Nyt olen kai sitten vanha. Keväällä kun täytin jo 74 vuotta. lienee aika tehdä yhteenvetoa…
Ai että ei saa itseään kehua. Ei kai. Opiskelijat sanovatkin, etten oli "kovin suomalainen".
Lapsena oli yksi ammatti, jota en missään tapauksessa halunnut: opettaja.
Kun lukiossa uraa suunniteltiin, ajattelin pyrkiä Sibelius-Akatemiaan, mutten ollut varma, olisiko se hyvä valinta. Luokanopettaja sanoi, että minun energiallani voisin hyvin suorittaa kahdetkin opinnot. Tulos on nyt: olen tehnyt tuhannenmonenlaisia töitä, varsin monipuolissa kansainvälisissä yhteyksissä ja toimipaikoissa ja opiskellut kieliä kyllä, mutta ei minusta koskaan tullut ”mitään”. Paitsi että lukemattomat ihmiset ovat sanoneet minulle, että olen ”mielenkiintoinen keskustelukumppani…” Jännitystä ei ole puuttunut, nimekkäiden ihmisten kanssa on ajatuksia päässyt vaihtamaan ja työssä tuloksia on tullut. Kokemus opettaa. Myös kokemus ulkomailta, vaihtelevat kotikielet ja runsas matkustaminen Euroopassa ja paljon myös sen ulkopuolella. Ylioppilasjuhlan jälkeen lähdin töihin Pariisiin… ja saksalaisen mieheni kanssa Saksassa puhuimme vuosikausia kotona ranskaa. Ja tokihan venäjästä on ollut hyötyä, nyt kun ukrainalaisia on Suomessa paljon.
Opettajan työni alkoi täysin suunnittelematta vuonna 1986. Olin kyllä vetänyt kaikenlaisia ryhmiä ihan pienestä asti ja olin jo lapsena tykätty ”johtaja”. Partio ja seurakunta sekä oma kansakoulu olivat antaneet siihen mahdollisuudet.
Saksassa totesin, että omat lapseni
tarvitsevat enemmän suomea kuin vain ”istu nätisti ja syö lautanen tyhjäksi” ja
niin vein heidät ja saman tien naapurin lapset Frankfurtiin kielikouluun. Se
oli vuonna 1986.
https://www.oph.fi/fi/kansainvalisyys/suomi-koulut-maailmalla
Siellä tarvittiin neljäntoista tarhaikäisen apuopettaja, ja koska olin paikalla joka tapauksessa, suostuin apulaiseksi. Sitten yllättäen ryhmän opettajan lapsi sairastui ja etsittiin kiireesti ryhmään opettajaa, joten valinta osui loogisesti minuun. Kielet ovat toki aina olleet mielenkiintoni kohde ja ryhmiä osasin ohjata, koska olin tehnyt sitä jo nuorena, joten ryhdyin toimeen. Siitä vaan ei oikein mitään tullut, kun ryhmän 12 poikaa halusi tehdä eri asioita kuin minä. He kujeilivat ja kiipeilivät portaissa kuuntelemisen sijaan. Niinpä minulle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko pitää tiukka kuri - tai tehdä ohjelmasta niin mielenkiintoinen, että kaikki haluavat seurata sitä. Valitsin jälkimmäisen, mutta valmistelu oli kokemattomalta kovan työn takana. Vaan siitäpä aiheutui kummia! Lapset olisivat varmaan seisseet päällään, jos olisin sitä heiltä pyytänyt.
Pian perustin naapurikuntaamme eli lähemmäksi
asuinpaikkaamme uuden ryhmän, joita ryhmiä sitten yllätyksekseni tulikin kolme,
kun muillakin oli sama tarve. Frankfurter Rundschau – joka ei ole ihan pieni
lehti, sillä on arviolta 800.000 lukijaa - oli kuullut hankkeesta koululta,
jonne opetuksen sovimme, ja halusi heti ensimmäisenä päivänä tehdä asiasta
jutun. Lapset, toimittaja ja minä tulimme kyllä paikalle, mutta kaksi muuta
opettajaa eivät – koska juuri sinä aamuna junat eivät kulkeneet. Selvisin ihan
hengissä toimittajan kyselyistä, eihän hän voinut oikeasti tietää, mitä me
puuhasimme!
