”Minä maalainen”. Lapsuuteni Tuomojalla 1950- ja 1960-luvuilla

Minulla on ollut onnea: minulla oli rakastavat vanhemmat. Toisiaan rakastavat ja lapsiaan rakastavat.

Meillä oli viiden lehmän maatila. Äidin vanhemmat jäivät taloon asumaan, isäni tuli kotivävyksi. Äiti halusi tätinsä Hissun, Hilma Salan jalanjälkiä seuraten oopperalaulajaksi, mutta jonkunhan piti taloa pitää…

Tuo täti oli isoäitini nuorin sisko. Muistan hänen vierailunsa isoäitini syntymäpäivillä vanhemman herrasmiehen, hänen toisen miehensä kuvanveistäjä Lauri Leppäsen kanssa. Leppäsen teoksia löytyy Esplanadin puistosta ja Kuopiosta ja…  Hissu-tädin kautta löytyy sukua ihan Järnefeldteihin asti…

Mutta me emme olleet mitään hienoa seurapiiriväkeä, vaan me olimme maalaisia. Kun 2004 etsittiin ”suurta suomalaista”, ilmoitin ykskantaan, että suuria suomalaisia ovat omat vanhempani, hehän ovat muiden kaltaistensa kanssa Suomen hyvinvoinnin rakentaneet. Ei, suurimaksi suomalaiseksi kansa valitsi Mannerheimin. Olkoon niin sitten. En aseta Mannerheimin tärkeyttä kyseenalaiseksi, mutta missä ovat presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoilla ne puurtajat?

Muistan joskus ihmetelleeni äidin sanomaa, että hänellä on hyvä mies, koska ei juo eikä tupakoi. Ihmettelin siksi, kun eihän suvussa eikä kylällä kukaan muukaan juopotellut eikä tupakoinut. Kai viesti raittiudesta oli mennyt perille, äiti oli paikallisen raittiusseuran puheenjohtaja. Raittiusseuralla oli lisäksi paljonkin toimintaa, muun muassa mieskuoro, jossa kaikki serkkuni lauloivat, sekä partio, jossa minä toimin vartionjohtajana.

Viisi lehmää ja kymmenen hehtaaria peltoa eivät kuitenkaan sodan jälkeen kovin hyvin elättäneet, joten vanhempani hakivat lisätuloa ja itse asiassa hieman vahingossa perustivat viipurinrinkelileipomon.   http://pipa01.blogspot.com/2010/02/vanhempieni-haamatka-ja-mita-siita.html

Isoisäni kuoli, kun olin vajaan kahden vuoden ikäinen. Pieni lapsi ei yleensä muista kovin varhaisia asioita, mutta minä muistan edelleen hänen valkoisen arkkunsa, miten valtavan iso se mielestäni oli, missä se oli aitassa, ja sen vieressä olleen viulun. Isoisä oli aikanaan ollut kyläpelimanni. 

 

  

Maatilaa täytyy hoitaa joka päivä, työtä on paljon ja se on raskasta. Meillä siis oli viisi lehmää, Ansa, Lumikki, Leikki, Ansan tytär Muisto, ja kyyttö Jetta eli Itä-Suomen perinnerodun edustaja ja myöhemmin sen tytär Rusina. Samana vuonna syntyneille vasikoille annetaan vuosittain aina samalla kirjaimella alkavat nimet. 

 

Ata, Pikku-Ata ja Elmeri

Sitten oli vasikoita, nuorta karjaa eli hienoja ja mullikoita, oli lampaita, kukko ja kanoja ja tietenkin kissa. Aivan kuten tuohon aikaan pientiloilla yleensäkin. Kesällä täytyy huolehtia siitä, että lehmillä ja muilla eläimillä on ruokaa talvella. Niinpä tehtiin auraukset, äestykset, kylvöt, heinän- ja elonkorjuut keväällä ja kesällä. Kaikki yhdessä. 
 

Hevonenkin oli, kunnes isä osti omasta mielestään iki-ihanan Valmetin – niitä jopa kaksi, punaisen ja myöhemmin valkoisen. Olin kuulemma kerran nappulaikäisenä kompastunut hevosen jalkoihin. Polle-hevonen jähmettyi kiltisti paikoilleen, kunnes minut oli autettu pois hevosen jaloista.

Talvella karjaa hoiti aluksi mamma, isoäitini. Kun aikaa kuitenkin kului, hän alkoi unohdella asioita ja niinpä me pienemmät, minä ja neljä vuotta nuorempi veljeni jouduimme ottamaan melkoisen vastuun. 
 

Kerran mamma oli laittamassa ruokaa ja pyysi minua käristämään jauhelihaa sillä aikaa kun hän käy kaupassa. Kauppa oli aivan lähellä. Minä lapsi pieni käristin ja käristin ja liha paloi karrelle. Mamma palattuaan päivittelemään, että voi voi, kun ei ymmärtänyt sanoa, että ottaisin sen sitten pois tulelta…  Oppia ikä kaikki. Kerran käskettiin perkaamaan kalat. Minä ottamaan ruotoja pikkukaloista... Joku vanhempi sukulainen hyökkäsi kimppuuni - niin minusta tuntui - ja alkoi sättiä, ettei kaloja tuolla tavalla perata. Onneksi neuvoi miten... Eivät lapset ihan kaikkea heti osaa!

