Ehä mie, ko häähä hää.

Tajusin olevan eteläkarjalainen vasta kun muutin Kalajoelle. 

Saksassa asuessa korostuu suomalaisuus Ollaan niin ylpeitä että. Saksalaiset arvostavat Suomea kaikin tavoin. He ovat sitä mieltä, että suomalaiset ovat ahkeria ja tunnollisia. Toisaalta kysyttiin jatkuvasti, miksi niin monet suomalaisset ovat juoppoja ja onko Suomessa paikkoja, joissa ei ole hyttysiä. Paavo Nurmi tiedetään (yhä!) ja Matti Nykänen myös. Leijonista ei ole kukaan koskaan kuullut. Metallimusiikki tiedetään. Ja tiedetään, että suomi on vaikea kieli.
Muissa Euroopan maissa juuri kukaan ei tiedä Suomesta mitään.

Toiset suomalaiset ulkomailla höristivät korviaan, kun puhuin puhelimessa äitini kanssa. Se herätti useimmiten naurunhörähdyksiä. ”Miten hauskasti sinä jutteletkaan!”

Nyt tiedän, että Etelä-Karjala on varsin pieni murrealue. Tiedän myös, että Lappeen ja Joutsenon välissä asuneena kummallakin alueella on murteessaan eroja, Tuomojan kylähän oli kummassakin kunnassa ennen Saimaan kanavan uutta uomaa.

Kirjoitin 2008, Suomeen muutettuani, jouluevankeliumin omalla murteellani, kun jouduin toteamaan, että sitä ei ole vielä kukaan tehnyt. Nyt on sitten joku silmäätekevämpi tehnyt toisen version. Se hieman harmittaa, nimekkäät ihmiset kun aina tuppaavat olemaan etusijalla.
https://pipa01.blogspot.com/2009/12/jouluevankeliumi-lappeen-murteella.html

Meilläpäin puhutaan karjalan tai eteläkarjalan murteesta. Kaakkoismurre on kielitieteilijöiden termistöä. Pohjanmaalla ihan tosissaan yksi äidinkielen opettaja yritti opettaa minua, ettei karjalan murretta ole olemassakaan. No, vastasin hänelle omalla murteellani.

Törmäsin hiljan Lappeenrannan lukioissa tehtyyn tutkimukseen koululaisten käyttämästä murteesta vuona 2022. Mikä on lappeenrantalaistaß Onko Töölön murre syrjäyttänyt paikallismurteen?  Miten englanti jokapäiväisessä puheessa?
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/156293/LyijynenAino.pdf?sequence=2

Kaisu Lahikainen kirjoitti eteläkarjalan murresanakirjan ”Silviisii”.  Löytyy antikvariaateista ja Akateemisesta.  

Jo kouluaikana minulle naurettiin, kun käytin lapsena kotona oppimiani sanoja. Mamma käytti, näin jälkeenpäin ajatellen, lainasanoja sekä ruotsista että venäjästä. Meillä oli tassi, koussikka ja kammari. Tuolloinhan oli hävettävää muutenkin puhua murretta, mutta myös kaupunkilaisten ja maalaisten puheenparressa oli eroja. Kukaan opettaja ei kuitenkaan koskaan puuttunut asiaan. Pääasia oli, että se tuli selväksi, mitä halusi sanoa. Mutta olinhan minä myös nk. modernissa, nk. ”koekoulussa”, kun taas ystäväni Lappeenrannan lyseossa saivat kuulla murteestakin kunniansa. Kouluaikana en tiennyt kouluni nykyaikaisuudesta mitään, jäin vain ihmettelemään asiaa.

Pohjanmaalaisten kanssa tuli monet kerrat väärinkäsityksiä, kun samat sanat saattavat tarkoittaa eri asioita. Se johtuu suomen kahtiajakoisuudesta: on Länsi-Suomi ja on Itä-Suomi, aina Pähkinäsaaren rauhasta 1323. Se näkyy edelleenkin kaikkialla.

Kerran jossain kokouksessa olimme väki eri puolelta Suomea. Lappeelainen naapurini puhui ja yksi kuuntelijoista tuumasi: ”Sie oot kotosii Lappeelt.” 

