Kansainvälisen elintarviketutkimushankkeemme oli Saksan elintarviketutkimuskeskuksen alainen, jolla oli toimitiloja paitsi Karlsruhessa, myös Saksan ydintutkimuskeskuksessa Leopoldshafenissa, Karlsruhen lähikunnassa. Nykyisin Saksan ydinvoimavastaisuuden takia se laitos on teknologiakeskus ja osa Karlsruhen yliopistoa.
Kansainvälinen elintarvikkeiden säteilytyshanke (IFIP) oli IAEA:n, YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) ja Maailman terveysjärjestön (WHO) vuonna 1970 perustama maailmanlaajuinen yhteistyöhanke. Se kokosi yhteen jäsenmaiden resursseja säteilytettyjen elintarvikkeiden terveellisyys-, kemiallisuus- ja eläinten ruokintatutkimuksiin ennen kuin se päättyi vuonna 1983. Hankkeen tavoitteet ja toiminta Päätavoite: Testata ja todistaa ionisoivalla säteilyllä käsiteltyjen elintarvikkeiden turvallisuus, terveellisyys ja ravitsemuksellinen riittävyys. Osallistuminen: Aloitettiin 19 maassa, myöhemmin laajentui 24 jäsenvaltioon. Testausalue: Arvioitiin erilaisia tuotteita, kuten riisiä, vehnää, lihaa, kalaa, hedelmiä ja mausteita, gammasäteiden ja elektronisuihkujen avulla. Keskeiset tulokset ja perintö: Tuotettiin yli 70 tieteellistä raporttia, jotka eivät osoittaneet, että asianmukaisesta elintarvikkeiden säteilytyksestä aiheutuisi haitallisia toksikologisia vaikutuksia.
Olin siellä työssä 1974-1981. Ryhdyimme projektin työkavereiden kanssa myös tekemään kertomusta hauskoista tapahtumista. Niitähän riitti! Se kertomus vaan ei koskaan tullut valmiiksi. Voi voi. Mutta työtä kyllä tehtiin ja lujasti tehtiinkin. Minä organisoin, kirjoitin, tilasin, varasin, neuvoin, oikoluin, tulkkasin, keitin kahvia, otin vastaan kansainvälisiä vieraita ja kokouksia, valmistelin budjettia, hoidin ylipäänsäkin kaikkea sitä, mitä johtajan sihteeri tai assistentti tekee. Sain itse paljolti päättää, mitä ja milloin. Suurin avoin shekki, jonka vastaanotin ja jota olen koskaan pitänyt kädessäni, oli omakotitalon arvoinen. Joskus päivät olivat ylipitkiä, sitten toisina otettiin kevyemmin.
Keskukseen oli jokaisella oma sisäänpääsylupa, siellähän oli myös kaksi koereaktoria. Työntekijöitä parisentuhatta tuohon aikaan. Sinne pääsi toki autolla, mutta jokainnen auto oli pysäköitävä siten, että auto oli heti valmis hätätilanteen tullen lähtemään, eli peruuttaen parkkipaikalle.
Jotkut, kuten minä hyvällä säällä menimme pyörällä, asuinhan vain muutaman kilometrin päässä. Aivan ensimmäisenä päivänä työhaastatteluun pyörällä työhaastatteluun mennessäni alkoi sataa kaatamalla ja kastuin perin pohjin. Olin vallan uitetun näköinen surkimus, mutta työpaikan sain silti. Sama kastuminen tapahtui monia vuosia myöhemmin ja samalla tavalla toistamiseen, ja se on toinen tarina, mutta senkin työpaikan sain silti.
Muuten kuljimme useimmiten keskuksen pikkubusseilla, jotka keräilivät työtekijöitä lähikunnista. Me totta kai tutustuimme sitten eri osastojen työntekijöihin ja naapureihin ja jutustelimme joka aamu kaikenlaista. Saksalaiset eivät ole tuppisuita kuten suomalaiset. Ja samat naamathan bussiin joka aamu nousivat.
Yhtenä aamuna yksi minusta mukava mies ei tullutkaan bussiin. Kun sitten asiaa ihmeteltiin, kävi ilmi, että mies oli vangittu. Hän oli ollut DDR:n ja Neuvostoliiton vakooja.
Nukun mielelläni aamulla pitkään, mutta menin silti hyvin usein hyvissä ajoin ennen työajan alkua juomaan aamukahvin keskuksen kanttiiniin. Siellä nimittäin tapailivat toisiaan ympäri maailman eri maista tulleet tohtoriopiskelijat. Siellä keskustelimme koko maailman asioista, mikä oli minusta liian mielenkiintoista jäädä siitä paitsi. Olinhan saanut työpaikkanikin juuri kielitaitoni ansiosta.