Myöhemmin tapahtui, että mamma avasi kaasuhellan liekin ja totesi, että tulitikut olivat loppuneet. Ei, ei lähtenyt lainaamaan. Lähti taas kauppaan ostamaan tulitikkuja. Me lapset onneksi tajusimme tilanteen ja sammutimme kaasuhellan ajoissa…  Siitä sitten seurasi, että täysi vastuu jäi meille, lapsille.  Varalla naapurustossa, tosin vähän kauempani, oli onneksi tätini. Joka vuosi ennen joulua täti toi minulle itse kasvattamansa hyasinsin...

Niinpä minusta tuli koulun ohella karjanhoitaja ja pikkuveljestäni pikkukokki. Syötiin paistettuja kananmunia. Lienen ollut tuolloin joitain 13-vuotias, joka tapauksessa jo oppikoulussa Lauritsalassa. Tänään sitä kai kutsuttaisiin lapsityövoimaksi. Tuolloin sellainen oli perin tavallista eikä ole elämässä haitannut. En muista koskaan tehneeni kotitehtäviä. Varmaan olin tehnyt, koska olin suhteellisen hyvä oppilas. Tosin koulukaverit pitivät pilkkanaan: ”Maalainen”. Ehkä niin, sillä ei meillä ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa ennen kuin olin 17-vuotias ja uusi talo oli valmis. Puhelin ja televisio sekä auto kyllä oli varsin varhain. 

Talvella leivottiin isossa tuvassamme ja myöhemmin vasiten rakennetussa leipomossa kaksi tai kolme päivää ja toiset kaksi tai kolme päivää isä ja äiti olivat "jossain" Suomessa markkinoilla. Leipomossa työhön osallistuimme tietenkin aika usein myös me lapset. Kunnes pikkuveljeni keksi rakentaa kitaran... Sitten vanhemmat lähtivät markkinoille ja me jäimme kotiin. En tiennyt Suomen kartasta paljoakaan, mutta tiesin jo varhain, miten kauan minnekin matka kestäisi.  Jos torilla täytyy olla aamulla kello kuusi, niin voi kuvitella, miten kauan tuonaikaisilla teillä matka satojen kilometrien päähän kestäisi ja mihin aikaan aamulla täytyy matkaan lähteä. Mitä vaatteita ja jalkineita  mukaan ottaa, voi myös hyvin kuvitella, jos pakkasta on vaikkapa 40 astetta - kuten aina talvella oli esimerkiksi Pohjois-Karjalassa. Töppöset, siis huopikkaat ainakin! Sormikkaat, joissa sormenpäät olivat vapaina, olivat minusta hassu juttu. Vaan mitenkäs rahoja lapasissa laskisi. 

Ennen kouluun lähtöä minun piti viedä maito maitolaiturille, sitten syöttää eläimet ja lypsää lehmät. Koulusta palattua taas syöttää eläimet ja lypsää lehmät. Lypsykone oli, toimi joskus miten toimi, joten joskus tuli aamulla kiire, kun piti lypsää lehmät käsin... Joitakin kertoja syntyi vasikoita. Silloin en ehtinyt kouluun… Ei siinä kaikessa touhussa juuri harrastamaan ehtinyt. Harrastukseni oli kovin yksinkertainen: luin paljon ja lauloin aina. Kesällä sitten kävin seurakunnan nuorissa, kun sinne pääsi polkupyörällä, myös seurakunnan nuorisokuorossa.

Nuorena en osannut edes ajatella, että voisin olla elämässäni ihan ilman eläimiä. Kun pikkukaritsa kuoli, itkin sitä monta päivää. Minulla oli kerran kaksi kania, Dusty ja Nougat. Niillä piti olla englanninkieliset nimet, koska se oli hienoa. (Muistuttaako tämä jotenkin nykynuorison kielenkäytöstä?). Ne sitten kerran teurastettiin ja syötiin. Taas itkin. Sitten minulla oli marsu ja se sai poikasia. Häkissä taisi olla aukko, kun koko pesue karkasi ja sinne menivät petojen suihin. Ja taas itkin katkerasti. Joskus eläimiä oli pakko viedä teurastamoon. Sitten en syönyt vähään aikaan makkaraa. 

Kanoilta katkottiin kauloja, ja joka kerran päätön kana lähti lentoon tai ainakin juoksuun. Päätön kana juoksee, koska sen selkäytimen ja lihasten hermoimpulssit toimivat vielä hetken ilman aivojen ohjaustakin. Siis sählää kuin päätön kana.