Voit testata, mitä ymmärrät: https://www.esaimaa.fi/paikalliset/3784426

Joo, saap siint torilaijast vieläkii vetylöi ja sielt voip ostaa atomiloikii. 

 

 

Ei, en aio muuttaa Lappeenrantaan. Kotona tunnen siellä kuitenkin olevani.

Et silviistii. 

 

 

Modernin maailman byrokratiaa

Mieheni hautajaiset tulivat kalliiksi. Paitsi "normaalit" asiat, myös tosi paljon paperisotaa. Sekä hän että minä olimme olleet hyvin liikkuvaisia, joten jokaisesta asuinpaikasta tarvittiin myös asumistodistus.

Tunnetusti Saksa on digitaalisissa asioissa Suomea ja Ruotsia jäljessä. Saksaan kirjoittelin sähköposteja, osin maksoin pienen käsittelymaksun ja sain todistukset myös sähköpostilla. Ihan kätevää.

Sähköpostini saavuttua kuitenkin yhdestä kunnasta soitti ystävällinen virkailija ja kertoi innostuneena, että nyt heiltä voi saada paperin digitaalisesti. Sepä hienoa, siis kuten Suomessa. Ensin hän kuitenkin kysyi, osaanko käyttää tietokonetta.

Inhottava minä, hyi. Vastasin, että ei suomalaiselta tuollaista tarvitse kysyä. Hän ei häkeltynyt, vaan ystävällisesti kertoi koko proseduurin. Menetelmä toimi kahdella tavalla: todistuksen saa, jos on Saksan eläkejärjestelmän digitaalisen palvelun asiakas, tai sitten EU-kansalainen, jota varten täytyy hankkia EU-numero.

Eikun nettiin.

Olen kyllä Saksan veroviraston asiakas, mutta Saksan ulkomaista vastaava virasto ei jostain syystä halua käyttää digipalveluita. Tosin siellä asiat hoituvat vallan mallikelpoisesti ilmankin.

Toinen kanava olikin monimutkaisempi. Ensin pitää etsiä listasta kyseinen EU-maa. Mutta kas, Suomea ei löytynyt. No, ei se mikään ihme olekaan, olihan vasta vuosi 2024 ja Suomihan on ollut EU:n jäsen vasta vuodesta 1995.

Mitä nyt?

Oli toki vielä yksi mahdollisuus: lähteä itse hakemaan tuo paperi tai valtuuttaa joku muu se hakemaan. Matka Saksaan tuota paperia varten olisi ollut jotakuinkin suhteettoman kallis. Koska myös tuon kunnan asumisesta on pitkä tovi, sekin olisi ollut isompi urakka.

Pohdiskelin asiaa tovin ja päätin sitten: kirjoitan vanhanaikaisen kirjeen. Kirjoitin kunnanvirastoon paperisen kirjeen, höystin sen tapani mukaan kuivalla huumorilla, laitoin kuoreen ja postimerkin päälle ja vein postilaatikkoon. Lisäsin mukaan vaaditun palvelumaksun, kymmenen euron setelin. 

Kirje Saksaan saattaa kestää aikoja, mutta tällä kertaa kirje oli ilmeisesti perillä seuraavana päivänä. Sähköpostiin tuli saman tien viesti virastosta ja sen mukana pyydetty dokumentti.

Mitenkähän kyseinen ystävällinen virkailija asian esihenkilölleen selitti? 

 

 

Jokapaikanhöylänä - kansainvälinen projektin työntekijänä

Kansainvälisen elintarviketutkimushankkeemme oli Saksan elintarviketutkimuskeskuksen alainen, jolla oli toimitiloja paitsi Karlsruhessa, myös Saksan ydintutkimuskeskuksessa Leopoldshafenissa, Karlsruhen lähikunnassa. Nykyisin Saksan ydinvoimavastaisuuden takia se laitos on teknologiakeskus ja osa Karlsruhen yliopistoa. 

