoitteiden hylkäämisestä Ukrainan sodan ja ruokapulan uhan vuoksi. Johtaako se suurempiin satoihin? Hän vastaa, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Jos vertaamme vain yhden vuoden satoa, se saattaa olla 20 tai 30 prosenttia suurempi perinteisesti viljellyllä pellolla. Mutta pitkällä aikavälillä, ottaen huomioon koko viljelykierto, luomuviljely ei pärjää niin huonosti. Luomuviljelijän joka neljäs vuosi kylvämällä apilalla on kyllä vaikutusta. Jälkeenpäin hän voi kasvattaa samalla pellolla runsasravinteisia kasveja ilman typpilannoitusta, äärimmäisissä tapauksissa jopa maissia. Se säästää päästöjä. Siksi esimerkillinen luomutila ei ehkä ole kokonaisuudessaan paljon huonompi kuin esimerkillinen perinteinen tila.

On tärkeää, että kauramaito tulee supermarketista eikä ole itse tehty. Se olisi pahinta, mitä kauralle voi tehdä. Katsokaa vaikka reseptejä. Se päätyy aina siihen, että heität kaksi kolmasosaa kaurasta pois. Ja niistä saa loistavaa eläinten rehua..

Entä jospa tuottaisimme lihan ja maidon tulevaisuudessa puhtaasti laboratoriossa ilman, että meidän tarvitsisi pitää yhtäkään eläintä? Valitettavasti sekään ei ole ratkaisu; päinvastoin. Laboratoriossa kasvatettu liha on todellinen vegaaniruoan tappokone. Kyseessä on vain yksi karjankasvatuksen muoto – valtavalla vaivalla. Laboratoriossa on pidettävä soluviljelmät steriileinä, suojeltava niitä taudeilta ja varmistettava niiden asianmukainen toiminta – kaikki tämä vaatii evoluutiota, joka on jo löytänyt vakuuttavia ratkaisuja eläinkunnassa. Ja näitä yksisoluisia eläimiä on myös ruokittava laboratoriossa. Tätä varten käytetään mahdollisimman korkealaatuista vegaaniruokaa: puhdasta glukoosia sekä aminohappoja ja rasvahappoja. Se on kuin vakavasti sairaiden ihmisten ravitsemus sairaalassa. Toisin sanoen emme ole saavuttaneet laboratoriossa kasvatetulla lihalla mitään, paitsi että meidän ei tarvitse teurastaa eläintä.

 

Suomi oli vaarassa!

Vuonna 2018 Postillon julkaisi artikkelin siitä, miten Suomi oli vakavassa vaarassa.

Pilveä polttavat maantieteilijät varoittivat: Itämeri on itse asiassa jättiläiskrokotiili, joka haluaa syödä Suomen!

 

Mutta ei onneksi vielä ole käynyt mitenkään…

 

"Useiden Kielin yliopiston pilvessä olevien maantieteilijöiden varoituksen mukaan Itämeri ei ole, kuten aiemmin on luultu, eurooppalainen sisämeri, vaan jättiläiskrokotiili. Tämän olennon sanotaan aikeissa ahmia Pohjois-Euroopan maan. "Koko Suomen väestö on evakuoitava välittömästi!" julistaa yksi pilveä polttavista tiedemiehistä, samalla kun hänen kollegansa nyökkäävät silmät punaisina ja yrittävät näyttää jollain tapaa vakavilta. "Peto on jo kietonut leukansa koko maan ympärille ja voi tarttua kiinni minä hetkenä hyvänsä!" Maantieteilijöiden tiimi päätyi tähän uraauurtavaan johtopäätökseen "yksityisessä kokouksessa rentouttavan piipun ja brownien äärellä" tutkiessaan yhdessä Euroopan karttaa.