Meillä oli tinkalaisia. He hakivat maitoa ja kananmunia. Kanavatyöaikaan (1963–1968) väkeä tuli töihin muualtakin Suomesta, joten kysyntää oli. Äiti oli aina ystävällinen ja aika suurpiirteinen, lisäsi usein yhden munan enemmän tai toppasi maitoastian piripinnallleen. Opin siinä samalla, että keskimäärin kilo on 17 kananmunaa.

Kanavatyöaikaan meillä oli myös vuokralaisia, joiden kanssa oli aika kivaa. Menivät kaksi kerran keskenään naimisiin, ja ”häissä” oli paikalla vain todistajat eli vanhempani, muut kaksi vuokralaistamme ja mamma, veljeni ja minä. Isoihin maalaishäihin tottuneena minusta koko tapahtuma oli perin kummallinen. Mutta olihan kakkua sentään. 

Vanhan hirsipuisen talomme yläkerran pikkuhuoneisiin eli vuokralaisten luo pääsi jyrkkiä portaita pitkin. Kerran putosin ylhäältä alas asti pyörien, mutta ei käynyt kumminkaan. Lapsella on joustavat luut.

Pitkäaikaisin vuokralaisemme Hilda-täti oli minulle rakas, hän auttoi usein kesäisin maatilan töissä, muuten oli töissä Konnunsuon vankilalla, kuten hyvin monet seudulla asuvat myös. Hän oli Jehovan todistaja, ja sitä kautta tulivat tutuiksi myös hänen sukulaisensa ja koko yhteisö. Se onkin ollut elämän matkassa iso apu todeta, että ihmiset ovat erilaisia eikä ketään pidä arvostella uskonnon perusteella.

Mukavaa oli päästä naapurin nuorten aikuisten kanssa sunnuntaina helluntaikirkolle. Siellä kuunneltiin saarnaa ja laulua mutta myös tutustuttiin muihin nuoriin. Vanhempani eivät olleet helluntailaisia, mutta rakas tätini oli ja lähistöllä asui muitakin. Ehkä on ollut avartavaa saada tuntea monenlaisia ihmisiä. Yksi paras koulukaverini oli mormoni, ja totta kai tutustuin hänen perheeseensä myös ja kävin heidän tapahtumissaan. Ortodoksisuus taas ei ole Itä-Suomessa mitenkään harvinaista eikä erikoista.

Sunnuntaisin hoidettiin kyllä karja, mutta muuta työtä ei tehty. Ei edes laitettu ruokaa. Saksaan muutettuani minusta oli perin kummallista, että siellä perheen äidin päätehtävä oli valmistaa juhla-ateria joka sunnuntai. Äitini ja isäni siis lepäsivät sängyllä, äiti luki useimmiten ääneen milloin mitäkin, yleensä ei lapsille tarkoitettuja tekstejä vaan jotain kirjallisuutta, lukeminen kun oli hänen intohimonsa – ja me lapset makasimme siinä samassa sängyssä ja kuuntelimme. Olen siis pienestä pitäen saanut kuulla kaikenlaista, ja nykytutkimuksen mukaan siitä olisi yhä hyötyä lapselle kuin lapselle pienestä pitäen, ei ainoastaan aikuisille ja itse lukemalla. Kaiken ylimääräisen ajan, siis juoksutunnit ja bussia odotellen, vietin minäkin joko kirjastossa tai kirjakaupassa. En baareissa enkä diskoissa. Konventit toki hoidettiin, myös niiden ohjelmat, järjestäjätyyppiä kun olen, mutta en viihdy meteliporukoissa. Eihän sinne sitä paitsi hyvin päässytkään, kun isä ei vapaa-aikana ikinä mihinkään halunnut ajaa – töikseen kun markkinoille aina ajoi.

Äidin toinen harrastus oli puutarhanhoito. Sitä en ole häneltä perinyt, joskin minulla on ollut puutarhaa jos jonkinlaista ja tietämystä on kertynyt runsaasti. Äiti oli saanut palkintoja pihan hoidosta joskus aikanaan, piha oli aina tiptop ja mahdollisimman paljon kasvatettiin itse. Myöhemmin äidin talossa viihtyivät mitä kummallisimmat kasvit, esimerkiksi mandariini- ja kahvipuut, bougainvillea eli ihmeköynnös, tai eksoottiset kaktukset. Hänen kiinanruusunsa eli hibiscus oli sekin puun kokoinen kuten Espanjassa, jossa vanhempani eläköidyttyään talvensa viettivät. 

Mustikoita, puolukoita ja sienä poimittiin, myös Konnunsuon isoilta soilta muuraimia, mutta innokasta marjamiestä minusta ei koskaan tullut. Ei tullut miestä muutenkaan. Ahomansikoita löytyi kanavan laidalta, ne pisteltiin ruohonkorsiin... ja ai miten ne ovat maukkaita. 