 

 

Kansainvälinen elintarvikkeiden säteilytyshanke (IFIP) oli IAEA:n, YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) ja Maailman terveysjärjestön (WHO) vuonna 1970 perustama maailmanlaajuinen yhteistyöhanke. Se kokosi yhteen jäsenmaiden resursseja säteilytettyjen elintarvikkeiden terveellisyys-, kemiallisuus- ja eläinten ruokintatutkimuksiin ennen kuin se päättyi vuonna 1983. Hankkeen tavoitteet ja toiminta Päätavoite: Testata ja todistaa ionisoivalla säteilyllä käsiteltyjen elintarvikkeiden turvallisuus, terveellisyys ja ravitsemuksellinen riittävyys. Osallistuminen: Aloitettiin 19 maassa, myöhemmin laajentui 24 jäsenvaltioon. Testausalue: Arvioitiin erilaisia ​​tuotteita, kuten riisiä, vehnää, lihaa, kalaa, hedelmiä ja mausteita, gammasäteiden ja elektronisuihkujen avulla. Keskeiset tulokset ja perintö: Tuotettiin yli 70 tieteellistä raporttia, jotka eivät osoittaneet, että asianmukaisesta elintarvikkeiden säteilytyksestä aiheutuisi haitallisia toksikologisia vaikutuksia. 

Olin siellä työssä 1974-1981. Ryhdyimme projektin työkavereiden kanssa myös tekemään kertomusta hauskoista tapahtumista. Niitähän riitti! Se kertomus vaan ei koskaan tullut valmiiksi. Voi voi. Mutta työtä kyllä tehtiin ja lujasti tehtiinkin. Minä organisoin, kirjoitin, tilasin, varasin, neuvoin, oikoluin, tulkkasin, keitin kahvia, otin vastaan kansainvälisiä vieraita ja kokouksia, valmistelin budjettia, hoidin ylipäänsäkin kaikkea sitä, mitä johtajan sihteeri tai assistentti tekee. Sain itse paljolti päättää, mitä ja milloin. Suurin avoin shekki, jonka vastaanotin ja jota olen koskaan pitänyt kädessäni, oli omakotitalon arvoinen. Joskus päivät olivat ylipitkiä, sitten toisina otettiin kevyemmin.  

Keskukseen oli jokaisella oma sisäänpääsylupa, siellähän oli myös kaksi koereaktoria. Työntekijöitä parisentuhatta tuohon aikaan. Sinne pääsi toki autolla, mutta jokainnen auto oli pysäköitävä siten, että auto oli heti valmis hätätilanteen tullen lähtemään, eli peruuttaen parkkipaikalle.

Jotkut, kuten minä hyvällä säällä menimme pyörällä, asuinhan vain muutaman kilometrin päässä. Aivan ensimmäisenä päivänä työhaastatteluun pyörällä työhaastatteluun mennessäni alkoi sataa kaatamalla ja kastuin perin pohjin. Olin vallan uitetun näköinen surkimus, mutta työpaikan sain silti. Sama kastuminen tapahtui monia vuosia myöhemmin ja samalla tavalla toistamiseen, ja se on toinen tarina, mutta senkin työpaikan sain silti.

Muuten kuljimme useimmiten keskuksen pikkubusseilla, jotka keräilivät työtekijöitä lähikunnista. Me totta kai tutustuimme sitten eri osastojen työntekijöihin ja naapureihin ja jutustelimme joka aamu kaikenlaista. Saksalaiset eivät ole tuppisuita kuten suomalaiset. Ja samat naamathan bussiin joka aamu nousivat.

Yhtenä aamuna yksi minusta mukava mies ei tullutkaan bussiin. Kun sitten asiaa ihmeteltiin, kävi ilmi, että mies oli vangittu. Hän oli ollut DDR:n ja Neuvostoliiton vakooja.

Nukun mielelläni aamulla pitkään, mutta menin silti hyvin usein hyvissä ajoin ennen työajan alkua juomaan aamukahvin keskuksen kanttiiniin. Siellä nimittäin tapailivat toisiaan ympäri maailman eri maista tulleet tohtoriopiskelijat. Siellä keskustelimme koko maailman asioista, mikä oli minusta liian mielenkiintoista jäädä siitä paitsi. Olinhan saanut työpaikkanikin juuri kielitaitoni ansiosta.

