Karjalan kielestä, ja vähän suomestakin

Karjalan kieltä arvioidaan puhuttavan yhteensä noin 60.000 – 95.000 henkilön voimin, mukaan lukien kaikki kielen eri murteet.

Suomessa karjalankieliseen yhteisöön kuuluu noin 30.000 eri tasoisesti kieltä taitavaa henkilöä. Heistä noin 11.000 puhuu karjalan kieltä hyvin tai melko hyvin. Päivittäin kieltä käyttää noin 5.000 puhujaa. Sen lisäksi noin 20.000 ihmistä ymmärtää kieltä tai osaa sitä jonkin verran.

Suurin osa karjalan puhujista elää Venäjällä (pääasiassa Karjalan tasavallassa ja Tverin alueella). Venäjällä kielen taitajia arvioidaan olevan noin 50.000 (tai lähteestä riippuen arviot vaihtelevat noin 20.000–50.000 välillä).

Minä olen karjalainen. Suomen karjalainen. Suomalaiset eivät yleensä oikein tiedä, mitä sana ”karjalainen” oikein tarkoittaa. Yleensä ajatellaan

·       - luovutetulta alueelta Kanta-Suomeen muuttaneita. Heitä on noin 407.000. (Lisiäksi tietenkin Petsamon ja Sallan asukkaat).

·       - Suomessa kuitenkin on kokonaista kaksi osaa Karjalaa: pienempi Etelä-Karjala ja suurempi Pohjois-Karjala. Niillä asuu nykyisin 283.000 ihmistä.

·      -  Ja suurin alue on Venäjällä Karjalan tasavalta sekä Tverin alue. Siellä karjalaisia kuintenkin väestöstä on vain murto-osa, kuten yleensäkin valloitetuilla alueilla sinne on siirretty vuosien kuluessa valtaväestöä, joten alkuperäisväestö on jäänyt sen jalkoihin. 

Venäjän viimeisimmän väestönlaskennan (2021) mukaan Venäjällä asuu noin 32.400 etnistä karjalaista. Karjalaisten määrä on vähentynyt Venäjällä voimakkaasti viime vuosikymmeninä venäläistymisen, alhaisen syntyvyyden ja sulautumisen vuoksi. Vuonna 1989 karjalaisia oli maassa vielä noin 125 000, ja vuonna 2010 heitä laskettiin olevan noin 60.800.

 

 

 

Kaikilla näillä alueilla siis asuu karjalaisia. Minä olen syntynyt Lappeenrannassa ja olen siis eteläkarjalainen. Ja hallitsen kotimurteeni yhä vieläkin, vaikka aikuisiän jälkeen olen asunut siellä vain kaksi vuotta. Luovutetun Karjalan alueelta Kanta-Suomeen muuttaneet sen sijaan eivät useinkaan enää puhu omaa murrettaan ja toisen polven karjalaiset eivät enää lainkaan.

Kotimurteestani johtuen ymmärrän karjalan kieltä, vaikka en sitä puhua osaakaan, sillä sanasto on pitkälti samaa. Vain karjalan kielessä on omia mutkiaan ja ääntämys myötäilee paljolti venäjää suhuäänteineen. Kotimurteeni on nk. karjalan murre. Tosin minulle yksi suomen opettaja Pohjois-Pohjanmaalla vakuutti, ettei sellaista murretta olekaan, mutta minä vain vaihdoin murteeni kotimurteekseni ja väittäjä hiljeni. Ei ollut ilmeisesti koskaan kuullut kenenkään sitä puhuvan.  Kaakkois-Suomen murteita kutsutaan virallisissa papereissa kaakkoismurteiksi.

Mielenkiintoinen kokemus on ollut saada käydä Tverin Karjalassa. Siitä on jo aikaa, mutta tuolloin siellä ihmiset puhuivat karjalaa ja ymmärsin, mitä he sanoivat.

Paljon olen liikkunut itärajan itäpuolella omalla autolla ja kyllä siellä myös karjalaa kuulee. Tai sitä jotain sekakieltä, aivan kuin Lotringenissa Ranskassa, jossa ihmiset kyllä puhuvat edellen saksaa mutta ranskalaisin sannoin. Tosin selviän Venäjällä myös venäjäksi ja Ranskassa ranskaksi. 

 

Karjalaisuus ja karjalan kieli eivät siis ole sama asia.

Isot syövät pienet.

Olen kuullut yksityisiltä, että Venäjän karjalaisen on vaikeaa säilyttää karjalan kieli. Virallisesti näin ei ole. Mikä on totuus?

Kokemukset kuvaavat arjen todellisuutta. Virallisen julkisivun ja käytännön välillä on suuri kuilu. Karjalan kielen säilyttäminen Venäjän Karjalassa on nykyään äärimmäisen vaikeaa, ja kieli on UNESCOn luokituksen mukaan erittäin uhanalainen. 

Totuus tilanteesta muodostuu seuraavista juridisista ja käytännön asioista:

·       - Karjalalla ei ole virallisen valtiollisen kielen asemaa
Toisin kuin melkein kaikissa muissa Venäjän autonomisissa tasavalloissa (kuten Tatarstanissa tai Komissa), karjalan kielellä ei ole valtiollisen kielen asemaa omassa nimikkotasavallassaan. Karjalan tasavallan ainoa virallinen valtiollinen kieli on venäjä. 

·       - Aakkosloukku: Venäjän liittovaltion laki määrää, että tasavallan virallisen kielen täytyy perustua kyrilliseen kirjaimistoon. Koska karjalan kielen kirjakieli on kehitetty ja vakiinnutettu käyttämään latinalaisia aakkosia, sille ei ole voitu myöntää virallista asemaa ilman kirjaimiston pakkovaihtoa.  Vuonna 2004 säädetty laki antaa karjalalle, suomelle ja vepsälle "valtion tukeman alueellisen vähemmistökielen" aseman. Tämä laki sisältää kuitenkin pääasiassa suosituksia, ei viranomaisia sitovia velvoitteita. 