 

 

Parasta kesällä olivat serkut, joiden vanhemmat olivat tietenkin töissä ja lapset pitkiä aikoja ”maalla” eli meillä. Siksi meistä, jopa varsin eri-ikäisistä serkuksista tuli kuin sisaruksia. Toinen ihana asia oli ja on yhä edelleen ”naapurin tyttö”, pienen metsätaipaleen takana asunut toinen ikäiseni tyttö. Hän oli ja yhä on paras ystäväni. Meillähän puuhaa riitti. Ei paljon nukkua muistettu, mutta se sopi hyvin vanhemmillemme, ei meistä tarvinnut huolta pitää.

Pihamme halki kulki pieni joki, ”Tuomoja”. Ilman i-kirjainta. Varmaan hukka vei? (I-kirjaiminen Tuomioja on ihan muualla, eikä myöskään samannimisellä poliitkolla ole mitään tekemistä Tuomojan kanssa.)  Tuomi siellä on samalla paikalla edelleenkin. Kyllä se komeasti keväällä kukki ja haisi kuin paholainen. Joen rannat kukkivat kesäisin täysin keltaisina ja tuuheina kasvavista kurjenmiekoista.  

Tärkein ja eniten kuulemani lause lapsuudessa oli ”Älä mää jokkee, älä mää jokkee…”, loputtomiin. Sekä minä että veljeni kyllä opimme uimaan, mutta uimista emme kumpikaan koskaan oppineet rakastamaan. Kalastaminen ja soutaminen oli hauskempaa. 
 

Navetassa oli sähkö, eli vettä pumpattiin navettaan, mutta joskus vesijohto talvella jäätyi eivätkä eläimet saaneet vettä. Siis kantamaan. Se on lapselle rankkaa työtä. En osannut pelätä jäätä, koska joki jäätyi aina nopeasti kokonaan. Luisteltiin ja rinteeseen rakennettiin lumilinna. Mamma laittoin joskus jäälle napakelkan - jäähän isketään aisa, siihen kiinnitetään kelkka ja laitetta pyöritetään keskeltä, jolloin kelkka lähtee hurjaan pyörivään vauhtiin.  

Kuva: Petritap - Oma teos, CC BY-SA / Wikipedia
 

Keväällä jäiden lähtö oli iso spektaakkeli ja piti aivan käsittämättömän kovan metelin.

Talvella huonolla säällä, jos isä oli kotona, hän kävi joko auraamassa tien bussipysäkille tai vei minut sinne traktorilla. Keväällä isä pitkän kangen kanssa kävi koettelemassa jäätä, josko se vielä kestäisi mennä lyhyemmän reitin eli bussipysäkille kanavan yli.

Sitten kirjoitin ylioppilaaksi ja lähdin maailmalle. Uteliaisuus vei.

Minä maalainen siis. 

Istuivatpa kuu-ukko ja poikansa kuussa ja katselivat maatamoa. Kuu-ukko opetti poikaansa: ”Katsopa, tuolla on maa. Siellä asuu maalaisia. Se koostuu kolmesta osasta: Thaimaa, Saimaa ja Loimaa.”

 

Ylläolevia kuvia otti mm. tätini mies Tauno Poikolainen.  

Ehä mie, ko häähä hää.

Tajusin olevan eteläkarjalainen vasta kun muutin Kalajoelle. 

Saksassa asuessa korostuu suomalaisuus Ollaan niin ylpeitä että. Saksalaiset arvostavat Suomea kaikin tavoin. He ovat sitä mieltä, että suomalaiset ovat ahkeria ja tunnollisia. Toisaalta kysyttiin jatkuvasti, miksi niin monet suomalaisset ovat juoppoja ja onko Suomessa paikkoja, joissa ei ole hyttysiä. Paavo Nurmi tiedetään (yhä!) ja Matti Nykänen myös. Leijonista ei ole kukaan koskaan kuullut. Metallimusiikki tiedetään. Ja tiedetään, että suomi on vaikea kieli.
Muissa Euroopan maissa juuri kukaan ei tiedä Suomesta mitään.

Toiset suomalaiset ulkomailla höristivät korviaan, kun puhuin puhelimessa äitini kanssa. Se herätti useimmiten naurunhörähdyksiä. ”Miten hauskasti sinä jutteletkaan!”

Nyt tiedän, että Etelä-Karjala on varsin pieni murrealue. Tiedän myös, että Lappeen ja Joutsenon välissä asuneena kummallakin alueella on murteessaan eroja, Tuomojan kylähän oli kummassakin kunnassa ennen Saimaan kanavan uutta uomaa.

Kirjoitin 2008, Suomeen muutettuani, jouluevankeliumin omalla murteellani, kun jouduin toteamaan, että sitä ei ole vielä kukaan tehnyt. Nyt on sitten joku silmäätekevämpi tehnyt toisen version. Se hieman harmittaa, nimekkäät ihmiset kun aina tuppaavat olemaan etusijalla.
https://pipa01.blogspot.com/2009/12/jouluevankeliumi-lappeen-murteella.html

Meilläpäin puhutaan karjalan tai eteläkarjalan murteesta. Kaakkoismurre on kielitieteilijöiden termistöä. Pohjanmaalla ihan tosissaan yksi äidinkielen opettaja yritti opettaa minua, ettei karjalan murretta ole olemassakaan. No, vastasin hänelle omalla murteellani.