 

 

Tutkijoiden laskelmien mukaan krokotiili on kooltaan noin 412 000 neliökilometriä ja painaa noin 21 biljoonaa tonnia. "On hullua, ettei kukaan huomannut tätä ennen meitä", sanoi sanomalehtihattu päässään oleva tiedemies. "Todennäköisesti siksi, että se piirrettiin useimmissa kartoissa virheellisesti siniseksi vihreän sijaan. Onneksi hälytimme maailmaa ajoissa." Pilvenpolttajat-maantieteilijät haluavat nyt testata, onko mahdollista tallata verenhimoinen matelija kuoliaaksi tai ainakin pelotella se pois Välimereltä löytämällään jättimäisen saappaan avulla.  Mutta ensin tutkimusryhmällä on tehtävänä valtava pizzatilaus, jossa on lukuisia mahdollisia täytteiden yhdistelmiä, joihin he parhaillaan keskittyvät."  

https://www.der-postillon.com/2018/04/ostsee-krokodil.html

 

 

 

Saksa digitalisaation jälkijunassa

Kun matkustin ensimmäisen kerran Saksaan, vuonna 1972, yllätyin monista asioista, joita Suomessa pidettiin itsestäänselvyyksinä: pankkitilejä hoidettiin jo digitaalisesti Suomessa, ja junalippuja pystyi ostamaan automaateista… Yllätyksekseni sain tietää, että Saksa oli monilla alueilla Suomea jäljessä. Olin aina ajatellut, että Saksa oli kaikista maista teknologinen johtaja. Jo silloin kaikki henkilötiedot olivat kaikkien viranomaisten nähtävissä työntekijän tunnistenumeron kautta. Ja onko henkilökohtainen yksityisyys siksi vaarassa? Ei lainkaan… 

Myöhemmin, vuonna 1992, kun mieheni ja minä vierailimme Rovaniemen ammattikorkeakoulussa, he esittelivät konseptinsa. Ero Saksaan verrattuna oli yksinkertaisesti valtava. Saksassa oli enemmän kaikenlaisia teknisiä laitteita, mutta ne kaikki olivat peräisin "vanhoilta hyviltä ajoilta". Saksassa meidän vanhempien piti taistella puhelinyhteydestä päiväkotiin (1983) ja tietokoneista kouluun (1993), ja erityisesti henkilökunnasta, joka eli riittävästi nykyajassa käyttämään niitä. Miltä siis kuulostaa, kun juuri minä (!) olin ainoa koko Saksan ydintutkimuskeskuksessa (hei, ei mikään takapajuinen paikka sentään) vuodesta 1974 eteenpäin, jolla oli puhelin, jolla pystyi soittamaan minne tahansa maailmassa? Hullu maailma. 

Kaikki tämä näyttää edelleen muokkaavan monien saksalaisten ajattelua: he pelkäävät teknologiaa. Uusien asioiden oppiminen johtaa kuitenkin dementiaan… tai ainakin itsepäisyyteen: vain minä olen oikeassa, kaikki muut ovat väärässä. 

FAZ kirjoittaa: ”Viime kädessä kyse on kansalaisten luottamuksesta valtioon. Jokainen, joka jatkuvasti kokee paikallisviranomaiset vanhentuneina ja joustamattomina, menettää lopulta uskonsa poliittisen järjestelmän toimivuuteen.” Ja senhän koin itse esimerkiksi siinä, että kaikki, jotka yrittivät luennoida minulle COVID-19-rokotteesta, olivat saksalaisia. Joten sillä on luultavasti jotain tekemistä poliittisen järjestelmän kanssa. 

On tietysti aivan eri asia, että liikaa digitaalisuutta ei edistä ajattelua – lasten tulisi silti oppia käyttämään omia aivojaan.  Nythän on jo monessa maassa todettu, että kännykät eivät kuulu luokkaan ja että kirjasta oppiikin paremmin kuin tabletilta. 

 

Alla oleva teksti saattaa tuntua suomalaisesta lukijasta vanhentuneelta. Kuitenkin, kun hain todistuksia Saksan asuinpaikoistani viime vuonna, totesin edelleen saman, mitä FAZ kirjoittaa 2023: 

Digitaalinen aavikko Saksa 

Kansioilla, mustetyynyillä ja odotusnumeroilla
Muissa Euroopan maissa kansalaiset voivat helposti hoitaa viralliset asiansa verkossa. Miksi Saksa ei voi tehdä niin? 