·       - Puhujamäärät ovat romahtaneet rajusti. Viralliset väestönlaskentatiedot osoittavat, että kielen siirtyminen uusille sukupolville on lähes katkennut: Vuosien 2010 ja 2021 väestönlaskentojen välillä karjalan kielen puhujien määrä Venäjällä putosi lähes puoleen, noin 25 600 puhujasta vain noin 13 800 puhujaan.  Karjalaiset ovat nykyään omassa tasavallassaan pieni vähemmistö (alle 10 % väestöstä). Puhujista valtaosa on yli 65-vuotiaita ja alle 15-vuotiaiden osuus puhujista on marginaalinen. 

·       - Koulutus ja arki ovat venäjänkielisiä. Vaikka Karjalan tasavallassa on kouluja, joissa karjalan kieltä voi opiskella oppiaineena muutaman tunnin viikossa, koko kouluopetusta ei ole mahdollista saada karjalaksi. 

·       - Koska yhteiskunta, digitaaliset palvelut, virastot ja työelämä toimivat täysin venäjäksi, kieli on vetäytynyt pelkästään vanhemman sukupolven kodin sisäiseksi kieleksi tai pienten maaseutukylien yhteisö kieleksi.

Ylen uutisoiman tutkimuksen mukaan venäläisen yhteiskunnan ilmapiiri on tehnyt vähemmistökielistä ja -identiteeteistä osittain epähoukuttelevia nuorille, jolloin lapset eivät usein enää koe karjalan kieltä oman identiteettinsä perustaksi. 

Lehdissä, kuten Karjalan Sanomissa ja virallisissa uutisissa näkyy usein kielen elvytystoimintaa: on karjalankielisiä teatteriesityksiä, festivaaleja, kansanmusiikkia ja uutislähetyksiä. Tämä antaa kuvan elävästä kulttuurista. Julkinen tuki kohdistuukin usein kielen kulttuuriseen vaalimiseen ja museointiin, mutta se ei riitä pelastamaan kieltä silloin, kun siltä puuttuvat arkipäivän käyttöympäristöt ja virallinen suoja. 

Yksityisten ihmisten huoli on siis täysin perusteltu ja linjassa kovaa vauhtia etenevän kielenympäristön muutoksen kanssa. Sitä paitsi tänä päivänä kukaan Venäjällä asuva ei ole julkisesti mistään mitään mieltä.  

**** 

Kovaa on pienten kielten kohtelu ollut muuallakin, ei vain Venäjällä, eikä tarvitse kaukaa hakea: Britannia, Espanja, Portugali, Ranska… Ajatellaanpa vaikka Bretonin, kymrin tai katalonian kieliä.

 

Suomessa karjalan kielen keskittyy kielen aseman parantamiseen, opettamiseen ja käytön lisäämiseen. Toukokuussa 2025 julkaistu kansallinen karjalan kielen elvytysohjelma esittää 23 konkreettista toimenpidettä kielen elinvoiman vahvistamiseksi, minkä lisäksi työtä tehdään aktiivisesti Itä-Suomen yliopistossa ja järjestöissä.

·       - Valtioneuvoston kielipoliittiseen ohjelmaan kuuluva suunnitelma linjaa tavoitteita kielen aseman parantamiseksi.

·       - Itä-Suomen yliopistossa toimii karjalan kielen professuuri ja kansallinen erityistehtävä, joka koordinoi tutkimusta ja opetusta.  

·       - Sieltä siirretään lapsille varhaiskasvatuksen ja erilaisten kielikerhojen (kuten Helsingin Oodin karjalankielisen kerhon) kautta.

·       - Kansalaisopistot, avoimet yliopistot ja karjalaisseurat tarjoavat aktiivisesti kielen perus- ja jatkokursseja, kuten vienankarjalan kursseja. 

·       - Jokavuotinen Karjalan kielen viikko nostaa kieltä esille koulujen, järjestöjen ja median voimin.

***

Meille suomalaisille on käynyt hyvin, kiitos autonomian ajan, sillä suomen kieli ei ole kuolemassa, mutta sitäkin uhkaa vakava vaara: englannistuminen. Sitä eivät kuitenkaan tee ulkovallat, vaan me ihan itse. Me kun rakastamme Yhdysvaltoja -  kaikkien mielestä on hienoa puhua amerikkaa.

- Yliopistopiireissä ollaan tosissaan huolissaan englannin laajasta käytöstä, jolloin tarkempia suomenkielisiä käsitteitä ei enää pääse syntymään. 

- Monet isot yritykset ovat valinneet kielekseen englannin, vaikka kaikki työntekijät puhuvat suomea. 

- Ja etenkin nuoret runsaan somen käytön seurauksena ihannoivat englannin kieltä ja lainaavat sieltä sanoja suomeen suoraan. Se sinänsä ei ole hälyttävää, sitähän on aina tapahtunut, eiväthän sanat kuten ”tavara” tai ”tykätä” mitään suomea ole. Hälyttävää on määrä ja asenteet.

Kun nykyään monessa suomalaisessa asiantuntijafirmassa sanotaan, että "me emme enää tee töitä suomeksi vaan me workitaan englanniksi", tapahtuu kaksi asiaa:

• Ilmaisu köyhtyy: Suomen kielen omat, vuosisatojen aikana kehittyneet tarkat sävyerot (kuten työskennellä, raataa, ahkeroida, puurtaa tai ahertaa) unohtuvat ja jäävät käyttämättä.
• Sanasto pysähtyy: Kun uusia asiantuntijatermejä ei enää keksitä suomeksi, kieli lakkaa kehittymästä.