Törmäsin hiljan Lappeenrannan lukioissa tehtyyn tutkimukseen koululaisten käyttämästä murteesta vuona 2022. Mikä on lappeenrantalaistaß Onko Töölön murre syrjäyttänyt paikallismurteen?  Miten englanti jokapäiväisessä puheessa?
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/156293/LyijynenAino.pdf?sequence=2

Kaisu Lahikainen kirjoitti eteläkarjalan murresanakirjan ”Silviisii”.  Löytyy antikvariaateista ja Akateemisesta.  

Jo kouluaikana minulle naurettiin, kun käytin lapsena kotona oppimiani sanoja. Mamma käytti, näin jälkeenpäin ajatellen, lainasanoja sekä ruotsista että venäjästä. Meillä oli tassi, koussikka ja kammari. Tuolloinhan oli hävettävää muutenkin puhua murretta, mutta myös kaupunkilaisten ja maalaisten puheenparressa oli eroja. Kukaan opettaja ei kuitenkaan koskaan puuttunut asiaan. Pääasia oli, että se tuli selväksi, mitä halusi sanoa. Mutta olinhan minä myös nk. modernissa, nk. ”koekoulussa”, kun taas ystäväni Lappeenrannan lyseossa saivat kuulla murteestakin kunniansa. Kouluaikana en tiennyt kouluni nykyaikaisuudesta mitään, jäin vain ihmettelemään asiaa.

Pohjanmaalaisten kanssa tuli monet kerrat väärinkäsityksiä, kun samat sanat saattavat tarkoittaa eri asioita. Se johtuu suomen kahtiajakoisuudesta: on Länsi-Suomi ja on Itä-Suomi, aina Pähkinäsaaren rauhasta 1323. Se näkyy edelleenkin kaikkialla.

Kerran jossain kokouksessa olimme väki eri puolelta Suomea. Lappeelainen naapurini puhui ja yksi kuuntelijoista tuumasi: ”Sie oot kotosii Lappeelt.” 

Voit testata, mitä ymmärrät: https://www.esaimaa.fi/paikalliset/3784426

Joo, saap siint torilaijast vieläkii vetylöi ja sielt voip ostaa atomiloikii. 

 

 

Ei, en aio muuttaa Lappeenrantaan. Kotona tunnen siellä kuitenkin olevani.

Et silviistii. 

 

 

Äitiä ikävä

Serkku soitti ja sanoi, että hänellä on minun äitiäni ikävä. Äiti oli empaattinen, ystävällinen, auttavainen. Minulla on ollut hyvä lapsuus.

Isotätini oli ollut oopperalaulaja. Äitini oli myös halunnut laulajaksi, muttei saanut lähteä opiskelemaan, koska hänen isänsä mukaan jonkun sisaruksista piti jatkaa maatilan toimintaa. Eihän pieni maatila perhettä elättänyt, joten hän ja isäni perustivat leipomon. Kesällä tehtiin perheen voimin enemmän maataloustöitä ja talvella leivottiin enemmän ja käytiin markkinoilla. Siinä ei leipä itsestään pöytään tipahtanut, raskasta työtä aamusta iltaan, minkäänlaisia normaaleja työaikoja ei pienellä yrittäjällä ole (en ymmärrä, miksi joku heitä porvareiksi kutsuu!), mutta kaikista paineista huolimatta äiti jaksoi aina laulaa. 

Silloin joskus. Äidin ja isän kihlajaiskuva, 1949.

 

Äiti lauloi aina, lauloi silloinkin kun ei laulanut. Milloin mitäkin, laidasta laitaan, mitä oli sattunut kuulemaan. Virsiä, iskelmiä, lastenlauluja, kaikenlaisia rallatuksia. Kun ei laulanut, puhuikin laulamalla. Vielä korkeassa iässä hänellä oli kirkas sopraanoääni.

Tapahtuipa mitä tahansa, äidin kommentti oli: ”Kyllä se siitä!”

Elämäni matkalle sain mukaan nämä hänen tuhannet kerrat laulamansa iskelmien kertosäkeet (äidin versio):

”Ihminen älä sinä hermostu, ihmettele vaan. Ota sinä vastahan tyynesti, mitä ylhäältä annetaan.”

https://www.youtube.com/watch?v=ptEBLN8Y_3I

”Tää on vain maailmaa, eikä sen kummempaa, paratiisiksi ei tätä saa, ei saa. Ei siis kannata tääl´ tämän maankuoren pääl´ käydä turhista hermoilemaan!”

https://www.youtube.com/watch?v=piojNnFPpWI

 

Aika on eron ja jäähyväisten

Miksi kuoleman käsittäminen vaatii näin paljon voimia? 

