maanantai 20. huhtikuuta 2015

Lindau




 

Lindau on kaupunki ja saari Bodenjärven itäisellä rannalla, lähellä Itävallan ja Sveitsin rajaa. Lindaun kaupungissa on kaikkiaan 25.000 asukasta. Lindaun historiallinen vanhakaupunki sijaitsee 0,68 neliökilometrin kokoisella saarella, ja siellä asuu 3000 ihmistä.


Tietenkin Lindaun vaakunassa on ”Linde”, lehmus. ”Au” taas tarkoittaa kosteaa paikkaa. Bodenjärven toisetkin isot saaret päättyvät sanaan ”Au”: Mainau, Reichenau. 


Turistit tykkäävät saaresta, heitä yöpyy saarella vuosittain 800.000. Tykkään minäkin. Vaan mitäpä ei kaikkea kaunista Bodenjärvellä olisi! Laivalla pääsee. Naapurimme oli Bodenjärven laivojen kapteeni, laivat ovat osa valtion rautateitä. Kuvassa M/S Schwaben tulee juuri satamaan. Me kävimme siellä myös omalla purjeveneellä. Lacustre on tyylikäs vene. 

 
Monet kerrat on rannalla kävelty ja monet jäätelöt ja kakut rantakahviloissa juotu. 

  



Yllä ”Unserer Lieben Fraun” eli Marian tuomiokirkko. Rakennettiin vuoden 1728 tulipalon jälkeen barokin tyylisuunnan mukaisesti vuosina 1748–52.


Alun perin vuonna 1422 goottilaiseen tyyliin rakennettu, vuonna 1576 renessanssiulkonäön saanut Altes Rathaus eli vanha raatihuone.

 
Hassulta tuntuu paikallisten riita rautatiestä. Ruhtinas Maximilianin rakennuttama ”valtakunnan pääteasema” avattiin 1854. Vuosina 1913–21 se  modernisoitiin jugend-tyyliseksi. Saarelle johtavat neljä raidetta vievät suuren osan saaresta sekä vaikeuttavat rautatiellä liikkuvien pääsyä asemalle, saati parkkipaikalle. Valtion rautatiet yritti saada lupaa rakentaa uusi asema mantereen puolelle: Saaren asukkaat pitävät rautatietä varsin tarpeellisena, Münchenistä Zürichiin matkustavat sen sijaan joutuvat odottamaan ylimääräisen puoli tuntia, koska matka vie ensin pääteasemalle ja sitten taas sieltä pois. Saa nähdä, millainen sopu asiaan tulee…

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Saksako EU:ta johtaa?

Puhetta riittää vahvasta Saksasta ja Hitleristä. Olisikohan meidän suomalaistenkin aika vihdoinkin "kääriä hihat" eli lakata voivotteleminen, kuunnella talouden asiantuntijoita ja ryhtyä töihin?

 
 
 
 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Inkeriläisistä



Inkerinmaa 


Karjalan Sanomien päätoimittaja Mikko Nesvitski kirjoittaa lehden pääkirjoituksessa 14.4.2015:

25 vuotta paluumuuttoa
 
Monen inkerinsuomalaisen elämässä tapahtui ratkaiseva käänne 25 vuotta sitten, kun Suomen presidentti Mauno Koivisto sanoi 10. huhtikuuta 1990, että inkeriläisillä on oikeus muuttaa takaisin Suomeen paluumuuttajina. Neljännesvuosisadan aikana Suomeen on eri arvioiden mukaan muuttanut 30000—35000 inkeriläistä. Paluumuutto on muuttanut Suomea ja Luoteis-Venäjää oleellisesti. Toisin kuin Koivisto ajatteli, se ei ole tuonut Suomeen pelkästään suomenkielisiä vanhuksia, vaan myös suuren määrän venäjänkielisiä työikäisiä. Heillä on kiistatta ollut huomattava rooli Suomen kehityksessä viime vuosikymmeninä. Pietarin alueella ja Karjalan tasavallassa paluumuutto on vuorostaan vauhdittanut inkerinsuomalaisuuden kuihtumista ja suomenkielisen ympäristön supistumista.