Esimerkiksi sana ”työskennellä” on uusi sana suoraan englannista käännettynä, mutta suomen kielessähän sellainen tekeminen tarkoittaa, että tehdään vähän ja sitten ei tehdä, aikamoista laiskottelemista siis. 

Suomen kielessä puolestaan on valtavasti näitä tekemisen taajuutta tai kestoa kuvailevia sanoja (kuten hypähtää, hyppiä, hypellä).

Onneksi suomen alkusointu on säilynyt. Sitä ovat edelleen iskelmien sanat täytenään. Alkusointu eli allitteraatio on suomen kielen vanhin ja luonnollisin tyylikeino, jonka juuret ovat tuhansia vuosia vanhassa kalevalaisessa runomitassa.

Mutta! Se, että alkusointu elää edelleen vahvana iskelmissä ja tutuissa yhteislauluissa, ei ole sattumaa. Suomen kieli suorastaan vaatii alkusointua, koska sanojemme paino on aina ensimmäisellä tavulla. Kun kaksi sanaa alkaa samalla äänteellä, se tarttuu suomalaisen korvaan ja sydämeen kuin liima. Kuunnelkaapa tarkemmin!

Jospa muuttaisin (takaisin) Saksaan?

Perhe on siellä. Olisiko hyvä idea asua Saksassa?

Saksa on minulle valmiiksi tuttu maa, ei hyppy tuntemattomaan. Ei tarvitsisi opetella saksaa, saksalaista yhteiskuntaa tai saksalaisia tapoja alusta alkaen. Olen elänyt siellä ennenkin. Saksaa puhun lähes päivittäin. Kuten myös suomea ja englantia, ja usein myös muita osaamiani kieliä. Minulla on Saksassa valmiit kontaktit ja tiedän, miten toimia. Saksa on keskellä Eurooppaa ja yhteydet muualle Eurooppaan ovat hyvät. Verkossa voisin jatkaa opetustöitä.

Siis oikeastaan vain jatkaisin elämää toisessa maassa.

Onko huonoja puolia?

Toki. Suomen asunnot. Vaan en roiku omaisuudessa, sen verran olen muuttanut ja vieläpä nopeallakin aikataululla, myynyt ja ostanut, ettei se ole ongelma. Asunnot Suomessa voi vuokrata tai myydä. Etenkin kun on jo valmiiksi hyvät vuokralaiset odottamassa.

Lapset asuvat Saksassa, joskin kaukana toisistaan. Suomessa on ystäviä. Ei, en ole heitä hylkäämässä tai väheksymässä. Mutta parhaat ystävät asuvat Saksassa.

Suomessa ajatellaan helposti, että Saksassa olisi hirveä byrokratia. Tunnen Saksan viranomaisasiat, ja kokemukseni on, että Suomi on byrokraattisempi maa kuin Saksa. Hieman vanhanaikainen Saksa on ja digitaalisissa asioissa paljon Suomea jäljessä, mutta onhan se minun etuni, että hallitsen tietokoneasiat.

Itse asiassa hauska ajatus. Olen joutunut viime vuosina selvittelemään Suomessa yhtä sun toista asiaa, ja joskus tuntuu, että suomalainen järjestelmä osaa tehdä yksinkertaisestakin asiasta monimutkaisen.

 

                                                                                                                                       Allensbachissa  1997

Minulle on ennenkin käynyt niin, että olen ajatellut tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja sitten elämä onkin päättänyt jotain aivan muuta. Siksi en tällä hetkellä ilmoita muuttavani Saksaan. Sanon vain, että olen alkanut tosissani miettiä sitä.

Ja kun katson asiaa kylmästi paperilla, huomaan jotakin aika huvittavaa: Suomessa asumiselle alkaa olla yllättävän vähän perusteluja.

Nyt huomaan miettiväni, että ehkä elämäni seuraava vaihe voisikin taas tapahtua Saksassa. En minä siellä mitään uutta elämää aloittaisi. Jatkaisin vain tätä nykyistä elämääni toisessa paikassa.

Opettaisin. Kirjoittaisin. Tapaisin ihmisiä. Laulaisin. Tekisin B&B:n sijasta ehkä jotakin muuta. Ja olisin lähempänä lapsiani ja parhaita ystäviäni.

Joten miksi en muuttaisi?

En minä vielä tiedä. Mutta kysymys on muuttunut.

En enää ajattele: ”Voisinko minä asua Saksassa?”

Vaan: ”Miksi minä oikeastaan en asuisi Saksassa?”

En tee tästä mitään suurta muuttoilmoitusta. Tiedän jo kokemuksesta, että elämä voi päättää asioista puolestani ennen kuin ehdin itse tehdä lopullista päätöstä.

                                                                                                       Horstissa 2008
 

Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että Saksaan muuttaminen olisi huomattavasti helpompaa kuin vielä jokin aika sitten kuvittelin.

Suomi ei kuitenkaan katoaisi elämästäni mihinkään. On jopa kesälomapaikka Suomessa. Ja elämä on muutenkin kansainvälistä.

Tyttäreni sanoi kerran, että olen aika erikoinen tapaus. En kuulemma ole koskaan jäänyt kiinni mihinkään tiettyyn paikkaan. Olen muuttanut, kun on ollut tarve, joskus nopeallakin aikataululla. Olen myynyt omaisuutta ja ostanut uutta enkä ole jäänyt sen kummemmin suremaan sitä, mikä jäi taakse.

Ehkä hän on oikeassa.

Minulle koti ei taida koskaan olla ollut ensisijaisesti talo, asunto tai edes tietty maa. Koti on enemmänkin se paikka ja ne ihmiset, joiden kanssa juuri sillä hetkellä haluan elää.

Siksi en ehkä oikeastaan ole muuttamassa Suomesta Saksaan. Saatan vain muuttaa kotiini toiseen paikkaan.

