Epäpätevän opettajan mietteitä

”Ei, sinun tunneillasi on aina hauskaa.”   Voiko sen kauniimpaa kiitosta ollakaan? Tuo oli oppilaan spontaani kommentti toissa viikolla, kun tein negatiiviseksi esimerkiksi lauseen ”Kurssilla ei ole hauskaa.” Harjoittelimme peruslauseita, yksi suomen lausetyyppihän on ”on plus adjektiivi partitiivissa”, esimerkiksi ”on sateista”.

Tällä viikolla yksi opiskelija sanoi, että hän on kiitollinen siitä, että olen antanut hänelle eväitä elämään, että ne ovat olleet pieniä asioita mutta hänelle isoja. Voiko kauniimpaa kiitosta ollakaan?

Jotain olen tehnyt oikein, huolimatta siitä, että minulla ei ole sitä kuuluisaa paperia, joka todistaa pedagogisen osaamiseni.

Kun tulin Suomeen, lähdin etsimään töitä. En voinut jatkaa entisessä työssäni Keski-Euroopassa toimivien pk-yritysten tukena. Rekrytointifirman ehdotuksesta päädyin aikuiskoulutuskeskuksen haastatteluun, ja siitä seurauksena vähän myöhemmin vetämään suomen kursseja maahanmuuttajille. Tuttua työtähän se toki oli, olinhan sitä tehnyt vuosikausia, tosin vain kielikouluissa Saksassa. Osaamista kertyy tekemällä; aloin opettaa suomea vieraana tai toisena kielenä jo ennen kuin koko oppiainetta oli Suomessa olemassa. Osaamisen myötä päädyin myös opettamaan uusia opettajia. Varsinaisessa työssäni puolestaan olin perehtynyt yrityselämään ja sen ongelmiin.

Niinpä sitten opetin suomea muutaman kuukauden, ja kurssin lopussa opiskelijat antoivat TE-toimistolle palautteen. En ollut tiennyt tuolloin koko opal-menetelmän olemassaolosta mitään, mutta tuon palautteen opiskelijat antoivat, ja tulos oli musertavan hyvä: nuo kuuluisat 4,5 pistettä, joka on jokaisen opettajan ja koulutusta tarjoavan laitoksen tavoite. Siitä ilahtuneena kerroin siitä toisille opettajille, mutta hepä eivät olleetkaan iloisia puolestani…  Mutta koulutuskeskus oli, he järjestivät minulle juhlan.

Siitä ura urkeni, tosin pienten mutkien kautta. Menin naimisiin ja muutin uudelle paikkakunnalle, tuolloin työttömänä ja vähävaraisena. Yritin koulutusta Petroskoissa, josta kyllä sain työpaikan, mutta en sitten saanutkaan pitemmän päälle työlupaa. Jouduin palaamaan Suomeen, ja sattumien summana sain neuvon soittaa sikäläiseen ammattiopistoon, koska siellä haettiin suomen opettajaa maahanmuuttajille. Soitin annettuun numeroon, vastannut henkilö kyseli hieman osaamista ja sitten kysyi, milloin voisin aloittaa. Minä vastasin, että vaikka heti, jolloin hän ilmoitti, että työ alkaa sitten ”huomenna aamulla kello kahdeksan”.

Vedin pitkän kurssin, sain hyvän palautteen opiskelijoilta, siitä seurauksena maine oli ilmeisesti kiirinyt jonnekin, koska toisesta oppilaitoksesta soitettiin, tulisinko heille töihin. Eli niin sanotusti ”tultiin kotoa hakemaan”. Siellä sitten sain hyvän palautteen, ja sitten soitettiinkin jo kolmannesta oppilaitoksesta…

Nuo kuitenkin olivat määräaikaisia töitä, joskin pitkiä pestejä. Seuraavan haastattelun teki nykyinen työnantajani, jonka palveluksessa olen nyt ollut jo 9 vuotta. Minua pyydettiin kertomaan, miten aioin opettaa eli mitä käytännössä tekisin – kotoutumiskoulutuksessahan on tarkat kriteerit. Ensimmäinen sopimukseni tässä firmassa oli vajaan vuoden mittainen ja Helsingissä. Firma toimii koko Suomessa ja hyvin tuloksin.