Minä en ole kuollut enkä edes sairas. Mitä nyt sopivasti tapahtumiin nähden repesivät nivelsiteet nilkasta, kun liukastuin lunta luodessa. Sellainen hankaloittaa elämää, mutta paranee aikanaan. Minulla eivät asiat muutenkaan ole huonosti: on hyvä mies, kaunis uusi koti, ammatti jossa on ilo lähteä aamulla töihin ja palkkakin siitä maksetaan, ja kaikin puolin hyvät ihmissuhteet. Lapsillakin on asiat hyvin. 

On vain tapahtunut - ja minulla kuinkas muutenkaan – viime aikoina niin paljon, etten ole yksinkertaisesti ehtinyt blogia kirjoittamaan. Ja nyt voimia vie veljeni kuoleman työstäminen ja käsittäminen. En ymmärrä.

Sunnuntaina 14. elokuuta joimme veljeni kanssa yhdessä 60-vuotiskahvit. Ei hän juhlista välittänyt, mutta koska olin kakun ostanut, niin hän tuumasi, että olkoon menneeksi. Naureskeltiin ja oltiin iloisia. Olimme juuri kaksi viikonvaihdetta yhdessä kumpikin osaltamme tyhjentäneet äidin talosta turhaa tavaraa, jotta veljeni voisi tuoda leipomonsa myynnin jälkeen tavaransa sinne. Pitemmän päälle hän aikoi asettua taloon asumaan. Äidin kohtalo oli vielä avoin, veljeni huolehti toistaiseksi muistisairaasta äidistäni kotona. 

Viimeinen keskustelumme käytiin 14. syyskuuta, kun soitin kysyäkseni, onko kaikki sujunut suunnitelman mukaan.  Kyllä, mutta... Hän sanoi: ”Nyt kun on kaikkea, ei millään ole enää mitään merkitystä.” En usko, että hän tuolloin vielä tiesi tilanteensa vakavuuden. Leipomo oli myyty, uudet yrittäjät opetettu työhön. Ja sitten menivät jalat alta ja oli juuri tullut ajokielto. Mikä miestä näin yllättäen vaivasi? Lääkärit olivat ymmällään.

Sitten varmistui, että hän on sairastunut Creutzfeld-Jabocin tautiin, joka on samaa sukua kuin hullun lehmän tauti ja joka johtaa lyhyessä ajassa varmaan kuolemaan. 

Meillä oli aina hyvät välit, kaipaan häntä suunnattomasti. 

En kyseenalaista elämän kulkua, en vain ymmärrä tätä asiaa. Miksi juuri nyt, kun veljelleni koitti ”oma aika” ja oma elämä, ja juuri kun nuoruudenrakkaus oli löytynyt uudelleen, elämän piti heti loppua? Totta kai hän oli ihan itse oman elämänsä valinnut. Raatoiko hän, leipuri-yrittäjä, itsensä kuoliaaksi? Koskaan hän ei ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa, jaksoi aina sovitella ja kärsiä, ja oli äärettömän ahkera ja tunnollinen kaikissa toimissaan. Kun uuden leipomon myötä tarvittiin rahaa, oli Osuuspankki valuuttamarkkinoiden juuri avauduttua pakottanut leipurin ottamaan valuuttalainan. Tuli kriisi, ja velkaa olikin kaksinkertainen määrä. Suomen yrittäjistä iso osa meni konkurssiin ja monet luopuivat ja lähtivät ulkomaille - kuten monet minun asiakkaistani - tai tekivät itsemurhan. Mutta veljeni perheineen puri hammasta ja selvisi kriisistä äärimmäisellä ahkeruudella. 

Kävin eilen Armilan ruumishuoneen kappelissa jättämässä jäähyväiset. Tiedän, ettei hänen sielunsa siellä ollut, siellä oli vain kylmä ruumis. Vaan minne menee sellainen ihminen, joka ei usko Jumalaan? Kyllä hän minut tunsi ja joka kerran itki kun sairaalassa kävin. Voiko sellainen ihminen, joka ymmärtää pian kuolevansa, tehdä mitään muuta kuin itkeä nähdessään läheisensä? Nyt se ruumis on viety Helsinkiin tutkittavaksi, sillä sairaus on äärettömän harvinainen. Ehkä siitä tutkimuksesta on jollekin toiselle joskus myöhemmin hyötyä, en tiedä. Lääkärit eivät tiedä eivätkä ymmärrä. 

Partneri ja myös ainoa tytär tekivät ison rakkauden työn olemalla sairaan kanssa viimeiseen hengenvetoon asti. 

On toki muutenkin tapahtunut lyhyen ajan kuluessa tänä syksynä hyvin paljon isoja asioita. Olen tehnyt muutaman käännöksenkin kaiken tohinan keskellä. Olemme muuttaneet pois tuulimyllyjen vaikutusalueelta, elämä Kalajoella kävi mahdottomaksi. Me emme muuttaneet perussuomalaisten Putkosen mediakohun seurauksena, vaan Kalajoen talo on ollut myynnissä jo elokuusta asti. Ei vaan taida olla ostajia – moni muukin on muuttanut Kalajoelta pois. Useat tuttavistamme ovat sairastuneet ja pois muuttamassa. Ja mitä tekevät Kalajoen päättäjät? Uskovat lobbareiden satuja, rakennuttavat lisää myllyjä, vaikka hyvin tietävät tekevänsä ihmisiä sairaiksi ja Kalajoen asuinkelvottomaksi.