Tai johonkin muuhun maahan. Luoja tietää, mutta ei kerro.

Olen jo asunut useammassa maassa. Saksan ja Suomen sisällä olen muuttanut monta kertaa. Kuinka paljon ihmisen pitäisi antaa paikan, omaisuuden ja totuttujen kuvioiden määrätä elämästään?

Yksi iso ongelma on jäljellä: minulla on rajallinen määrä aikaa jäljellä.

Se ei tarkoita, että istuisin laskemassa vuosiani tai suhtautuisin elämään synkästi. Päinvastoin. Se tarkoittaa sitä, että en halua käyttää niitä vuosia siihen, että pidän kynsin hampain kiinni asioista, joita en oikeastaan tarvitse.

En myöskään halua jättää lapsilleni jälkeeni valtavaa tavaravuorta, jonka joku toinen joutuu joskus selvittämään.

Vanhempanikin tekivät aikanaan jotakin aivan vastaavaa. Kun he jäivät eläkkeelle, he viettivät puolet vuodesta Espanjassa ja kesän Suomessa. He eivät muuttaneet lopullisesti mihinkään. He vain päättivät, että eläkkeellä voi elää useammassa paikassa.

Miksi minä en voisi tehdä samoin?

Suomi voisi olla yksi paikka. Saksa toinen. Kesäksi voisi tulla Suomeen. Tai sitten joskus voisi olla talvi jossakin aivan muualla.

Ei kaiken tarvitse olla lopullista.

Eikä minun tarvitse tässä iässä enää rakentaa elämääni sen ympärille, mitä joku muu pitää normaalina.

Olen jo elänyt aika monta elämää.

 

Maahanmuutosta Suomeen – haittoja, hyötyjä

”Suomen julkistalous hyötyy maahanmuutosta – vieraskieliset maksavat enemmän veroja kuin saavat tukia

Maahanmuuttajat eivät ole julkistaloudel­linen rasite, vaan päinvastoin – erityisesti työllisinä he tuottavat enemmän kuin kuluttavat, selviää uudesta tilastolliseen vertailuun perustuvasta tutkimusraportista. Tutkimus julkistettiin marraskuussa 2025.

Tutkimusraportti kumoaa maahanmuuttajien työllisyyteen ja toimeentuloon liittyviä myyttejä. Sen mukaan vieraskielisten työllisyysaste ja aktiivisuusosuus ovat korkeammat (61 prosenttia) kuin kotimaisia kieliä puhuvilla (50 prosenttia).

– Vieraskielisten osuus väestöstä on noin kymmenen prosenttia, mutta heidän osuutensa tulonsiirroista on vain viisi prosenttia, mikä osoittaa yleisen käsityksen maahanmuuttajien julkistaloudellisesta rasitteesta virheelliseksi, toinen raportin kirjoittajista, Pekka Myrskylä, sanoo. ”

https://www.sttinfo.fi/tiedote/71577765/uusi-tutkimus-suomen-julkistalous-hyotyy-maahanmuutosta-vieraskieliset-maksavat-enemman-veroja-kuin-saavat-tukia?publisherId=69818205&lang=fi

 

Lähde: Iltalehti

Kotoutumiskouluttajana näen, mitä tapahtuu. Hyvin näkyvät työllistyvän. Jokainen tavallinen ihminen haluaa ansaita itse elantonsa. Näen, miten paljon enemmän maahanmuuttajan täytyy tehdä työllistyäkseen kuin suomalaisen.  Ja aina on väliinputoajia. Kumpikaan asia ei mitenkään riipu kansalaisuudesta. 

Seuraavat numerot olen poiminut erilaisista tilastoista.  

Yllä olevan tutkimuksen tulokset:
Vieraskielisiä on noin 10 prosenttia väestöstä, mutta heidän osuutensa tulonsiirroista on vain viisi prosenttia.
Vuonna 2023 vieraskieliset maksoivat veroja 2,7 miljardia euroa ja saivat tulonsiirtoja 2,4 miljardia euroa, joten heidän saldonsa oli 225 miljoonaa euroa plussalla.
Vieraskielisten työllisyysaste (61 %) oli raportin mukaan korkeampi kuin kotimaisia kieliä puhuvilla (50 %).

Kyse lieneekin vallan muusta, ja sosiaaliavustuksia pidetään mittarina. Perussuomalaisten ainoa sanoma on maahanmuuton vastustaminen.

Meillä Suomessa on kummallinen vaatimus osata ensin suomea ja sitten voi saada työpaikan, silloinkin kun ei työssä tarvitse sanaakaan suomea ja muutenkin kaikki puhuvat työpaikalla englantia.

Väestönvaihtoteoria on uskomus, jonka mukaan valkoinen väestö pyritään länsimaissa tarkoituksellisesti ”vaihtamaan” eli alistamaan vähemmistöksi ja vähitellen korvaamaan ei-valkoisella maahanmuuttajaväestöllä. https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4est%C3%B6nvaihtoteoria

”Väestönvaihtoteoria perustuu oletuksiin, jotka ovat ilmeisen virheellisiä ja rasistisia.”
https://www.villeniinisto.fi/fi/blog/miksi-vaestonvaihtoteoria-on-salaliittoteoria-kerron

Kantaväestö. Mitä se on? Suomalaisten alkujuuret ja perimä ovat sekoitus eri puolilta Eurooppaa ja Aasiaa tulleita väestöjä, joita yhdistää suomen kieli.

Suomeen on muuttanut väestöä tuhansien vuosien ajan sieltä täältä. Noin 370 000 suomalaista muutti Pohjois-Amerikkaan vuosien 1860 ja 1944 välisenä aikana. Tuolloin suomalaisia oli kolmisen miljoonaa.  Jatkosodan jälkeen 420.000 karjalaista muutti jäljelle jääneen Suomen alueelle. 1960- luvulla 500.000 suomalaista muutti töihin Ruotsiin, ja he ovat siellä yhä. Miksi ei noista isoista muuttoaalloista käytetä sanaa ”väestönvaihto”?