Paremman elämän toivo oli päällimmäisenä sysäyksenä monen inkeriläisperheen muuttopäätökselle etenkin 1990-luvun tiukoissa taloudellisissa oloissa. Oleellisimpana on kuitenkin ollut inkeriläisen identiteetin säilyttämisen tarve. Tämä on osoittautunut monta kertaa vaivalloisemmaksi asiaksi, kuin pelkkä uuteen asuinympäristöön sopeutuminen, joka ei sekään ollut niin helppoa kuin alussa saattoi tuntua.
 
Suomi on tarjonnut inkeriläisille kaikki mahdollisuudet suomen kielen ja luterilaisen uskonnon säilyttämiseen. Identiteetti on toki laajempi käsitys kuin vain kieli tai uskonnonharjoittaminen. Oletan että etenkin Suomessa varttuneen inkeriläissukupolven edustajat eivät välttämättä samasta aina itseään inkeriläisiin, vaan heissä saattaa tilanteesta riippuen korostua suomalaisuus tai venäläisyys.  
 
Suomessa asuvilta inkeriläisiltä olen toistamiseen kuullut, kuinka huolestuneita he ovat siitä, että inkeriläiset arvot ja elämänmuoto ovat häviämässä nykyelämästä. Rehellisesti puhuen Venäjän puolella inkeriläisten tulevaisuudenkuvat ovat vielä vähemmän ruusuisia. Pietarin ja Karjalan Inkeri-liitot yrittävät tehdä parhaansa suomen kielen ja kulttuurin vaalimiseksi alueillaan. Entä inkeriläisyyden vaaliminen?

Inkeriläisten kauppa Pietarissa 

Historiallisella taipaleellaan paljon kärsinyt Inkerin kansa elää eri puolilla valtakunnanrajaa, siitä huolimatta huoli on heillä yhteinen. Niin Venäjällä kuin Suomessa tarvitaan innokkaita ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita toimimaan inkeriläisen identiteetin säilyttämisen ja inkeriläisen kulttuurin kehittämisen puolesta. Siihen tarvitaan myös mahdollisimman monelta inkeriläiseltä kannatusta ja osallistumista.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Wauwau kikeriki

Suomalaisille ja saksalaisille lapsille puhutaan valitettavan usein hellitellen nk. vauvankieltä. Mutta samat sanat tarkoittavat eri asioita.

Saksassa lapsi tekee ”pipi” eli pissaa. Suomessa tuli ”pipi” eli vaikkapa sormeen tuli haava. 

Saksassa lapsi tekee ”a-a” eli kakan. Suomessa lapsi lähtee ”a-a” eli nukkumaan. 

Saksassa lapsi lähtee ”ata-ata” eli ulos, pois. Suomessa sanotaan ”hei” eli puhutaan saman tien ruotsia. Saksan kielessä ”hei” on epäkohtelias huomautus, kun on tehnyt jotain väärin. 

Saksassa on eläimiä nimeltä ”wauwau” ja ”kikeriki”, Suomessa ”hauva” ja ”kukkokiekuu”.


Saksalainen anoppini kerran iloisena huudahti pikkutytölleni: ”Katso, tuolta tulee wauwau!” Parivuotias tyttäreni katseli hetken ympärilleen kuin jotain etsien ja sitten vastasi: ”Ei, tuo on koira.”


lauantai 11. huhtikuuta 2015

Suomi suomalaisille. Kuka onkaan suomalainen?

"Suomi suomalaisille." "Suomen parhaaksi." Näitä lauseita viljellään nyt. 

Mielestäni pitäisi ensin päättää, kuka on suomalainen. Kun se on määritelty, sitten voisi miettiä, mikä asia on Suomelle parhaaksi. Ihmisillä kun on niin perin lyhyt muisti...