Saimme vielä viettää ihanat läksiäiset Kalajoella tsasounalla lokakuun puolivälissä. Moni tuli, tunnelma oli lämmin. Kiitos heille kaikille! Kalajoelle jäi ystäviä, oikeita ystäviä.

Tein lokakuussa suomalais-saksalaisen kuoron kanssa kuoromatkan Jenaan ja Saalfeldiin Saksaan, jonka matkan olin jo kesällä varannut. Kaikki sujui oikein hyvin ja näin paljon. Vietin samalla Weimarissa ja Erfurtissa tyttäreni luona pari ihanaa päivää. Lupasin kuorolaisille kirjoittaa matkakertomuksen blogiini, mutta tekemättä on yhä…

Heti Suomeen palattuani veljeni partneri soitti minulle hätähuudon ja pyysi tulemaan heti Lappeenrantaan. Siellä kävi ilmi tilanteen vakavuus ja muistisairas äiti piti saada heti palvelutaloon. Se onnistuikin vielä samalla viikolla, ja tänään veimme veljeni tyttären kanssa hänelle palvelutaloon omia tavaroita ja vaatteita. Kovasti äiti haluaa kotiin Tuomojalle, mutta sinne ei ole menemistä, sillä paitsi ettei hän pysty itse huolehtimaan asioistaan, talon kaivoissa ei ole vettä. Veli oli elokuussa laittamassa uutta kaivoa. Kesken on yhä, metsätie raivattu ja kaivonrenkaat seisovat metsän laidassa.

Oli raskasta sulkea lapsuuden kodin ovi tietäen, ettei meistä enää koskaan sinne kukaan palaa. Mitä talolle tapahtuu, emme vielä tiedä. Millä me molemmat tyhjillään seisovien talojen kulut maksamme, sitäkään en tiedä. Ja Kalajoen taloa tyhjennetään yhä.

Raskasta on myös ymmärtää muistisairasta. Kun puhun hänelle ainoasta veljestäni eli hänen ainoasta pojastaan ja kerron, että veljeni on kuollut, hän itkeä tirauttaa hetken ja seuraavaksi kysyy, onko veljeni viemässä leipiä kauppoihin… Esittelee minut yhä uudelleen samalle hoitajalle ja kysyy, milloin lähden takaisin Saksaan.

Opiskelijani ovat valmistautuneet lopputesteihin. Olemme harjoitelleet ahkerasti. Työharjoittelut menivät erittäin hyvin, useampi työllistyy harjoittelupaikkaansa. Varsin liikuttavasti he ottivat osaa veljeni poismenoon. Liekö sitten syynä se, että ryhmässä on muutama kovia kokenut pakolainen. Me emme edes osaa kuvitella, mitä tarkoittaa paeta vainoja ja sotia ja pelätä henkensä edestä – ja sitten meidän perussuomalaiset haluavat estää heiltä ihmisarvoisen kohtelun. Kunpa olliimmoset, teuvohakkaraiset ja jussihallaahot voisi pakottaa asumaan jonkin aikaa vaikka Aleppossa, että heille ymmärrys kasvaisi…

Elän tällä hetkellä jossain epätodellisessa todellisuudessa. Teen työni mekaanisesti, mutta tuntuu siltä, että en ymmärrä mitään. Mutta ehkä seuraava blogi todellakin on se luvattu matkakertomus.

Tulivuorenpurkaus ja maailmanloppu?

Lapsena kasvuympäristössäni oli paljon helluntailaisia, eivät kuitenkaan vanhempani. Mammalle eli isoäidilleni tuli Ristin Voitto, jota toki ahkerasti luettiin.

Meidän vanhassa maalaistalossa oli alakerrassa iso tupa, aika iso keittiö ja kaksi makuukamaria. Olin kaiketi vielä melko pieni. Puhe kuului huoneesta toiseen.

Lapset tietenkin pantiin illalla nukkumaan ja sen jälkeen aikuisväki toimitti omia askareitaan. Joku ilta mamma luki äidilleni ääneen Ristin Voittoa. Siinä kerrottiin maailmanlopusta, miten tulivuoret purkautuvat ja ne, jotka eivät ole ottaneet Jeesusta vastaan omakohtaisena vapahtajanaan, tuhotaan - vai miten se menikään - ja kuolevat sulassa laavassa, ja kysymys kuului: ”Oletko valmis?” 

 

Minun piti nukkua, mutta sinä yönä en nukkunut ollenkaan. Lapsen mieleen tuli hirveä hätä. Tuon illan jälkeen pelkäsin pitkät ajat joka ilta nukkumaan mennessä sitä, että tulivuori voisi purkautua milloin hyvänsä ja että kuolisin siihen.