Lähde: Maahanmuuttovirasto

Nyt väestö Suomessa vanhenee eikä ole jälkikasvua juurikaan eli ei tulevaisuuden työntekijöitä. Ja samalla osa väestöstä on järjettömän huolissaan maahanmuuttajasta. En ymmärrä näitä mittasuhteita.

Kuinka paljon maksaa kouluttaa Suomessa syntynyt suomalainen lapsi työelämään? Kuinka paljon maksaa kouluttaa aikuinen maahanmuuttaja työelämään?

Lapsen kasvattaminen vauvasta työikäiseksi aikuiseksi maksaa suomalaiselle yhteiskunnalle keskimäärin noin 300 000 euroa. Tämä summa muodostuu julkisista palveluista, kuten koulutuksesta, terveydenhuollosta ja erilaisista perhe-etuuksista. Kustannukset jakautuvat valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden kesken. Vanhemmille yhden lapsen kasvattaminen maksaa noin 130.000 euroa.

Virallisten tilastojen mukaan kotoutumiskoulutus maksaa valtiolle keskimäärin noin 7 450 euroa asiakasta kohden vuodessa. Koulutus kestää yhden vuoden. Sen lisäksi tulee mahdollisesti pätevöityminen suomalaiseen yhteiskuntaan eli mahdollinen ammattikoulutus tai sen täydentäminen. Koulutuksen hinnan lisäksi valtiolle syntyy muita välillisiä kustannuksia opintojen ajalta, kuten maahanmuuttajan saama työttömyysturva, kotoutumistuki tai toimeentulotuki.

Taloustieteilijät ja virkamiehet painottavat, että onnistunut kotouttamiskoulutus maksaa itsensä nopeasti takaisin. Jos maahanmuuttaja työllistyy koulutuksen ansiosta ja siirtyy tukien saajasta veronmaksajaksi, alkuvaiheen tuhansien eurojen koulutusinvestointi kääntyy yhteiskunnalle positiiviseksi nettotuloksi.

Maahanmuuttajien, etenkin naisten, työllistymistä vaikeuttavat puuttuvat verkostot ja lastenhoito, ei niinkään puuttuva kielitaito tai joidenkin maiden käsitys naisen asemasta kuten yleisesti oletetaan. Sitä vanhoillista asennetta ei tarvitse hakea kauempaa kuin Saksasta, siellä naisella on paperilla samat mahdollisuudet kuin miehilläkin, mutta käytäntö on varsin usein toinen. Mutta sama asia pätee myös Suomessa. Työelämä on hyvin sukupuolittunutta: miehet tekevät työtä useammin teknisillä aloilla ja naiset hoiva-alalla. Eikä me too -kampanja ollut Suomessakaan tyhjästä temmattu.

Itse olen naisena kokenut tätä neuvotteluissa, kerran yhden ison saksalaisen firman johtaja kommentoi puhettani näin: ”Mutta Tehän tiedätte, mistä puhutte!” Johon vastasin, että enhän muuten olisi tätä asiaa esittelemässä. Vaan mitenkähän yhteiskunnan kävisi, jos hoitajia ei olisi? 

Maahanmuuttajia on viime vuosina ollut keskimäärin 50.000 joista arviolta vajaat 38 000–39 000 oli muita kuin tilapäistä suojelua hakeneita ukrainalaisia.   Tilapäisen suojelun piirissä tulleet ukrainalaiset ovat pitäneet maahanmuuttomääriä korkeina viime vuosina. Suuri osa maahanmuutosta on työ- ja opiskeluperäistä. Perheenjäsenten perusteella saapuvat ovat niin ikään merkittävä ryhmä. Turvapaikanhakijoita Suomeen saapuuu vuosittain noin 1 500–2 500.

Mitä haittaa maahanmuutosta on, paitsi edellä mainittu raha?  Että tulee erilainen uskonto, erilainen vaatetus, erilaiset tavat ja ruoat? Miten suomalaista on peruna, kahvi tai pitsa? Isoäitini ei lähtenyt minnekään ilman huiviaan. Suomi on luterilainen, koska Ruotsin kuningas niin määräsi. Tiedämme myös, että tärkeimmät innovaatiot maailmassa ovat juuri maahanmuuttajien aikaan saaneita.

Suomi ei olisi kehittynyt ilman ulkomailta tulleita yrittäjiä ja korkean luokan osaajia. Siihen on tarvittu muun muassa eräs norjalainen, joka ihastui Suomen metsiin, ja skotlantilainen lähetyssaarnaaja, joka vaikuttui Tammerkosken kuohuista. Nyt uutta menestystarinaa rakentaa chileläinen Douglas Castro, joka puolestaan ihastui Riihimäkeen. https://esignals.fi/kategoria/yrittajyys/suomi-on-maahanmuuttajien-rakentama/

 

Lähde: https://www.tagesspiegel.de/politik/eine-weltkarte-der-wanderung-5332459.html

Lähde: https://www.spiegel.de/wissenschaft/mensch/datenlese-migration-die-welt-ist-konstant-in-bewegung-a-960820.html

 

Olen kirjoittanut Suomesta. Muissa maissa asiat eivät näytä samalta, mutta emmehän me ihmiset yleensä näe muuta kuin oman nenämme. Miten mikäkin valtio toimii maahanmuuttajiensa kanssa riippuu siitä, mitä lakeja maassa noudatetaan ja missä kukin maa sijaitsee. Se, että meille on tullut eniten muuttajia Venäjältä ja Italiaan Marokosta, on selvää, kun katsoo karttaa. Lisäksi kaikenlaiset poliittiset päätökset suuresti vaikuttavat kyseisiin tilanteisiin.