Kahden kollegani kanssa kävin joka ruokatunti syömässä ruokalassa, ja seuraamme pyysi päästä elintarviketutkimuslaitoksen johtaja, joka halusi harjoitella englantiaan. Sehän oli meidän pääkielemme. Hauska mies, nauroimme paljon. Mutta siellä puhuimme kolmistaan varsin usein hyvinkin tieteellisiä asioita, mutta muistan hyvin myös keskustelumme filosofiasta.

Kaikki keskustelukumppanit ja kollegat olivat joko tiedemiehiä tai -naisia ja tutkijoita, vähintäänkin koulutukseltaan tohtoreita tai tohtorikokelaita. En usko, että missään olisin saanutkaan yhtä paljon virikkeitä kuin juuri tuona aikana. Lisäksi oma mieheni oli yliopistossa assistenttina ja hänen tuttavapiirinsä sen mukaista. Yliopistoväkeä. Siltä ajalta on säilynyt ystäviä. Pari vuotta sitten olin hänen tuon aikaisen kreikkalaisen opiskelukaverinsa tyttären häissä Kreikassa…

 
Joskus ydintutkimuskeskuksessa oli esitelmiä ja joskus myös kuuluisia puheiden pitäjiä. Myös vetypommin isänä tunnettu Edward Teller. Hän oli tuolloin jo vanha mies. Mieleen jäivät hänen sanansa: ”Jos olisin tiennyt, mitä seuraa, en koskaan olisi osallistunut sen kehittämiseen.” 

Koto-Suomessa sain tittelin ”Euroopan sihteeri”, sillä minulla oli yksi niitä koko laitoksen kolmesta puhelimesta, joilla voi soittaa ulkomaille. Siihen nähden, miten hankalaa jollei mahdotonta kommunikaatio eri maiden välillä tuolloin oli, tuntui ihmeelliseltä soitella Amerikkaan.

Suomi oli osana pohjoismaiden ryhmää projektimme jäsenenä, ja niinpä joskus piti kääntää tekstejä myös suomeksi. Muistan kääntäneeni sanan ”puoliaika” juuri puoliajaksi, mutta en lainkaan tiennyt, miten asian voisi ilmaista. Ilmeisesti lukija Suomessa ymmärsi. Osastonjohtaja pyysi myös joskus käännöksiä.

Hänen oma sihteerinsä kävi usein meidän ryhmämme kahvitauolla ja joka ikinen päivä, kun hän lähti kotiin, hän sanoi samat sanat: ”Nyt hyppään Mersuuni ja ajan pois. ” Hänellä oli kuplavolkkari. Tietenkin englantilaisella kollegalla oli mini, ratti oikealla puolella, ja ranskalaisella kollegalla rättisitikka. Minulla ooppeli. Maalasin polkupyöräni samanväriseksi kuin auto oli – oranssiin vivahtava punainen, mutta sekös huomiota herätti! Kaikkien pyörät tuntuvat edelleenkin olevan ei-minkään-värisiä.

Saimme kerran hälytyksen: kaikki välittömästi pois alueelta, reaktorissa on tapahtunut onnettomuus. Uskomatonta mutta totta: kaikki kaksituhatta työntekijää olivat kahden minuutin sisään pois alueelta. Hätä suuri. Heti sen jälkeen saimme kuulla: ”Se oli vain harjoitus tositilannetta varten.” 

Pienemmältä pahalta selvittiin, koska ryhdyin toimeen. Kopiokone syttyi palamaan. No tietenkin vain sisällä olleet paperit, mutta onhan se komeaa, kun lieskat liehuvat. Ympärillä seisoneet molemmat siivoojat saivat paniikkikohtauksen. He sanoivat minulle myöhemmin, että olin vain sanonut ahaa, mennyt hakemaan palopeitteen ja sammuttanut palon.  

Lienevätkö nuo kaksi ydinreaktoria syynä, että minun lapsillani oli huomattavan suuri syntymäpaino? Minä itse kun en ole mitenkään erityisen suuri. 