Jos olet muuttanut uuteen asuntoon Itävallassa, voit tarvittaessa rekisteröidä uuden osoitteesi jopa sunnuntaiaamuna kello 3. Verkossa käyttämällä sähköistä henkilöllisyyttäsi. Hetken kuluttua digitaalinen varmenne on sähköpostissasi. Saksassa sinun on yleensä edelleen mentävä kansalaistoimistoon, otettava numero ja esitettävä sitten vuokrasopimuksesi. Paperilla, tietenkin. Tai otetaan esimerkiksi Ruotsi: Jo vuosia olet voinut maksaa cappuccinon huoltoasemalla matkapuhelimellasi, seurata sähkömittarin lukemia, jättää rakennuslupahakemuksia verkossa ja rekisteröidä autosi hiiren napsautuksella. Saksassa pandemian aikana berliiniläisten piti joskus odottaa kymmenen kuukautta aikaa ajoneuvon rekisteröintiin Ja Viron kaltaiset olosuhteet ovat täällä vain unelmia: Siellä sinun ei käytännössä enää tarvitse mennä valtion virastoon; voit äänestää verkossa, perustaa yrityksen tietokoneellasi muutamassa tunnissa ja jopa saada haasteen oikeuteen verkossa. 

Saksa on kehitysmaa julkishallinnon digitalisaation suhteen. Tämän näkemiseksi ei tarvitse edes mennä kouluihin, joissa monet opettajat saivat sähköpostiosoitteen vasta pandemian alkamisen jälkeen ja jotkut rehtorit odottavat edelleen Wi-Fi-reititintä. Poikkeuksia toki on. Berliinissä ja Hampurissa asumistukea voi jo hakea verkossa kaikkialla. Tai Nürnbergissä, jossa verkossa voi hoitaa 265 eri asiaa, kompostiastian ostotuen hakemisesta toisen asuntoveron vapautuksen hakemiseen. Saksa on kuitenkin kaukana hallintonsa kattavasta digitalisaatiosta, jota on nähty esimerkiksi Tanskassa, jossa monet verkkohakemukset ovat olleet pakollisia jo vuosia. Saksa on myös selvästi jäänyt edellisen liittohallituksen vuonna 2017 asettamasta tavoitteesta: tarjota lähes 600 julkista palvelua verkossa valtakunnallisesti vuoden 2022 loppuun mennessä. EU:n sähköisen hallinnon rankingissa Saksa sijoittui sijalle 17 (27 EU-maata) vuonna 2026. " Monille virkamiehille digitalisaatio tarkoitti yksinkertaisesti kohtuullisen hyvän internetyhteyden tarjoamista kansalaisille. Kansalaispalveluita ajateltiin aivan liian vähän aivan liian pitkään. 

”Digitaalinen katastrofi” 

Mutta kansalaispalvelut eivät ole ainoa ongelma. Asiantuntijat varoittavat täysin erilaisista seurauksista, jos Saksa ei saavuta digitalisaation etenemistä nopeasti. Internet-yrittäjä Valentina Kerst ja Rheinland-Pfalzin työministeriön valtiosihteeri ja osavaltion digitaalisesta muutoksesta vastaava tietohallintojohtaja Fedor Ruhose ovat varoittaneet ”digitaalisesta katastrofista” ja ”hiipivästä sähkökatkoksesta” kirjassaan. Monet kunnat ovat toivottomasti ylikuormitettuja. Niiden on majoitettava pakolaisia, hallinnoitava kiinteistöverouudistusta, ja kaikkialla on raha- ja henkilöstöpulaa. Jos perustehtävät digitalisoitaisiin, se voisi helpottaa kuntien taakkaa, Ruhose uskoo. Viime kädessä kyse on kansalaisten luottamuksesta valtioon. Ne, jotka jatkuvasti kokevat paikallisviranomaiset vanhentuneina ja joustamattomina, menettävät lopulta uskonsa poliittisen järjestelmän toimivuuteen. ”Julkisten palvelujen kysyntä on ollut vakaata vuosia”, Ruhose sanoo. ”Jos hallinto ja politiikka eivät pysty tuottamaan tulosta, vakiintuneiden puolueiden tuki vähenee. Lukuisat tutkimukset vahvistavat tämän.” Kaiserslauternilainen Ilona Benz kuulee usein kansalaisilta tämän: "He eivät vain pysty hallitsemaan sitä!" Bitkomin vuonna 2022 tekemässä kyselyssä 27 prosenttia kansalaisista piti kuntansa digitaalista infrastruktuuria "täysin takapajuisena" ja 37 prosenttia "melko takapajuisena". Kuinka kukaan voi uskoa, että valtio on hyvin valmistautunut tulevaisuuteen? 