Ja ylipäänsä: miksi puhumme maahanmuuttajista? Eivät he nyt muuta minnekään. Hehän asuvat täällä. Meidän pitäisi puhua maahan muuttaneista. Vielä hullumpaa on puhua toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajista. Lapset ovat syntyneet Suomessa. Toisin sanoen: minäkin olen jonkun polven maahanmuuttaja, sillä eihän täällä jääkaudella asunut ketään.

Vaan onhan siellä Turkuun mennen tien varrella myös lvi-yrityksen kyltti: ”Vettä jo toisessa polvessa”  ja Kokoomus tiedotti 2019: ”Autot kuuluvat teille”.

 

 

Pirjo opettaa

Nyt olen kai sitten vanha. Keväällä kun täytin jo 74 vuotta. Lienee aika tehdä yhteenvetoa…

Ai että ei saa itseään kehua. Ei kai. Opiskelijat sanovatkin, etten ole "kovin suomalainen".  

Lapsena oli yksi ammatti, jota en missään tapauksessa halunnut: opettaja.

Kun lukiossa uraa suunniteltiin, ajattelin pyrkiä Sibelius-Akatemiaan, mutten ollut varma, olisiko se hyvä valinta. Luokanopettaja sanoi, että minun energiallani voisin hyvin suorittaa kahdetkin opinnot. Tulos on nyt: olen tehnyt tuhannenmonenlaisia töitä, varsin monipuolissa kansainvälisissä yhteyksissä ja toimipaikoissa ja opiskellut kieliä kyllä, mutta ei minusta koskaan tullut ”mitään”. Paitsi että lukemattomat ihmiset ovat sanoneet minulle, että olen ”mielenkiintoinen keskustelukumppani…” Jännitystä ei ole puuttunut, nimekkäiden ihmisten kanssa on ajatuksia päässyt vaihtamaan ja työssä tuloksia on tullut. Kokemus opettaa. Myös kokemus ulkomailta, vaihtelevat kotikielet ja runsas matkustaminen Euroopassa ja paljon myös sen ulkopuolella. Ylioppilasjuhlan jälkeen lähdin töihin Pariisiin… ja saksalaisen mieheni kanssa Saksassa puhuimme vuosikausia kotona ranskaa. Ja tokihan venäjästä on ollut hyötyä, nyt kun ukrainalaisia on Suomessa paljon.

Opettajan työni alkoi täysin suunnittelematta vuonna 1986. Olin kyllä vetänyt kaikenlaisia ryhmiä ihan pienestä asti ja olin jo lapsena tykätty ”johtaja”. Partio ja seurakunta sekä oma kansakoulu olivat antaneet siihen mahdollisuudet.

Saksassa totesin, että omat lapseni tarvitsevat enemmän suomea kuin vain ”istu nätisti ja syö lautanen tyhjäksi” ja niin vein heidät ja saman tien naapurin lapset Frankfurtiin kielikouluun. Se oli vuonna 1986.
https://www.oph.fi/fi/kansainvalisyys/suomi-koulut-maailmalla

Siellä tarvittiin neljäntoista tarhaikäisen apuopettaja, ja koska olin paikalla joka tapauksessa, suostuin apulaiseksi. Sitten yllättäen ryhmän opettajan lapsi sairastui ja etsittiin kiireesti ryhmään opettajaa, joten valinta osui loogisesti minuun. Kielet ovat toki aina olleet mielenkiintoni kohde ja ryhmiä osasin ohjata, koska olin tehnyt sitä jo nuorena, joten ryhdyin toimeen. Siitä vaan ei oikein mitään tullut, kun ryhmän 12 poikaa halusi tehdä eri asioita kuin minä. He kujeilivat ja kiipeilivät portaissa kuuntelemisen sijaan. Niinpä minulle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko pitää tiukka kuri - tai tehdä ohjelmasta niin mielenkiintoinen, että kaikki haluavat seurata sitä. Valitsin jälkimmäisen, mutta valmistelu oli kokemattomalta kovan työn takana. Vaan siitäpä aiheutui kummia! Lapset olisivat varmaan seisseet päällään, jos olisin sitä heiltä pyytänyt.

Pian perustin naapurikuntaamme eli lähemmäksi asuinpaikkaamme uuden ryhmän, joita ryhmiä sitten yllätyksekseni tulikin kolme, kun muillakin oli sama tarve. Frankfurter Rundschau – joka ei ole ihan pieni lehti, sillä on arviolta 800.000 lukijaa - oli kuullut hankkeesta koululta, jonne opetuksen sovimme, ja halusi heti ensimmäisenä päivänä tehdä asiasta jutun. Lapset, toimittaja ja minä tulimme kyllä paikalle, mutta kaksi muuta opettajaa eivät – koska juuri sinä aamuna junat eivät kulkeneet. Selvisin ihan hengissä toimittajan kyselyistä, eihän hän voinut oikeasti tietää, mitä me puuhasimme! 
 

 

Toiminta jatkui ja jatkuu yhä tänäänkin, nyt tosin naapurikaupungissa. Sitten muutimme pois Frankfurtin seudulta Bodenjärvelle, ja paikalliset suomalaiset kyselivät uutta suomi-koulua. Syntyihän sellainen, kunhan ensin olin selvinnyt nuorimmaiseni synnytyksestä, ja sekin kielikoulu toimii yhä. Näistä kokemuksista kerron julkaisussa ”Me ja meidän suomi-koulu” (https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2017/08/Me_ja_meidan_suomikoulu.pdf, sivut 198-201).