Toiminta jatkui ja jatkuu yhä tänäänkin, nyt tosin naapurikaupungissa. Sitten muutimme pois Frankfurtin seudulta Bodenjärvelle, ja paikalliset suomalaiset kyselivät uutta suomi-koulua. Syntyihän sellainen, kunhan ensin olin selvinnyt nuorimmaiseni synnytyksestä, ja sekin kielikoulu toimii yhä. Näistä kokemuksista kerron julkaisussa ”Me ja meidän suomi-koulu” (https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2017/08/Me_ja_meidan_suomikoulu.pdf, sivut 198-201).
Kokemusta tuli runsain mitoin. Kaikki
materiaali oli tehtävä itse, kun ei ollut ensimmäistäkään kirjaa - eikä koko
oppiainetta S2 eli suomi toisena tai vieraana kielenä ollut olemassa. Ajan myötä minut valitsivat
toisten kieliryhmien opettajat ensin Saksan kielikoulujen taloustoimikuntaan ja
sitten pedagogiseen neuvostoon. Keräsimme materiaalia, järjestimme koulutuksia,
autoimme missä kykenimme ja kaikki suurin piirtein nälkäpalkalla. Opetussuunnitelmankin
laadin yhdessä kahden kollegan kanssa, ja se on voimassa yhä, vaikkakin
opetushallitus onkin tehnyt uudemman suosituksen.
https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2012/09/opas_liite_4.pdf
Positiivista palautetta tuon ajan oppilailta tuli paljon – ja tulee edelleen!
Saksalainen mieheni väitteli tekniikan tohtoriksi ja hän halusi minusta kiltin kotiäidin, mutta ei suomalaisesta naisesta ole sellaiseen. Sehän ei ollut ongelma niin kauan kuin ei ollut lapsia, ja vielä ensimmäisen synnyttyä olinkin jatkanut tuolloisia töitäni Saksan ydintutkimuskeskuksessa kansainvälisessä projektissa, kunnes hän sai työpaikan Frankfurtista Saksan toiseksi suurimmasta rakennusfirmasta. Tuli toinenkin lapsi, silloin ei saksalainen nainen enää voi käydä kodin ulkopuolisessa työssä. Tein tosin tuolloinkin paljon käännös- ja tulkkaustöitä ja opetin suomea, osin myös englantia ja ranskaa. Mutta sitten perustin oman suomalaisia pk-yrityksiä palvelevan yrityksen ja se lopulta johti avioeroon. Toimipaikkani teknologiakeskuksessa, jossa on edelleenkin oman sähköpostini palvelin, jäi minua ilmeisesti kaipaamaan, kun muutin suomalais-saksalaisen hankeen myötä Hampurin lähistölle, koska jopa kunnanjohtaja tuli minua henkilökohtaisesti hyvästelemään. Suomeen jouduin palaamaan 2008 olosuhteiden pakosta, en mitenkään vapaaehtoisesti, eikä paluumuuttajalle Suomessa totisesti tehty elämää helpoksi.
Työtä ei aluksi Suomessa juuri ollut, muutaman tulkkikeikan lisäksi, mutta yksi rekrytointikeskustelu johti ”kaiken varalta” opettajan työhön, ja niinpä vedin pari ammattikurssia Lappeenrannassa sekä yhden varsinaisen kelikurssin. En ollut tuohon mennessä koskaan kuullut opiskelijoiden palautteesta työvoimapalveluille (nk. OPAL), opiskelijat tekivät sen ja sain palautetta nuo kuuluisat mutta harvinaiset 4,5 pistettä. Riemuissani kerroin siitä kollegoille, mutta eivät he tykänneet. Työnantaja sen sijaan järjesti kiitollisena minulle juhlat.
Hain yliopistoon suorittamaan pedagogiikan opintoja, mutta hakemukseni hylättiin sillä perusteella, ettei minulla ollut jatkuvaa työsopimusta.
Yksityiselämässä tapahtui, menin uudestaan naimisiin ja muutin Kalajoelle. Siellä minut vastaanotti ensimmäisenä ortodoksipiispa ja sitten kaupunginjohtaja – olimme perustaneet yhdistyksen, jonka tavoite oli rakennuttaa hiekkasärkille tsasouna. Olin työtön ja sattumien summana sain työpaikan suomen ja englannin opettajana Petroskoista. Vuosiviisumi minulla oli ja aloitin työt, mutta palkkaa en saanut, koska työlupa oli vielä työn alla. Sitä lupaa en sitten koskaan saanut, siinä möhlivät yhdessä Venäjän viranomaiset ja DHL. Kun olisin luvan saanut, oli minulla jo toinen työpaikka.