Sen jälkeen olen toiminut vastuukouluttajana ympäri Suomen. Yhdellä paikkakunnalla ryhmään tuli toinen opettaja, ja opiskelijat tekivät valituksen ELY-keskukseen, että haluavat minut takaisin. Siinä oli pedagogisella päälliköllämme selittämistä, ja palasin töihin. Toisella paikkakunnalla opiskelijat olivat tekemässä samanlaista valitusta, mutta se sentään saatiin torpattua, onneksi jatkava opettaja on aivan ihana ja samoilla linjoilla kuin minäkin. Kolmannella paikkakunnalla opiskelijat valittivat edellisestä opettajasta pedagogiselle päällikölle ja tilanne saatiin hoitoon, opiskelijat puolestaan osoittivat minulle kiitollisuuttaan tuomalla runsaasti lahjoja… Tuona samaisena lahjapäivänä sattumien summana tapasin paikallisessa kaupassa yhden entisen kansalaisopiston opiskelijani, ja hän kiitti minua varsin vuolaasti. Samana iltana tapasin toisen entisen opiskelijani toisesta entisestä ryhmästä, ja hän kehui minut maasta taivaaseen, ja me itkimme molemmat. Sanoin hänelle tehneeni vain työni, mutta hänpä sanoi, että toki, mutta on paljon eroa siinä, miten työn tekee. Tämä mies on menestynyt omassa ammatissaan erinomaisen hyvin saaden jopa valtakunnan tason palkintoja.

Yhdet isot kiitokset tulivat TE-toimiston virkailijalta Tampereelta. Hän sanoi, ettei ole vielä tavannut yhtään näin opiskelijoille omistautunutta opettajaa kuin minä olen. Olivathan toki tuloksetkin erittäin hyviä. Seuraava samanlainen kommentti tuli Jyväskylän TE-toimiston virkailijalta seuraavasta ryhmästäni. 

Tätä on jatkunut kaikkialla. Toki teen työni, mutta paljon toimin opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Viime talvena kolmen kuukauden aikana kolme entistä opiskelijaani, eri maista ja aivan eri ammateissa, sai tunnustuspalkinnon hyvästä työstään kukin omalla toimialallaan.

Paras työn palkinto on nähdä, miten maahanmuuttajat löytävät paikkansa tässä yhteiskunnassa. 

Huolimatta lähtötasosta. Me kaikki olemme yksilöitä. 

 

 

Luostarisaari Reichenau - Keskiajan maailmanperintö 1300 vuotta

 

 

  

Reichenaun kuninkaallinen luostari oli yksi valtakunnan innovatiivisimmista kulttuurisista ja poliittisista keskuksista, ja siellä oli vaikutusvaltainen maalaustaiteen koulu 10. ja 11. vuosisadalla. Kauan ennen kirjapainotaidon keksimistä luostaria pidettiin yhtenä Euroopan suurimmista tietovarastoista ja inspiraation lähteenä. Reichenaun luostarisaari lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2000.

Reichenaun käsikirjoituslaitoksessa on luotu joitakin maailman arvokkaimmista upeista käsikirjoituksista. Munkit loivat vaikutusvaltaisten keisarien, kuninkaiden ja keisarillisten piispojen toimeksiannosta taideteoksia, joiden täydellisyys ja kauneus kiehtovat vielä nykyäänkin. Reichenaun käsikirjoitusten pääteokset julistettiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 2003 "ainutlaatuisina kulttuurihistoriallisina asiakirjoina, jotka ovat esimerkki ihmiskunnan kollektiivisesta muistista".

 

Reichenaun luostarisaari - alkuperäiset historialliset kohteet

Reichenaun saari Bodenjärvessä sijaitsee upeassa luonnonympäristössä, jossa on puutarhoja, peltoja ja viinitarhoja, joissa vihannekset, yrtit ja viini kukoistavat. Kolme keskiaikaista kirkkoa, jotka kuuluivat aikoinaan Reichenaun luostariin, on tunnustettu Unescon maailmanperintökohteeksi. Ne muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden karoliinisen ja ottonilaisen arkkitehtuurin yhdistelmää, ja niissä on näkemisen arvoisia erityispiirteitä: Esimerkiksi Pyhän Marian ja Pyhän Markuksen katedraalin käytävänmuotoinen normannialainen kattoristikko tai Pyhän Yrjön kirkon monumentaaliset seinämaalaukset.

Tuomiokirkon aarrekammiossa on lukuisia reliikkikaappeja ja muita kulttiesineitä 5.-18. vuosisadalta. Uuden luostaripuutarhan suunnittelussa on hyödynnetty kahta tärkeintä keskiajan puutarhakulttuuria käsittelevää lähdettä: St. Gallenin luostarin suunnitelmaa ja Reichenaun munkin ja myöhemmän apotin Walahfrid Strabon runoa "Hortulus". Reichenaun museon näyttely välittää luostarisaaren kulttuurihistoriallista merkitystä.

 

En voi jättää kirjoittamatta omia huomioita. Bodenjärven alue on ison järven kesällä keräämän lämmön takia ihanteellinen kasveille, jotka tarvitsevat lämpöä. Niinpä Reichenaulla tuotetaan seudun vihannekset. Mainaun saari taas on kaikkien tuntema paratiisi tuhansine eksoottisine kasveineen. 

Kauan sitten suomalainen matkailuopas sanoi, ettei Reichenaulle kannata mennä, siellä ei ole mitään näkemistä. Se on kuin sanoisi Suomeen tulevalle turistille, ettei Hattulan kirkkoa kannata lähteä katsomaan, sehän on vain vanha kivikirkko. Väitin vastaan ja vein ulkomaiset vieraani aina saarelle. Siinä heillä vasta ihmettelimistä riitti!