Myöhemmin isompana tajusin, että eihän tuolla jutulla ole päätä eikä häntää. Ei Suomessa ole mitään tulivuoria, eli ainakaan Suomessa ei voisi kuolla tulivuorenpurkauksesta johtuvaan kuumaan laavaan, ja ”pelastuskin” pitää laittaa aivan toiseen kontekstiin.

Tietenkään tuo tarina ei ollut tarkoitettu lapsen kuultavaksi. Mutta lehden olisin toki voinut lukea itsekin, olihan se siellä tuvan pöydällä saatavilla kenelle hyvänsä. Nyt mietin, millaisia traumoja saavat aikaan ne oikeat kokemukset, joita esimerkiksi tänne tulevat pakolaislapset ovat läpikäyneet?

Onneksi, onneksi minulla oli rakastavat vanhemmat. 

Muistoja lapsuudesta

Löytyi enemmänkin. Muistokirjoitukset vuodelta 1960. Olin kahdeksanvuotias, samoin ystäväni.

Muistan isäni kirjoittaneen seuraavan muistikirjaani - vain sitä kirjaa ei enää ole:

"Kun tään kirjan täyteen saat
runoista, muistelmista,
niin pane se piiloon kaapin taa
pois pöydältä näkyvistä.
Kun sitten tulet vanhaksi
ja painaa murheen taakka
voit muistella näitä aikoja
aina lapsuudesta saakka. "

Ylioppilaaksi

Se oli vuonna 1970, kun ylioppilaaksi kirjoitin. Sain melko hyvät paperit, vaikka en ollut juuri mitään asian eteen tehnytkään. Äiti oli ostanut lohenpunaista kangasta ja siitä teetettiin kaksiosainen puku, josta olin kovasti ylpeä.

Juhlapäivä oli hyvin kuuma päivä. Istuimme koulumme Lauritsalan yhteiskoulun pihalla, seitsemänkymmentä tulevaa uutta ylioppilasta ja monta sataa ihmistä juhlaväkeä, kuuntelimme juhlapuheita ja hikoilimme. Pääskyset lentelivät taivaalla. Kuinka ollakaan, yksi niistä pudotti tarpeensa ylläni lennellessään ilmoilta alas – juuri minun hameelleni…

Soitin juhlassa estradilla pianolla sen Mozartin kappaleen, jolla sitten samana kesänä pyrin Sibelius-akatemiaan. En päässyt. Yliopistoon sen sijaan olin saanut stipendin. En ottanut sitä vastaan, vaan lähdin Pariisiin piikomaan ja olin jäädä sille tielleni…

Sitten painettiin lakit päähän, laulettiin suvivirsi ja varsin laaja sukuni lähti autoillaan kotiini, joka sijaitsee noin 15 kilometrin päässä koululta, ja minä menin valokuvaajalle. Kuvaaja oli hyvän ystäväni isä, joten kyllä minä heidän luonaan viihdyin. 

 

Tuohon aikaan ja ilokseni yhä nykyisinkään ei ketään erikseen perhejuhliin kutsuttu, vieraita vain tuli. Meille tuli paljon sukulaisia ja paljon kyläläisiä ja muita tuttavia.

Minulla on aina ollut sisua joskus tarpeettoman paljon. Tämä mieheni sanoo, että minä en juuri kysele enkä ihmettele, minä ryhdyn aina toimimaan. Niin silloinkin. Kun kukaan monista sukulaisistani ei tullutkaan minua hakemaan, niin päätin huolehtia kotiin pääsystäni itse. Eihän minua näköjään kukaan kaivannut. Odotin siis linja-autoa, joka tulikin normaaliin aikaan myöhään iltapäivällä. Eikä tietenkään ollut mitenkään ihmeellistä, että minä tuohon autoon nousin, olinhan tehnyt sen jo vuosia joka ikinen koulupäivä. Linja-auton saavuttua perille kävelin vielä pysäkiltä puolentoista kilometrin matkan kotiin.

Siellä sitten päiviteltiin. Missä olin ollut? Miksi en ollut soittanut ja pyytänyt ketään hakemaan? Jaa, miksikö en? Ajattelin, että jos eivät itse huomaa, että vaikka minua juhlivat mutta en ole paikalla, niin olkoot keskenään. 

 

Ruusuja olivat tuoneet niin paljon, että ne eivät mahtuneet mihinkään maljakkoihin. Niitä sitten yön yli kylmässä vedessä isossa saavissa säilyteltiin, ja seuraavana päivänä rääppiäisiä vietettiin. Eivät ne ruusut kauaa kestäneet – yhtä lailla kauan kesti minun hieno koulumenestykseni. Paljon olen elämässäni tehnyt, nähnyt ja kokenut, mutta sille vihreälle oksalle en koskaan päässyt. Ruusuni olen sittemmin saanut ostaa nekin itse.