Ihmiset kyselivät tuolloin, mitä harrastan. Rakennan kirkkoa. Siellähän se Kalajoen hiekkasärkillä seisoo, nyt tosin toisen omistuksessa. Siitä kirjailija ja rakennusmestari Jari Haapa-aho teki kirjan. (https://www.kustannushd.fi/kirjailijat-haapa-aho.htm)
Mitäpä en olisi tehnyt, olinhan jo Saksassa perustanut kaksi lastentarhaa ja kaksi kielikoulua. Toinen lastentarha, nykyisin suomeksi päiväkoti, oli Montessori-tarha, josta syystä perehdyin Montessori-menetelmiin. Suosittelen edelleen! Tsasounan rakentamista suunnitellessa piti perehtyä puu- ja perinnerakentamiseen. Olimmehan saaneet Kalajoella sen aikaiseksi, ettei arvokasta vanhaa kestikievarirakennusta purettukaan. Keskustelimme hirsikurssista paikallisen ammattikoulun vastaavan kanssa, ja hän kysyi, mitä tein töikseni. Kerroin taustastani ja että olen työtön. Hän vinkkasi työpaikasta Ylivieskassa. Keskustelun jälkeen soitin annettuun numeroon. Siellä vastasi ammattiopiston kielivastaava ja tenttasi osaamistani. Sitten hän kysyi, koska voisin aloittaa. Ilmoitin, että vaikka heti. Siihen hän vastasi: ”Hyvä, työ alkaa huomenna kello 8.” Siellä kouluttaja oli lähtenyt kesken pestin, ja etsittiin kuumeisesti jatkajaa.
Vedin kotoutumiskoulutuksen kurssin lopun ja kaikki olivat hyvin tyytyväisiä, jopa niin, että muutamaa kuukautta myöhemmin sain soiton toisesta opistosta ja työtarjouksen seuraavaksi vuodeksi, ja sillä tiellä olen edelleen. Samanaikaisesti tein tuntityötä sekä kansalaisopistolle että kahdellekin kansanopistolle, työstä eikä positiivisesta palautteesta ollut pulaa. Osin vedin myös muita kursseja, kuten viestintää ja kymppiluokan äidinkielen opetusta.
Sitten hanke, joka minut oli työllistänyt, loppui ja jälleen kerran olin työtön. En kuitenkaan ehtinyt kotona istumaan, kun Spring Housen Anka varmuuden vuoksi haastatteli ja aika pian sen jälkeen tarjosi työpaikkaa Helsingistä. Muutin vuodeksi Helsinkiin, vedin siellä kahta kotoutumiskurssia, toista vastuukouluttajana. Onnenkantamoisena hyvä ystäväni tarjosi minulle sattumoisin tyhjänä olleen asuntonsa nimellistä vuokraa vastaan, joten asuin Taka-Töölössä kävelymatkan päässä työpaikasta.
Siinä vaiheessa aika moni ihmetteli, miten olin tuonkin taas tehnyt, mutta eihän minun elämästäni ole koskaan jännitystä puuttunut. Mitä kaikkea yritysaikana Saksassa tapahtui, sitä ei äkkiseltään usko kukaan, kyllä työni usein hyvin jännittävää oli. Neuvontaa, sopimusriitoja, vero- ja viranomaisasioita, pankkiasioita, ongelmanratkaisua läpikotaisin. Tulihan siinä sivussa satoja autoja Suomeen roudattua ja metsäkoneitakin myytyä. Ja oli aikoja, jolloin siirtelin ja kuljetin mukanani huomattaviakin summia rahaa. Tuli samalla koko Eurooppa varsin tutuksi, kun vuodessa kertyi ajokilometrejä sadantuhannen verran, osin myös oikeasti isoilla autoilla.