Kerran meillä oli oman pojan kaverina toinen pikkupoika leikkimässä, kun tuli vieraita kaukaa. Ehdotin, että lähdetään yhdessä Reichenaulle, mutta pojat panivat hanttiin. Niinpä sanoin pojille, että lähdetään katsomaan aarteita. No, hetihän he lähtivät. Georgin kirkon kryptan esineet eivät heitä sitten kuitenkaan yhtään kiinnostaneet, mutta kirkossa on luonnollisenkokoinen pyhän Yrjön (Georgin) patsas -  ja sepä kimmoitti pojat leikkimään päiväkausia lohikäärmeen voittamista. 

 

 

 

 

Vaikeneminen on kultaa?

Saksalainen ajattelee: Tuskin mikään hiljaisuus on yhtä epämiellyttävää kuin tauko keskustelussa.

Vaan onko tauon pakko olla epämiellyttävää?

Die Zeit – viikkolehti kirjoittaa 3.4.2024 vaikenemisesta näin:

„1,5 sekuntia - sitten alkaa nolottaa.

Asiantuntijat jakavat maailman "puhekulttuureihin", jotka kliseen mukaisesti sijaitsevat yleensä Etelä-Euroopassa, ja "hiljaisiin kulttuureihin", jotka sijaitsevat esimerkiksi Keski-Aasian aroilla ja pohjoisessa. Asiantuntijakirjallisuudessa on aiheesta essee, jonka houkutteleva otsikko on "Onko suomalainen hiljaa, kun hän ei sano mitään?" (Oletettavasti ei.) Erään teorian mukaan kielellisen maailman jako liittyy topografiaan, väestötiheyteen ja siitä johtuvaan ihmisten välisten kohtaamisten tiheyteen. Varmaa on, että nämä kaksi kulttuuria törmäävät toisiinsa myös Saksassa.

Voidaan siis spekuloida: Jos perusolemukseltaan suomalainen kohtaa perusolemukseltaan italialaisen, syntyy kommunikaatio-ongelmia, koska toinen on hiljaisempi kuin toinen. Vastapainona tälle on se, että juuri pohjoissaksalaiset hiljaisuuden kulttuureineen puhuvat nopeammin kuin eteläsaksalaiset puhetäyteisine kulttuureineen.

Yksityiskohta Yhdysvalloista, joka saa sinut havahtumaan ja kiinnittämään asiaan huomiota: Psykologit ovat havainneet ryhmäkeskusteluissa, että mitä nopeammin kaksi ihmistä vastaa toisilleen, sitä enemmän he tuntevat olevansa yhteydessä toisiinsa. Kääntäen tämä ei välttämättä tarkoita, että pariskunnilla, jotka pysyvät hiljaa keskenään, ei ole enää mitään sanottavaa. Tämä on ongelma vain niin sanotuissa puhetilaisuuksissa, ei silloin, kun laitetaan yhdessä ruokaa, pelataan keskittynyttä korttipeliä tai tuijotellaan haaveillen auringonlaskua.”

Saksassa asuu etelässä puhelias väki, kuten Suomessa Savossa ja Karjalassa, ja pohjoisessa enemmän hiljainen väki, kuten Suomessa Pohjanmaalla. Siksi kai suomalaiset tuntevat viihtyvänsä parhaiten Hampurissa? Siellä Saksan sisäinen kokemukseni oli sama kuin muutettuani Lappeenrannasta Kalajoelle. Etelä-Saksassa jutellaan niitä näitä jatkuvasti, mikä sopi  minulle, karjalaiselle vallan hyvin. Hampurissa ihmiset ensin katsoivat tarkemmin, kuka minä olin naisiani, ennen kuin halusivat kaveerata. Samoin Pohjanmaalla. Ystäviä kyllä sitten löytyi molemmilta seuduilta.

Ehkä suomalaisen puhekulttuurin kukkasia on nykyisin tavaksi tullut jatkuva niinkuttelu. Puhujat eivät oikein pysy omassa puheessaan mukana ja lisäävät puheeseensa tyhjiä sanoja ”niinku”, ”tavallaan” ja ”ikään kuin”.

Suomessa asuvat ulkomaalaiset sanovat lähes kuin yhdestä suusta, että heitä vaivaa suomalaisten hiljaisuus. Ei tervehditä, ei kommentoida. He eivät aina ymmärrä, että suomalainen antaa toisen sanoa asiansa loppuun asti ja kuuntelijan on vaiettava. Saksassa ja lähes kaikissa muissa maissa keskeytetään puhetta koko ajan. Jos et keskeytä ja muista tituleerata nimeltä keskustelukumppaniasi vähän päästä, olet epäkohtelias.

Ei liene kovin tärkeää, kumpi tapa on parempi, tärkeämpää on tietää, mitä kussakin yhteisössä on tapana.