Kokemusta tuli runsain mitoin. Kaikki materiaali oli tehtävä itse, kun ei ollut ensimmäistäkään kirjaa - eikä koko oppiainetta S2 eli suomi toisena tai vieraana kielenä ollut olemassa. Ajan myötä minut valitsivat toisten kieliryhmien opettajat ensin Saksan kielikoulujen taloustoimikuntaan ja sitten pedagogiseen neuvostoon. Keräsimme materiaalia, järjestimme koulutuksia, autoimme missä kykenimme ja kaikki suurin piirtein nälkäpalkalla. Opetussuunnitelmankin laadin yhdessä kahden kollegan kanssa, ja se on voimassa yhä, vaikkakin opetushallitus onkin tehnyt uudemman suosituksen.
https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2012/09/opas_liite_4.pdf

Positiivista palautetta tuon ajan oppilailta tuli paljon – ja tulee edelleen!

Saksalainen mieheni väitteli tekniikan tohtoriksi ja hän halusi minusta kiltin kotiäidin, mutta ei suomalaisesta naisesta ole sellaiseen. Sehän ei ollut ongelma niin kauan kuin ei ollut lapsia, ja vielä ensimmäisen synnyttyä olinkin jatkanut tuolloisia töitäni Saksan ydintutkimuskeskuksessa kansainvälisessä projektissa, kunnes hän sai työpaikan Frankfurtista Saksan toiseksi suurimmasta rakennusfirmasta. Tuli toinenkin lapsi, silloin ei saksalainen nainen enää voi käydä kodin ulkopuolisessa työssä. Tein tosin tuolloinkin paljon käännös- ja tulkkaustöitä ja opetin suomea, osin myös englantia ja ranskaa. Mutta sitten perustin oman suomalaisia pk-yrityksiä palvelevan yrityksen ja se lopulta johti avioeroon. Toimipaikkani teknologiakeskuksessa, jossa on edelleenkin oman sähköpostini palvelin, jäi minua ilmeisesti kaipaamaan, kun muutin suomalais-saksalaisen hankkeen myötä Hampurin lähistölle, koska jopa kunnanjohtaja tuli minua henkilökohtaisesti hyvästelemään. Suomeen jouduin palaamaan 2008 olosuhteiden pakosta, en mitenkään vapaaehtoisesti, eikä paluumuuttajalle Suomessa totisesti tehty elämää helpoksi.

Työtä ei aluksi Suomessa juuri ollut, muutaman tulkkikeikan lisäksi, mutta yksi rekrytointikeskustelu johti ”kaiken varalta” opettajan työhön, ja niinpä vedin pari ammattikurssia Lappeenrannassa sekä yhden varsinaisen kelikurssin. En ollut tuohon mennessä koskaan kuullut opiskelijoiden palautteesta työvoimapalveluille (nk. OPAL), opiskelijat tekivät sen ja sain palautetta nuo kuuluisat mutta harvinaiset 4,5 pistettä. Riemuissani kerroin siitä kollegoille, mutta eivät he tykänneet. Työnantaja sen sijaan järjesti kiitollisena minulle juhlat.

Hain yliopistoon suorittamaan pedagogiikan opintoja, mutta hakemukseni hylättiin sillä perusteella, ettei minulla ollut jatkuvaa työsopimusta.

Yksityiselämässä tapahtui, menin uudestaan naimisiin ja muutin Kalajoelle. Siellä minut vastaanotti ensimmäisenä ortodoksipiispa ja sitten kaupunginjohtaja – olimme perustaneet yhdistyksen, jonka tavoite oli rakennuttaa hiekkasärkille tsasouna. Olin työtön ja sattumien summana sain työpaikan suomen ja englannin opettajana Petroskoista. Vuosiviisumi minulla oli ja aloitin työt, mutta palkkaa en saanut, koska työlupa oli vielä työn alla. Sitä lupaa en sitten koskaan saanut, siinä möhlivät yhdessä Venäjän viranomaiset ja DHL. Kun olisin luvan saanut, oli minulla jo toinen työpaikka.

Ihmiset kyselivät tuolloin, mitä harrastan. Rakennan kirkkoa. Siellähän se Kalajoen hiekkasärkillä seisoo, nyt tosin toisen omistuksessa. Siitä kirjailija ja rakennusmestari Jari Haapa-aho teki kirjan. (https://www.kustannushd.fi/kirjailijat-haapa-aho.htm)

Mitäpä en olisi tehnyt, olinhan jo Saksassa perustanut kaksi lastentarhaa ja kaksi kielikoulua. Toinen lastentarha, nykyisin suomeksi päiväkoti, oli Montessori-tarha, josta syystä perehdyin Montessori-menetelmiin. Suosittelen edelleen! Tsasounan rakentamista suunnitellessa piti perehtyä puu- ja perinnerakentamiseen. Olimmehan saaneet Kalajoella sen aikaiseksi, ettei arvokasta vanhaa kestikievarirakennusta purettukaan. Keskustelimme hirsikurssista paikallisen ammattikoulun vastaavan kanssa, ja hän kysyi, mitä tein töikseni. Kerroin taustastani ja että olen työtön. Hän vinkkasi työpaikasta Ylivieskassa. Keskustelun jälkeen soitin annettuun numeroon. Siellä vastasi ammattiopiston kielivastaava ja tenttasi osaamistani. Sitten hän kysyi, koska voisin aloittaa. Ilmoitin, että vaikka heti. Siihen hän vastasi: ”Hyvä, työ alkaa huomenna kello 8.” Siellä kouluttaja oli lähtenyt kesken pestin, ja etsittiin kuumeisesti jatkajaa.

Vedin kotoutumiskoulutuksen kurssin lopun ja kaikki olivat hyvin tyytyväisiä, jopa niin, että muutamaa kuukautta myöhemmin sain soiton toisesta opistosta ja työtarjouksen seuraavaksi vuodeksi, ja sillä tiellä olen edelleen. Samanaikaisesti tein tuntityötä sekä kansalaisopistolle että kahdellekin kansanopistolle, työstä eikä positiivisesta palautteesta ollut pulaa. Osin vedin myös muita kursseja, kuten viestintää ja kymppiluokan äidinkielen opetusta.