Spring Housella kymmenen vuotta tuli marraskuussa 2025 täyteen. Monet kurssit olen vastuukouluttajana vetänyt. En tänäkään päivänä ymmärrä, miksi joku ELY-keskus minut hyväksyi, toinen taas ei. Tuntiopettajana olen ollut valmis menemään minne vaan ja tekemään mitä vaan milloin vaan. Kokemus kertoo, että sopeudun melkein mihin vaan enkä jää koskaan neuvottomaksi. Suoraan sanoen ei kenelläkään pitäisi olla isommin valittamista, ei minulla, ei firmalla, ei kollegoilla, ei opiskelijoilla eikä työllisyyspalveluilla. Jyväskylän, Tampereen ja Savonlinnan (ja ennen Spring Housen aikaa Lappeenrannan ja Pohjois-Pohjanmaan) työllisyyspalveluilta olen saanut palautetta, josta voi jopa Spring House olla ylpeä. Peräti kahdesti kommentin ”Näin tehokasta ja opiskelijoille omistautunutta kouluttajaa en ole ennen tavannut”. Useamman kerran eri puolilla Suomea opiskelijat ovat vaatimalla vaatineet, että jatkan kurssin kouluttajana…
Nyt olen kokoamassa kirjaa kokemuksistani. Yhden kirjan olen kirjoittanut, voi kai toisenkin kirjoittaa. Mikä tekee opettajasta nk. hyvän opettajan? Se ei ole yliopistosta saatu paperi, se on jotain aivan muuta. Opiskelijat ovat kertoneet, että myös isossa ryhmässä he kaikki ovat kokeneet olevansa opettajan huomion keskipiste. Olen kuitenkin samalla varsin vaativa opettaja. En ole koskaan istunut opettajan pöydän takana luennoimassa mitään, vaan olen aktiivisesti osallistunut opiskelijoiden murheisiin ja ongelmiin, kierrellyt, katsellut, lukenut, kertonut, opastanut. En aina noudata annettuja ohjeita, vaan menen opiskelijan tarpeiden mukaan, ja se tarve selviää vasta kommunikaatiossa opiskelijan kanssa. Ihmiset näes oppivat edelleen samalla tavalla, sanovatpa uudet opetussuositukset mitä hyvänsä. Lisäksi huumori ja hyväntuulisuus ovat opetustyössä hyvä mauste. Yksinkertaisesti tiedän, mitä pitää tehdä. Kai se on intuitiota. Ei ole olemassa toivottomia tapauksia. Kaikki ihmiset ovat tärkeitä, mutta jokainen on erilainen. Sehän juuri on elämän rikkaus.
Kaikki oppivat, mutta kukin omalla tavallaan. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla kertoa opiskelijalle, että hänen kannattaa katsoa positiivisesti tulevaisuuteen, sillä oppiminen – tai minkä hyvänsä uuden asian omaksuminen - on opiskelijan omasta motivaatiosta kiinni. Opettajan tärkein tehtävä on kannustaminen. Ja hyvin näkyvät entiset opiskelijani työllistyneen, yhtään ei tarvitse tekemisiään hävetä.
Kehityskeskustelussa muistan antaneeni
esimiehelleni Haapavedellä palautteena, että hän on hyvä esimies, koska hän
antaa minun tehdä työni. Nauratti, kun hän kertoi tuolloin kahden kollegani
sanoneen samoin.
Spring Housella olen onnellinen siitä, että firma kaikin tavoin kannustaa
työntekijöitään. Ne asiat eivät niinkään ole kulttuurisetelit tai muut bonukset,
vaan kaikinpuolinen hyväksyminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen.
Ongelmatilanteissa firmassa on aina kuuntelija. Ankan sanoin: ”Suurella
sydämellä”.
On, on uusia projekteja. Opetustakin. Ja myös maailmaa mullistavia, yllättäviä. Paljon onkin aikojen saatossa kulisseissa tapahtunut, monet ideat olen alulle pannut, siten, että olen ujuttanut ne jonkun päättäjän mieleen niin, että hän – yleensä mieshenkilö - luulee ne itse keksineensä. Eivät näes Saksan opetussuunnitelmat noin vain muutu, ei arvorakennuksia korjata hetken mielijohteesta, ei pankin sääntöjä muuteta ihan noin vain. Paljon on ideoitani myös varastettu. Mutta ei elämä tähän loppunut. Onnekseni olen syystä tai toisesta varsin terve. Flunssa on minulle tuntematon käsite, työstä poissa terveysongelmien takia olen ollut koko elämäni aikana vain yhden päivän. Viime talvisen lääkärin sanoin: ”Olet tehnyt viisaita valintoja, kun olet noin terve.” Muita syitä myöhästymisiin on kyllä ollut, esimerkiksi auton renkaan puhkeaminen… viivästyttää vain vähän.
Vaikka minkälaisia hienoja suunnitelmia ja menetelmiä ja materiaaleja on tehty vuosien varrella, ja hyvä niin. Silti voin vain todeta: ihminen oppii edelleenkin samalla tavalla kuin ennenkin.
Isä opetti minulle: ”Tunne itsesi, anna arvo toisillekin.” Äiti opetti: ”Älä turhaan hermostu, kyllä se siitä!”