Saksalaiset ovat tehneet Saksassa kyselyn siitä, kuka on saksalainen. Tulos: saksalainen on se, joka puhuu saksaa. 



Kuvakaappaus yllä linkitetystä Der Spiegel-lehden artikkelista: DPA



Kansallisen identiteetin määritelmä on siis täysin muuttunut. Saksalaiset eivät välitä alkuperästä. 96,8 vastaajista oli sitä mieltä, että saksalainen on se, joka puhuu saksaa. Mutta sitten kuitenkin 37,8 prosenttia vastasi, että sellainen jolla on huivi, ei voi olla saksalainen. 

Mitenkähän tuo Suomessa toimisi: huivipäiset pois maasta? 


Sitä paitsi Saksa haluaa auttaa niitä, joilla on ulkomailla hankittu koulutus. Tulevaisuudessa maassa saa oleskella jopa 18 kuukautta, jotta saavuttaisi saksalaisen tutkinnon.  Senkin jälkeen saa olla vielä vuoden maassa työpaikan etsimistä varten. Asia on parlamentin äänestystä vailla. Siihen lakiin sisältyisi muutakin: nuoret, jotka ovat käyneet saksalaista koulua vähintään neljä vuotta, sekä ne aikuiset, jotka puhuvat saksaa hyvin ja itse ansaitsevat elantonsa ja ovat olleet vähintään Saksassa kuusi vuotta (jos on lapsia) tai kahdeksan vuotta (joilla ei ole lapsia), saavat jäädä maahan. 

Entäpä se "kansan parhaaksi"? Totisesti, eivät kansanedustajat oikeasti pysty vastaamaan koko kansan hyvinvoinnista. Siihen tarvitaan yksinkertaisesti tietitaitoa, jota ei ammattipoliitikoilla mitenkään voi olla! Jospa ottaisimme mallia muista maista. Esimerkiksi saksalaiset ovat äärimmäisen ahkeria... 



.



torstai 9. huhtikuuta 2015

Saksan valtakunnat


Saksan kolme valtakuntaa


Pyhä Rooman valtakunta. Keisari Friedrich II:n hovi Palermossa 1230.


Saksan keisarikunta. Wilhelm I:n asettaminen keisariksi Versailles’issa 1871.


 
”Kolmas valtakunta”. Brandenburgin portin juhlavalaistus Hitlerin 50. vuotispäivän kunniaksi 1939.


Ja ”neljäs valtakunta”? Angela Merkelillä Hitler-parta ja panssarivaunut matkalla Ateenaan. Muutamissa kumppanivaltioissa kuuluu vertaus natseihin. Taloudellisesti vahva Saksa mielletään ylivaltiaaksi. Oikeasti Saksa on ennemminkin heikko kuin vahva maanosamme valtias. Saksalla on suurimmat saatavat, ja velkojista ei pidetä. 

 Merkel-graffiti Ateenassa.




 
Saksan ulkomaankauppa ja kauppakumppanit.
Keltainen viiva: Saksan osuus euroalueen kansantaloudesta.
Saksan vientisaldo vuonna 2014, miljardeissa. 



keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Vanhat velat

Jan Fleischhauer kirjoittaa kolumnissaan Die Spiegel-lehteen 21.3.2015 otsikolla "Kuninkaalliset velat". Aihe koski Kreikan uuden pääministerin vierailua Saksaan. 



   





Jan Fleischhauer 


Oma kommenttini: Joku heitti ilmoille, että samalla perusteella Suomikin voisi vaatia Saksalta korvausta Lapin polttamisesta. Minusta pitäisi ensin täyttää kaksi edellytystä. 
1. Kyllä vain. Mutta lasketaan tuhot ja vähennetään siitä Suomen sodan aikana saama ase- ja ruoka-apu. Mm. Kuhlmayn lentokoneet aivan kiistatta pelastivat Suomen itsenäisyyden pysäyttämällä Venäjän suurhyökkäyksen Kannaksella. Jossittelu muuten on mukavaa, eikös vain! :-)
2. Suomalaisten pitäisi tulla yhtä ahkeriksi kuin saksalaiset, lakata kilpailemasta siitä miten Suomessa pääsisi vähemmällä ja pääsisi helpolla elämään valtion kustannuksella, ja kääriä oikeasti ne hihat, kuten Katainen ennen ja Stubb nyt ehdottaa.
(Ja satavarmasti puoli Suomea älähti tässä kohdin!)