Saksalaiset puhuvat aina atomireaktoreista. Sana "ydinreaktori" kuulostaa aivan liian kiltiltä.  

Palasin tyttären syntymän jälkeen vielä työhön, kunnes mieheni sai työpaikan Frankfurtista ja muutimme pois. Minä toimin sitten asuntomme myyjänä ja ostimme talon Frankfurtin seudulta. Yllätys yksi:  saimme asunnostamme lähes kaksinkertaisen hinnan ostohintaan nähden ja hupsista, yllätys kaksi: ostaja alkoikin puhua sujuvasti kanssani suomea. 

Päivääkään en noista ajoista antaisi pois.

Tuulivoimaloiden romua koskeva oikeudenkäynti: oikeudessa kierrätysmyytti romahtaa

 

Vihreä illuusio särkyy

Politiikot ovat päättäneet, että energiamurros kukoistaa, mutta se jättää jälkeensä kasvavan vuoren vanhoja jätteitä. Mitä tapahtuu käytöstä poistetuille tuulivoimaloille, joiden valtavat roottorisiivet ovat tulleet käyttöikänsä päähän? 

Weidenin käräjäoikeudessa parhaillaan käynnissä oleva oikeudenkäynti kierrätysyrittäjää vastaan paljastaa valtavan, koko Saksan kattavan jätteiden hävittämisongelman ja osoittaa, kuinka ”vihreästä” lupauksesta tuli laiton jäteongelma.

Weideniläinen yrittäjä on ollut oikeudessa 11. kesäkuuta lähtien. Häntä syytetään noin 700 tonnin tuulivoimaloiden romun ja sähköautojen akkujen laittomasta kuljetuksesta Tšekkiin. Yhtenä päätodistajista on nyt kuultu yrityksen entistä toimitusjohtajaa, joka on insinööri ja kierrätystekniikan asiantuntija. Hänen arviotaan tuuliturbiinien siivistä on masentava, sillä laajamittaista materiaalikierrätystä ei käytännössä ole olemassa. Siivet koostuvat erittäin kestävistä kuitukomposiiteista, pääasiassa lasikuituvahvistetusta muovista ja osittain myös hiilikuituvahvistetusta muovista.

 

 

Ongelma johtuu materiaalin luonteesta, sillä siivet on valmistettu monimutkaisella sandwich-rakenteella. Lasikuidut ja epoksihartsi on liimattu lujasti ydinmateriaaleihin, kuten balsa-puuhun tai PVC-vaahtoon. Koska nämä komponentit on laminoitu erittäin lujasti toisiinsa, jotta ne kestävät valtavaa tuulen voimaa, niiden myöhempi erottaminen on mahdotonta. Tämän seurauksena tonnien painoiset siivet on lähes poikkeuksetta silputtava ja kierrätettävä lämpöenergiaksi, eli ne on poltettava sementtitehtaissa jopa 1450 celsiusasteen lämpötilassa.

Yrityksen liiketoimintamalli vaikutti aluksi tuottoisalta. Kokonaisen, jopa kuusi metriä pitkän siiven toimituksesta yritys peri noin 350 euroa tonnilta. Kun materiaalit oli silputtu 20 senttimetrin kokoisiksi paloiksi, ostajille jouduttiin kuitenkin maksamaan 170 euroa tonnilta siitä, että he ylipäätään ottivat materiaalin vastaan. 

Tuomioistuimen hämmentyneeseen kysymykseen todistaja totesi tyynesti, että jätteet nyt vaan maksavat.

Tämä järjestelmä romahti keväällä 2024, kun Schwandorfin piirikunnan viranomaiset kielsivät nimenomaisesti mekaanisen murskaamisen, luvan puuttuessa. Koska ostajat hyväksyivät vain silputtua materiaalia, valtavat rakennusosat kasaantuivat nopeasti metrien korkeuteen Wernbergin ylikuormitetulle varastoalueelle. 

Kiellosta huolimatta jätettä otettiin vastaan edelleen, sillä asiakkaat tulivat paikalle oma-aloitteisesti koko Saksan kattavan jätehuollon kriisin vuoksi. Kun tilanpuute alkoi uhata, syytetty yrityksen johtaja esitteli yhtäkkiä tšekkiläisen Piroplastik-yrityksen oletettuna ratkaisuna ja määräsi kuljetuksen toteutettavaksi välittömästi.