Fedor Ruhose näkee toisenkin vaaran: mitä jälkeenjääneempi hallinto on ja mitä enemmän se mahdollisesti luovuttaa arkaluonteisia kansalaistietoja yksityisen sektorin palveluntarjoajille, koska se ei pysty itse hallinnoimaan niitä, sitä haavoittuvammaksi se muuttuu. "Olemme aivan liian riippuvaisia amerikkalaisista palveluntarjoajista, kuten Microsoftista, kun on kyse digitalisaatiosta", Ruhose sanoo. "Silti hallinto, joka on digitaalisesti teknologiayritysten tasolla, on ratkaisevan tärkeää demokratiamme turvaamiseksi." Mitä paremmin pieninkin kunta on digitaalisesti varusteltu, sitä paremmin koko järjestelmä on suojattu hakkereita vastaan. IT-asiantuntija Markus Beckedahl uskoo myös, että digitalisaatio ei johda vähentyneeseen, vaan parempaan tietoturvaan – jos se tehdään hyvin. "Vanhentuneisiin hallintojärjestelmiin kohdistuvien hyökkäysten vaaraa aliarvioidaan edelleen", Beckedahl sanoo. "Erityisesti pienissä kunnissa tapahtuvat kyberhyökkäykset voivat olla portteja hyökkäyksille suuriin kaupunkeihin tai tärkeisiin voimalaitoksiin. Verkko on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki."

Saksa on siis jäänyt jälkeen. Mikä ei ole toiminut niin pitkään? Liittovaltion, osavaltioiden ja paikallisten viranomaisten edustajat sanovat kaikki samaa: kyseessä on katastrofaalinen sekoitus byrokraattista pakkomiellettä, epäselviä vastuita, edistystä kohtaan tuntemaa skeptisyyttä ja vääriä päätöksiä, kuten Kohlin hallituksen vuonna 1982 tekemä päätös, jossa edelleen luotettiin kuparikaapeleihin valokuidun sijaan. Tämä on edelleen merkittävä este digitaaliselle infrastruktuurille.

Keskustelu palaa lopulta aina federalismin tilkkutäkkiin. Vaikka muut maat, kuten Skandinavia, Itävalta tai Baltian maat, ovat asettaneet digitalisaation etusijalle, Saksassa jokainen osavaltio, jokainen kunta ja usein jopa jokainen valtion viraston osasto möhlii omillaan. Henkilötietoja, joita todellisuudessa tarvittaisiin keskitetysti, kerätään useita kertoja; verkostoituminen, edes yhden viraston osastojen välillä, ei ole normi; digitaaliset ratkaisut, jotka ovat osoittautuneet onnistuneiksi yhdessä kunnassa ja jotka ihanteellisessa tapauksessa otettaisiin käyttöön kaikissa muissakin kunnissa, juuttuvat kuitenkin epämääräisten vastuiden, puuttuvien ohjelmistoliittymien ja henkilökohtaisten turhamaisuusasioiden sekaan. Esimerkiksi opetusministeriön digitaalinen asiantuntija kertoo, kuinka tärkeitä äänestysehdotuksia esimiehet lykkäävät määräaikojen umpeutumiseen asti – yksinkertaisesti estääkseen kilpailevan osastopäällikön onnistumisen. Kaiserslauternista kotoisin oleva Ilona Benz puhuu taistelusta tuulimyllyjä vastaan. ”Ymmärrys siitä, että digitalisaatio on ainoa vaihtoehto, on kyllä tasaisesti lisääntynyt. On kuitenkin edelleen liian monia johtajia, jotka kieltäytyvät omaksumasta sitä.”