Kahden kollegani kanssa kävin joka ruokatunti syömässä ruokalassa, ja seuraamme pyysi päästä elintarviketutkimuslaitoksen johtaja, joka halusi harjoitella englantiaan. Sehän oli meidän pääkielemme. Hauska mies, nauroimme paljon. Mutta siellä puhuimme kolmistaan varsin usein hyvinkin tieteellisiä asioita, mutta muistan hyvin myös keskustelumme filosofiasta.
Kaikki keskustelukumppanit ja kollegat olivat
joko tiedemiehiä tai -naisia ja tutkijoita, vähintäänkin koulutukseltaan
tohtoreita tai tohtorikokelaita. En usko, että missään olisin saanutkaan yhtä
paljon virikkeitä kuin juuri tuona aikana. Lisäksi oma mieheni oli yliopistossa
assistenttina ja hänen tuttavapiirinsä sen mukaista. Yliopistoväkeä. Siltä
ajalta on säilynyt ystäviä. Pari vuotta sitten olin hänen tuon aikaisen kreikkalaisen
opiskelukaverinsa tyttären häissä Kreikassa…
Joskus ydintutkimuskeskuksessa oli esitelmiä ja joskus myös kuuluisia puheiden pitäjiä. Myös vetypommin isänä tunnettu Edward Teller. Hän oli tuolloin jo vanha mies. Mieleen jäivät hänen sanansa: ”Jos olisin tiennyt, mitä seuraa, en koskaan olisi osallistunut sen kehittämiseen.”
Koto-Suomessa sain tittelin ”Euroopan sihteeri”, sillä minulla oli yksi niitä koko laitoksen kolmesta puhelimesta, joilla voi soittaa ulkomaille. Siihen nähden, miten hankalaa jollei mahdotonta kommunikaatio eri maiden välillä tuolloin oli, tuntui ihmeelliseltä soitella Amerikkaan.
Suomi oli osana pohjoismaiden ryhmää projektimme jäsenenä, ja niinpä joskus piti kääntää tekstejä myös suomeksi. Muistan kääntäneeni sanan ”puoliaika” juuri puoliajaksi, mutta en lainkaan tiennyt, miten asian voisi ilmaista. Ilmeisesti lukija Suomessa ymmärsi. Osastonjohtaja pyysi myös joskus käännöksiä.
Hänen oma sihteerinsä kävi usein meidän ryhmämme kahvitauolla ja joka ikinen päivä, kun hän lähti kotiin, hän sanoi samat sanat: ”Nyt hyppään Mersuuni ja ajan pois. ” Hänellä oli kuplavolkkari. Tietenkin englantilaisella kollegalla oli mini, ratti oikealla puolella, ja ranskalaisella kollegalla rättisitikka. Minulla ooppeli. Maalasin polkupyöräni samanväriseksi kuin auto oli – oranssiin vivahtava punainen, mutta sekös huomiota herätti! Kaikkien pyörät tuntuvat edelleenkin olevan ei-minkään-värisiä.
Saimme kerran hälytyksen: kaikki välittömästi pois alueelta, reaktorissa on tapahtunut onnettomuus. Uskomatonta mutta totta: kaikki kaksituhatta työntekijää olivat kahden minuutin sisään pois alueelta. Hätä suuri. Heti sen jälkeen saimme kuulla: ”Se oli vain harjoitus tositilannetta varten.”
Pienemmältä pahalta selvittiin, koska ryhdyin toimeen. Kopiokone syttyi palamaan. No tietenkin vain sisällä olleet paperit, mutta onhan se komeaa, kun lieskat liehuvat. Ympärillä seisoneet molemmat siivoojat saivat paniikkikohtauksen. He sanoivat minulle myöhemmin, että olin vain sanonut ahaa, mennyt hakemaan palopeitteen ja sammuttanut palon.
Lienevätkö nuo kaksi ydinreaktoria syynä, että minun lapsillani oli huomattavan suuri syntymäpaino? Minä itse kun en ole mitenkään erityisen suuri.
Saksalaiset puhuvat aina atomireaktoreista. Sana "ydinreaktori" kuulostaa aivan liian kiltiltä.
Palasin tyttären syntymän jälkeen vielä työhön, kunnes mieheni sai työpaikan Frankfurtista ja muutimme pois. Minä toimin sitten asuntomme myyjänä ja ostimme talon Frankfurtin seudulta. Yllätys yksi: saimme asunnostamme lähes kaksinkertaisen hinnan ostohintaan nähden ja hupsista, yllätys kaksi: ostaja alkoikin puhua sujuvasti kanssani suomea.
Päivääkään en noista ajoista antaisi pois.