...................................................


Kuninkaalliset velat

Kreikkalaiset haluaisivat mielellään nykyisen velkansa hyvitettäväksi natsiaikaisia vaatimuksia vastaan. Me saksalaiset olemme heille kuulemma velkaa vielä kahdeksan miljardia euroa, koska me emme maksaneet takaisin sodan jälkeen senaikaiselle natsiarmeijalle myönnettyä lainaa. Toisaalla luin luvun 11 miljardia. Kuten aina silloin, kun asiat ovat muutamien vuosikymmenien takaisia, ei ole kovin helppoa sanoa, kuka on kenellekin velkaa ja mitä, koska aika on tuonut korkoa ja koronkorkoa. Joka tapauksessa summa riittäisi hyvin  ”auttamaan Kreikan hallitusta pienten maksuvaikeuksien yli”, joista valtiovarainministeri Gianis Varoufakis puhui.

Tiedän, ei pitäisi tasoittaa. Se ei tuo mitään, mitä ei opita jo lastentarhassa. Mutta kun tässä nyt vanhoja vaatimuksia esitellään, niin täytyisi muistaa, että meillä saksalaisilla on myös vielä yksi summa saamatta. Ensimmäistä kertaa kreikkalaiset saivat lainan vuonna 1832, Baijerin kuninkaalta, joka rakasti kreikkalaisia lähes yhtä paljon kuin omia kansalaisiaan. Valitettavasti maksumoraali ei tuolloinkaan ollut Kreikassa kovin hyvässä mallissa, josta johtuen Ludwig I joutui maksuvaikeuksiin, kun sovittua suoritusta kreikkalaisilta ei tullutkaan. Aikakirjoihin on jäänyt kahden kreikkalaisen poliitikon keskustelu vuodelta 1843: ”Katsotaanpa, miten voisimme velkamme maksaa”, sanoi toinen. ”Ei, katsotaanpa, miten sitä ei tarvitsisi maksaa.” Loppujen lopuksi velkaa jäi 1.233.333 guldenia. Kun siihen lisätään korot ja koronkorot 180 vuoden takaa, siitäkin tulisi miljardeja.

Ehdotan, että mennään järjestyksessä. Ensin kreikkalaiset maksavat vanhan velkansa, sitten saksalaiset natsiaikaisen velkansa. Minusta tämä olisi oikeudenmukaista. Valitettavasti täysin mahdotonta tietää, kokisiko Ateena sen taas loukkaukseksi.

Hallituksen uudet jäsenet ovat nimittäin erittäin hienohermoisia. Pitää koko ajan varoa mitä sanoo. Riittää sana ”naiivi”, ja heti he lähettävät suurlähettilään asialle. Kun kaksi kollegaani haastatteli ministeri Varoufakista, vei jo ensimmäinen kysymys tunnelman kellariin.

Olisin odottanut, että vasemmistoradikaaleilla on paremmat hermot, etenkin jos on viettänyt suurimman osan elämästään yliopistossa. Minä luulin, että yliopistot ovat vuodesta 1968 olleet vastarinnan tyyssijoja, joissa professorien on pakko hyväksyä myös vastakkaiset mielipiteet. Ilmeisesti minulla ei ole mitään käsitystä tästä päivästä yliopistoilla. Ennen kuin lähdemme maksamaan pölyyntyneitä velkoja, olisi ehkä tarpeellista tuulettaa huono ilman nykyisistä nahkatakeistamme. Meillehän aina sanotaan, että meidän pitäisi tehdä Euroopassa enemmän nuorisomme eteen.