Fedor Ruhosen mukaan Saksa digitalisoituu edelleen monilla aloilla "ilman tarkoitusta tai syytä". Tämä siitä huolimatta, että koalitiohallitus aloitti tarkoituksenaan vihdoin korjata aiemmat puutteet. Esimerkiksi toukokuussa 2023 hallituksen hyväksymän tarkistetun verkkoyhteyslain ("OZG 2.0") myötä liittovaltion, osavaltioiden ja paikallisten viranomaisten on ensimmäistä kertaa käytettävä standardoitua liittovaltion tunnusta verkkomenettelyissään. Tämä digitaalinen tili, jonka avulla kaikki kansalaiset voivat tunnistautua verkossa, on ollut olemassa vuodesta 2019 lähtien, mutta sen laaja käyttö on ollut hyvin vähäistä. Lisäksi verkossa hakemuksia jättävät kansalaiset voivat päättää, saavatko muut viranomaiset käyttää heidän tietojaan. Vuoden 2024 loppuun mennessä 15 hallinnollisen palvelun oli tarkoitus olla täysin digitaalisia ja saatavilla valtakunnallisesti, mukaan lukien ajoneuvojen rekisteröinti, uudelleenrekisteröinti, rakennusluvat ja vanhempainrahat. Sitä ei ole saavutettu, uusi tavoute on vuosi 2029. Ehkä tärkein muutos on "kirjallisen muodon vaatimuksen" poistaminen: Tähän asti "digitalisointi" on monissa julkishallinnoissa tarkoittanut yksinkertaisesti hankaluutta täyttää ja allekirjoittaa verkkolomakkeita. Tämän muuttamiseksi digitaalisissa prosesseissa ei enää vaadita käsin kirjoitettuja allekirjoituksia. Tämä on "saavutus", joka on ollut käytössä Tanskassa jo vuosia.

Liittovaltion sisäministeriön valtiosihteeri ja hallituksen IT-komissaari Markus Richter on täynnä toiveita: "Online Access Act 2.0:n (OZG 2.0) myötä Saksa ottaa merkittävän harppauksen digitalisaatiossa." Toiset epäilevät tätä – ei vähiten siksi, että sitovia määräaikoja ei vieläkään juurikaan ole. Lakiesitys luo "tiettyä vauhtia", myöntää Christian Rupp, mutta se ei ratkaise liiallisen byrokratian ongelmaa. Itse asiassa muut maat ovat toteuttaneet hallinnollisia uudistuksia ja virtaviivaistaneet byrokratiaansa ennen sen digitalisointia. Saksa ei ole. Sen sijaan, että he priorisoisivat ja aluksi ottaisivat käyttöön vain 50 korkealaatuista digitaalista sovellusta, he yrittävät edelleen yksinkertaisesti luoda liian monimutkaisen paperipohjaisen hallintojärjestelmän uudelleen verkkoon, Rupp sanoo. Liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien välisten epäselvien vastuiden ongelma on myös edelleen olemassa. "Pelkästään siirtyminen digitaaliseen rekisteriin, joka voisi yhdistää keskitetyt tiedot, vie vuosia." Puhumattakaan tulevaisuuden haasteista, kuten tekoälystä, joita hallinto kohtaa.

Tietosuoja: arvokas voimavara, mutta myös tekosyy

Tietosuoja-aktivistien vastustus hidastaa myös digitalisaatiota. Esimerkiksi liittovaltion tietosuojavaltuutettu Ulrich Kelber kritisoi säännöllisesti verotunnisteen käyttöä, joka on tulevaisuudessa lisättävä kaikkien asiaankuuluvien rekisterien perustietoihin, ja pitää sitä perustuslain vastaisena. Hänen argumenttinsa: Valtio voisi teoriassa käyttää sitä henkilöprofiilien luomiseen valvontatarkoituksiin. IT-asiantuntija Beckedahl jakaa nämä huolenaiheet, mutta vaatii silti lisää rohkeutta. "Tietosuoja on tietenkin arvokas voimavara. Mutta Saksassa se on usein myös paras mahdollinen tekosyy." Yleisen tietosuoja-asetuksen (GDPR) myötä EU on luonut kehyksen, joka tarjoaa turvallisuutta ja mahdollistaa silti tulevaisuudenkestävän digitalisaation, Beckedahl sanoo. "Sen voi nähdä Pohjoismaissa. Saksan tarvitsee vain haluta sitä."

Jotkut kunnat haluavat, mutta eivät pysty. ”Ensin korona, sitten sodan jälkimainingit; kriisinhallinta on monien kuntien työtä. Digitalisaatio- ja modernisaatiotehtäville ei ole juurikaan tilaa”, sanoo Ilona Benz. Syksyllä 2021 useat kunnat vaativat ”Dresdenin julistuksessa”, että keskeisiä hallinnollisia tehtäviä eivät enää hoitaisi ne, vaan liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset. Tämä tarkoittaa, että kaikkia koskevia asioita tulisi hoitaa keskitetysti kaikkien puolesta. Mutta jotta tämä tapahtuisi, kaikkien olisi osallistuttava. ”Tarvitsemme täysin erilaisen ajattelutavan”, sanoo Christian Rupp. ”Meidän on vihdoin otettava digitalisaatio vakavasti.”