 

 

Toukokuusta 2024 lähtien rajan yli kulki kymmeniä kuorma-autollisia lastia, vaikka toimitusjohtaja väitti, ettei hänelle ollut kerrottu asiasta. Vasta joululomalla hän sai tietää skandaalista tiedotusvälineiden uutisista. Yrityksen tilinpäätösten omat tutkimukset vahvistivat lopulta, että laittomasti siirrettyä romua oli jopa 700 tonnia. 

Tšekkiläinen vastaanottajayritys osoittautui pelkäksi postilaatikkoyhtiöksi, joka sijaitsi vanhankaupungin asunnossa Ostravassa. Modernin kierrätyslaitoksen sijaan myrkyllistä jätettä odottivat siellä vain laittomat varastointipaikat keskellä peltoa. Vasta kun Jirikovin kunnan pormestari pysäytti kuorma-autot tammikuussa 2025, skandaali paljastui. Tällä hetkellä tutkinta on käynnissä myös naapurimaassa, muun muassa erästä tšekkiläistä poliitikkoa vastaan, joka avusti liiketoimissa.

Oikeudessa todistaja maalasi kuvan autokraattisesta johtajasta, joka otti kaikki päätökset omiin käsiinsä ja piti tahallaan työntekijät tapahtumista erillään.  Oikeudenkäynnissä käsitellään paitsi laitonta jätteiden hävittämistä myös yrittäjälle esitettyjä pahoinpitelysyytteitä. Yrityksen akkujen kierrätyslaitosta on nimittäin väitetty jatkettavan, vaikka ilmassa oli jo todettu huomattavasti kohonneita haitallisten aineiden pitoisuuksia ja työntekijöiden verestä vaarallisia määriä nikkeliä ja kobolttia.

Lopulta jäljelle jää vain myrkyllistä erityisjätettä, joka päätyy joko kaatopaikoille tai joudutaan polttamaan sementinvalmistukseen käytettävissä uuneissa. Tämä ei kuitenkaan ole kovin ympäristöystävällistä. Silti suurelle yleisölle yritetään myydä tuulivoimaa yhtenä niin sanotun ”ilmastoneutraalin” energiantuotannon tukipilareista. 

Mutta mitä tämä kaikki maksaakaan?Formularbeginn

Formularende

 

Lähde:  

https://report24.news/muellprozess-um-windkraft-schrott-vor-gericht-zerfaellt-das-recycling-maerchen/?fbclid=IwY2xjawTCs5ZleHRuA2FlbQIxMQBzcnRjBmFwcF9pZBAyMjIwMzkxNzg4MjAwODkyAAEewr29WsDpfW9lPQFVT2C1Z7tPYweKY6FWShM1z9DKBSPLJxGtQxbJJREpl4A_aem_X5qWF_nfRNYdKcoo4rl7OQ

 

Lada, lujaa laatua

Sitaatti Karjalan Sanomista 22.7.2026.

 

Samat sanat: Lujaa laatua Lada 

Suomen kielessä lasketaan olevan jopa tuhat venäläistä sanaa, vaikka suomi ja venäjä eivät sukukieliä olekaan.

”Vanhimmat venäjästä suomeen tulleet lainasanat ajoitetaan noin 500-luvulle, ja lainautuminen on jatkunut vuosisatojen ajan nykypäiviin saakka”, tutkija Sirpa Tereska kirjoittaa.

Moni muistaa 1970-luvun mainoslauseen ”Lujaa laatua Lada”. Ehkä mainosmiehet tiesivät suomen ja venäjän kielten yhteyksistä, koska sanat Lada ja laatu ovat samaa vanhaa venäläistä juurta.

Sana laatu on peräisin yli vuosituhannen takaa. Se on tullut suomen kieleen sopua tarkoittavasta 700-luvun tienoilla käytössä olleesta mui
naisvenäjän sanasta lad.