Ylläoleva teksti, päivitettynä, perustuu FAZ:in artikkeliin.
https://zeitung.faz.net/fas/seite-eins/2023-06-18/digitalwueste-deutschland/905099.html

Valitettavasti se ei edelleenkään ole vanhentunut. Nyt uusi haasteemme on maailmanpolitiikan  epävarmuus, tämänhetkinen amerikkalaisten palvelujen  ylittämättömyys ja tekoälyn nopea kehitys. Jännittäväksi mennee. 

***

No jaa. 

https://www.der-postillon.com/2026/08/pfand-per-karte.html
Postillon on suosittu saksalainen satiirinen verkkosivusto ja huumorijulkaisu. Se julkaisee kuvitteellisia uutisia ja lehtiartikkeleita, jotka näyttävät aidoilta uutisilta mutta ovat täyttä huumoria ja ironiaa.  Sana postillon tulee vanhasta ranskan kielestä ja tarkoittaa postivaunujen ajajaa tai ratsastajaa, joka ohjasi hevosia. Ranskan kielessä sanalla voidaan tarkoittaa myös puhuessa lentävää syljen pisaraa.

 

Saksan puolueista, liittopäivävaaleista, taloudesta ja maailman tilanteesta 2026

Vuoden 2013 liittopäivävaaleista olin kirjoittanut pitkän artikkelin. https://pipa01.blogspot.com/2013/09/saksan-liittopaivavaalit-ajatuksia.html

Kussakin maassa on omat järjestelmänsä, ja maiden keskinäinen vertailu on sen takia hankalaa. Asiat sitä paitsi muuttuvat koko ajan. Kaikella on elinkaarensa. Myös puolueita syntyy ja kuolee.

Saksan puolueista CDU eli kristillisdemokraatit, SPD eli sosiaalidemokraatit, Vihreät, Die Linke eli vasemmisto, FDP eli liberaalit ja AfD ovat edelleen olemassa ja voivat – mikä mitenkin.

Kannatus on tai voi olla varsin erilainen eri puolilla Saksaa, onhan Saksa liittovaltio ja kärsinyt sekä jaon kahteen valtioon että niiden yhdistymisen tuskat.

Tuorein puolue on BSW (Bündnis Sahra Wagenknecht) eli Sahra Wagenknechtin liitto. Se on vasemmistosta 2023  irtautunut ryhmä, jolla on konservatiivis-sosialistisia lähestymistapoja.

Lisäksi on SSW (Etelä-Schleswigin Äänestäjien Liitto),  Tanskan rajalla sijaitsevan Schleswig-Holsteinin  tanskalaista vähemmistöä edustava etujärjestö, joka on vapautettu viiden prosentin äänikynnyksestä.

AfD porskuttaa erityisen hyvin Sachsen-Anhaltin osavaltiossa. Ihmiset ovat erittäin tyytymättömiä nykyhallitukseen. Nykyinen kansleri on nyt yhtä epäsuosittu kuin edellinenkin. Onhan selvää, että Venäjältä tuodun halvan energian aikakauden päätyttyä kaikki on kallistunut ja Saksan talous sakkaa, isot yritykset siirtyvät Intiaan ja Kiinaan, ja nyt pitäisi vielä lisätä puolustusmenoja ja antaa apua naapuriin isoon Ukrainaan – väki sanoo ”ei kiitos” . Lisäksi etenkin itäisessä Saksassa pelätään maahanmuuttoa.  Tosin AfD:n kärkihahmo kertoo myös epätotuuksia, mutta osaa puhua niin, että kaikki uskovat.
https://pipa01.blogspot.com/2026/08/afd-vaihtoehto-saksalle-vai-vaihtoehto.html

 

Viimeisimmät vaalit pidettiin ennenaikaisina vaaleina 23. helmikuuta 2025, ja seuraavien odotetaan toteutuvan tammi-maaliskuun 2029 välisenä aikana.