Sana lad on nykyvenäjässä harvinainen, mutta sitä käytetään joissakin yhteyksissä, esimerkiksi kun halutaan elää sovussa (žit’ v ladú), tai arkitoteamuksessa ládno (hyvä, kaikki hyvin, selvä).

Myös verbi laatia on venäjää ja peräisin muinaisvenäläisestä verbistä ladit’, joka tarkoittaa järjestymistä ja toimeen tulemista, esimerkiksi ládit’ s ljudmi (tulla toimeen ihmisten kanssa). Verbi tarkoitti myös käyttökuntoon laittamista, joten herää kysymys, onko suomen verbi ladata myös peräisin venäjästä.

Vuorostaan Lada oli slaavilaisessa mytologiassa kevään ja rakkauden jumalatar ja sittemmin naisen nimi. Mainosmiesten ansiosta tämä on kuitenkin unohtunut. 

Johan Bäckman
Kirjoittaja on Petroskoin valtionyliopiston asiantuntija.
Tällä palstalla tutkitaan suomen kielen
venäläisperäisiä sanoja. Lähteenä on käytetty Suomen
etymologista sanakirjaa ja alan tutkimuksia.

*** 

Suomalaiset väänsivät sitten vitsiä Ladasta. 
Missä venäläiset säilyttävät heiniään? Ladoissa. 

*** 

Karjalan Sanomat on mielenkiintoinen, kerran viikossa Petroskoissa ilmestyvä sanomalehti, joka kertoo Karjalan asioista suomen kielellä. 

 

Tiedätkö sinä, missä blogiasi luetaan? Kuinka moni lukee?

 

 

 

Hämmästelen.

Olen kirjoittanut säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 2009 lähtien, kun useampi tuttavani pyysi minua aloittamaan blogin. Heidän mielestään minulle oli tapahtunut elämässä niin paljon kaikenlaista, että siitä kannattaisi kirjoittaa.

Ja tottahan se onkin.

En kuitenkaan koskaan ajatellut kirjoittavani suurelle maailmalle. Kirjoitin lähinnä niille, joita aiheeni kiinnostivat. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Eilen blogillani oli 1 306 lukijaa. Noin tuhat näyttää olevan tavallinen päiväkohtainen määrä. Joskus lukijoita on vähemmän, mutta toisinaan useita tuhansia.

Tilastoista näkyy myös jotain muuta mielenkiintoista: osa lukijoista on etsinyt blogini nimenomaan sen nimellä.

Missä nämä ihmiset oikein ovat?

Koska kirjoitan suomeksi, voisi kuvitella heidän olevan Suomessa.

Vaan eivätpä ole.

Heitä löytyy kaikkialta maailmasta: Intiasta, Indonesiasta, Vietnamista, Meksikosta, Argentiinasta, Etelä-Afrikasta – ja toki myös eri puolilta Eurooppaa.

Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan suuri osa lukijoista oli Venäjällä. Nyt ei juuri lainkaan. Syy lienee se, ettei amerikkalaisiin palveluihin ole enää samanlaista pääsyä kuin aiemmin.

Toinen suuri tyhjä alue kartalla on Kiina.

Kun katsoo maailmankarttaa blogin kävijätilastoista, näkee samalla yllättävän hyvin, missä internet on vapaasti käytettävissä – ja missä ei.

Miten tämä kaikki on mahdollista?

Nykytekniikka tekee ihmeitä. Selain kääntää tekstin hetkessä lähes mille kielelle tahansa. Lukija ei ehkä osaa sanaakaan suomea, mutta voi silti lukea suomalaisen blogin omalla äidinkielellään.

Siinä on jotain sekä hienoa että hieman hämmentävää.

Pitäisikö tästä olla ylpeä?

Vai pitäisikö epäillä koko tilastoa?

En tiedä.

Ja sitten tulee vielä yksi ajatus.

Pitäisikö hankkia blogiin mainoksia ja yrittää ansaita sillä rahaa?

Niin kuin tekevät influensserit ja somevaikuttajat...

...

Ei taida olla minun juttuni.

 

 

 

Kyllä kyllä, ylläoleva teksti on minun. Mutta ChatGTP oli apunani...  😉