2025 pidetyissä liittovaltion vaaleissa Friedrich Merzin johtama CDU/CSU-liitto voitti ylivoimaisesti 28,5 prosentin ääniosuudella. AfD tuli toiseksi 20,8 prosentin ääniosuudella. Silloisen valtiovarainministerin Olaf Scholzin johtama SPD putosi 16,4 prosenttiin. Vihreät saivat 11,6 prosenttia ja vasemmistopuolue 8,8 prosenttia äänistä. BSW jäi niukasti viiden prosentin äänikynnyksestä 4,9 prosentin ääniosuudella, ja FDP ei myöskään päässyt liittopäiville 4,3 prosentin ääniosuudellaan.

Tilanne kyselyjen perusteella nyt: Hallituspuolueet CDU/CSU ja SPD ovat epäsuosittuja, kun taas AfD ja vasemmistopuolue ovat saamassa kannatusta. Jos vaalit olisivat ensi sunnuntaina, AfD voisi saada noin 28 prosenttia äänistä, mikä nostaisi sen noin kuuden–seitsemän prosenttiyksikön johtoon CDU:hun eli perinteiseen johtoon nähden. Sosiaalidemokraatit saisivat äänistä 12%, vihreät 14%. FP jd BSW voisivat pudota parlamentista viiden prosentin minimivaatimuksen takia.

 

Kuva on Forsan mielipidekyselystä elokuulta 2026.

 

Tosiasioita Saksasta, tekoälyn mukaan:

Saksan työttömyysaste on noin 6,4 % (Eurostatin kausitasoitettu luku), mikä on selvästi EU:n keskiarvoa matalampi. Vaikka Saksan talous on kasvanut hitaasti ja teollisuus kamppailee haasteiden kanssa, työttömyys on pysynyt vakaana, sillä yritykset pitävät työntekijöistään kiinni osaajapulan pelossa. Väestön ikääntyminen ja eläköityminen luovat jatkuvaa pulaa ammattitaitoisesta työvoimasta. Työttömiä jopa haetaan kotoa töihin! Korkeat energiakustannukset ja heikko kansainvälinen kysyntä puolestaan kuormittavat etenkin perinteistä teollisuutta ja autoalaa. Saksan hallitus pitää kuitenkin edelleen kiinni ydinvoimavastaisuudestaan, vaikka väestö on kääntymässä sille myönteiseksi, korkean energian hinnan ja luonnon tuhoutumsen takia. 

Lähde: https://de.statista.com/statistik/daten/studie/2192/umfrage/durchschnittliche-arbeitslosenquote-nach-bundeslaendern/  (kesäkuu 2026)

 

Tästä voit katsella, miten eri maissa vaurastutaan. https://www.worldometers.info/fi/bkt/bkt-maittain/

Taulukosta käy selvästi ilmi, että Suomen kannattaa pitää hyvät välit Saksaan, koska kaikesta huolimatta se on suuri talous. Siksi myös kannattaisi ainakin joidenkin Suomessa opiskella saksaa, koska kaupat tehdään aina ostajan kielellä… ja venäjää, sillä jos ei kukaan osaa venäjää, miten me tiedämme, mitä naapurissa tapahtuu? 

Suomi on sijalla 50, maita listassa on 213. Ei huono ollenkaan. 

 

Mutta, isolla ämmällä. Maailmanpolitiikka on murroksessa. Huomenna kaikki voi olla toisin.

 

Mihin sinä maksat veroja, kun teet töitä ulkomailla?

Olipa kerran suomalainen yrittäjä, jonka työmaa oli Ranskassa. Hänellä oli siellä töissä Virossa kirjoilla oleva virolainen työntekijä.  

Yllättäen Ranskan verottaja oli sitä mieltä, että koska työ on Ranskassa, verokin pitää maksaa Ranskaan. Siinä vaiheessa yrittäjä soitti minulle ja kysyi, mitä tehdä.

Koska kyse on kolmesta EU-maasta, ajattelin, että onhan tämäkin asia varmaan sovittu EU-maiden kesken. Niin kuin onkin. Luin siis EU:n ohjeet. Luin varmuuden vuoksi kaikilla hallitsemillani kielillä, suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi.

Yllätys oli melkoinen. Ohjeistuksen ja kunkin maan lakien mukaan jokainen kyseessä oleva valtio olisi voinut vaatia verojen maksua omaan maahansa. Käännökset poikkesivat toisistaan.

Loppujen lopuksi asia jouduttiin sopimaan näiden kolmen maan diplomaattien kesken. Verot maksettiin Suomeen. 

 

Kuva: https://www.slideserve.com/shania/ulkomailta-suomeen-tulevan-verotus

 

Tässä tapauksessa näin. Mutta on olemassa lukemattomia muita lakeja ja sääntöjä, jotka voivat muuttaa tilannetta. Näitä voivat olla kaksoisverotussopimukset maiden kesken, tai kuka asuu missäkin, tai aika, kuinka kauan olet työssä toisessa maassa, tai oletko työntekijä vai itsenäinen yrittäjä. 

Ota siis etukäteen selvää, miten toimia. 

Samoin, jos ajattelit muuttaa pysyvästi asumaan toiseen maahan. Joskus ruusuiselta näyttävä asia ei olekaan niin ruusuinen. 

 

 

 

TÜV. Testataan ja tarkastetaan

TÜV tulee saksan sanoista Technischer Überwachungsverein eli suomeksi tekninen tarkastusyhdistys. Se on saksalainen, puolueeton ja riippumaton yritysryhmä, joka testaa, tarkastaa ja sertifioi koneita, laitteita, kulkuneuvoja ja tuotteita turvallisuuden varmistamiseksi.  Se koostuu itsenäisistä yrityksistä. Näitä ovat esimerkiksi TÜV SÜD, TÜV Rheinland ja TÜV Nord.  

 

Kuva: DIE ZEIT 3.5.2012
 

Muutakin kuin autoja. Jo vuonna 1866 perustettu eli ei ihan uusi asia. Oletko katsellut tarkemmin omia koneitasi ja laitteitasi? Siellä on usein merkintä tarkastuksesta ja siinä TÜV-merkki (TÜV, DEKRA), eli että kone tai laite on turvallinen. 

Saksalaiset tarkastavat leluja, mikroaaltouuneja ja lamppuja Kiinassa, elintarvikkeita ja tekstiilejä Intiassa, aurinkopaneeleja Portugalissa, hissejä Singaporessa. Eteläkorealainen ydinvoimala Turkissa ja tulivoimala Ruotsissa saa käyttöluvan vain, jos saksalaiset tarkastajat ovat sen tarkastaneet ja hyväksyneet.

Mannheimissa 1865 räjähtää höyrykattila. Yksi ihminen kuolee ja useita loukkaantuu. Sen seurauksena yrittäjät perustavat 1866 ensimmäisen höyrykattiloiden tarkastusyrityksen.  Siitä tietenkin seuraa, että tarkastetut kattilat ovat paljon turvallisempia. Ja siitä taas seuraa, että valtio nimittää yhdistykset virallisiksi tarkastajiksi.

Ensimmäiset ajoneuvojen katsastukset ja ajokorttitestit alkavat Badenissa, Saksassa 1906. Siihen asti alueellisina toimineet yhdistykset yhdistetään ja nimetään uudelleen 1936 Tekniseksi katsastusyhdistykseksi (TÜV). Ajoneuvojen katsastuksesta (TÜV) tulee 1951 Länsi-Saksassa pakollinen. Nykyisin tuttu katsastustarra ajoneuvon rekisterikilvessä otetaan käyttöön 1961. Autot katsastetaan Saksassa kahden vuoden välein.

Vuodesta 1970 lähtien TÜV on kasvanut kansainväliseksi tarkastusalan asiantuntijaksi, se tarkastaa lähes kaikenlaisia laitteita ja tavaroita. 

 

Saksalaiset ovat tarkkaa väkeä. Tarkastetaan tarkastuksenkin tulos. Onko kone mikrometrin isompi vai pienempi, sillähän on valtava merkitys.

Ennen jokaista auto katsastusta leviää kauhu. Jos tulee maailmanloppu, saksalaiset tarkastajat varaavat nopeasti ajan viimeistä tarkastustarraa varten.

TÜV-tarkastaja tutkii hyvin vanhaa löytöä. Hän löytää egyptiläisen muumion. Lyhyen tutkimuksen jälkeen hän sanoo: "Ensiapulaukku on vanhentunut."

Mies tuo sairaan koiransa eläinlääkärille. Eläinlääkäri tutkii eläimen ja sanoo: "Olen pahoillani, koira on kuollut." Mies ottaa matkapuhelimensa ja soittaa TÜV-asemalle: "Tarvitsen toisen mielipiteen."