Sitten hanke, joka minut oli työllistänyt, loppui ja jälleen kerran olin työtön. En kuitenkaan ehtinyt kotona istumaan, kun Spring Housen Anka varmuuden vuoksi haastatteli ja aika pian sen jälkeen tarjosi työpaikkaa Helsingistä. Muutin vuodeksi Helsinkiin, vedin siellä kahta kotoutumiskurssia, toista vastuukouluttajana. Onnenkantamoisena hyvä ystäväni tarjosi minulle sattumoisin tyhjänä olleen asuntonsa nimellistä vuokraa vastaan, joten asuin Taka-Töölössä kävelymatkan päässä työpaikasta.

Siinä vaiheessa aika moni ihmetteli, miten olin tuonkin taas tehnyt, mutta eihän minun elämästäni ole koskaan jännitystä puuttunut. Mitä kaikkea yritysaikana Saksassa tapahtui, sitä ei äkkiseltään usko kukaan, kyllä työni usein hyvin jännittävää oli. Neuvontaa, sopimusriitoja, vero- ja viranomaisasioita, pankkiasioita, ongelmanratkaisua läpikotaisin. Tulihan siinä sivussa satoja autoja Suomeen roudattua ja metsäkoneitakin myytyä. Ja oli aikoja, jolloin siirtelin ja kuljetin mukanani huomattaviakin summia rahaa. Tuli samalla koko Eurooppa varsin tutuksi, kun vuodessa kertyi ajokilometrejä sadantuhannen verran, osin myös oikeasti isoilla autoilla.

Spring Housella kymmenen vuotta tuli marraskuussa 2025 täyteen. Monet kurssit olen vastuukouluttajana vetänyt. En tänäkään päivänä ymmärrä, miksi joku ELY-keskus minut hyväksyi, toinen taas ei. Tuntiopettajana olen ollut valmis menemään minne vaan ja tekemään mitä vaan milloin vaan. Kokemus kertoo, että sopeudun melkein mihin vaan enkä jää koskaan neuvottomaksi. Suoraan sanoen ei kenelläkään pitäisi olla isommin valittamista, ei minulla, ei firmalla, ei kollegoilla, ei opiskelijoilla eikä työllisyyspalveluilla. Jyväskylän, Tampereen ja Savonlinnan (ja ennen Spring Housen aikaa Lappeenrannan ja Pohjois-Pohjanmaan) työllisyyspalveluilta olen saanut palautetta, josta voi jopa Spring House olla ylpeä. Peräti kahdesti kommentin ”Näin tehokasta ja opiskelijoille omistautunutta kouluttajaa en ole ennen tavannut”.  Useamman kerran eri puolilla Suomea opiskelijat ovat vaatimalla vaatineet, että jatkan kurssin kouluttajana… 

Nyt olen kokoamassa kirjaa kokemuksistani. Yhden kirjan olen kirjoittanut, voi kai toisenkin kirjoittaa. Mikä tekee opettajasta nk. hyvän opettajan? Se ei ole yliopistosta saatu paperi, se on jotain aivan muuta. Opiskelijat ovat kertoneet, että myös isossa ryhmässä he kaikki ovat kokeneet olevansa opettajan huomion keskipiste. Olen kuitenkin samalla varsin vaativa opettaja. En ole koskaan istunut opettajan pöydän takana luennoimassa mitään, vaan olen aktiivisesti osallistunut opiskelijoiden murheisiin ja ongelmiin, kierrellyt, katsellut, lukenut, kertonut, opastanut. En aina noudata annettuja ohjeita, vaan menen opiskelijan tarpeiden mukaan, ja se tarve selviää vasta kommunikaatiossa opiskelijan kanssa. Ihmiset näes oppivat edelleen samalla tavalla, sanovatpa uudet opetussuositukset mitä hyvänsä. Lisäksi huumori ja hyväntuulisuus ovat opetustyössä hyvä mauste. Yksinkertaisesti tiedän, mitä pitää tehdä. Kai se on intuitiota. Ei ole olemassa toivottomia tapauksia. Kaikki ihmiset ovat tärkeitä, mutta jokainen on erilainen. Sehän juuri on elämän rikkaus. 

Kaikki oppivat, mutta kukin omalla tavallaan. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla kertoa opiskelijalle, että hänen kannattaa katsoa positiivisesti tulevaisuuteen, sillä oppiminen – tai minkä hyvänsä uuden asian omaksuminen - on opiskelijan omasta motivaatiosta kiinni. Opettajan tärkein tehtävä on kannustaminen. Ja hyvin näkyvät entiset opiskelijani työllistyneen, yhtään ei tarvitse tekemisiään hävetä.  

Kehityskeskustelussa muistan antaneeni esimiehelleni Haapavedellä palautteena, että hän on hyvä esimies, koska hän antaa minun tehdä työni. Nauratti, kun hän kertoi tuolloin kahden kollegani sanoneen samoin.
Spring Housella olen onnellinen siitä, että firma kaikin tavoin kannustaa työntekijöitään. Ne asiat eivät niinkään ole kulttuurisetelit tai muut bonukset, vaan kaikinpuolinen hyväksyminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Ongelmatilanteissa firmassa on aina kuuntelija. Ankan sanoin: ”Suurella sydämellä”.

On, on uusia projekteja. Opetustakin. Ja myös maailmaa mullistavia, yllättäviä. Paljon onkin aikojen saatossa kulisseissa tapahtunut, monet ideat olen alulle pannut, siten, että olen ujuttanut ne jonkun päättäjän mieleen niin, että hän – yleensä mieshenkilö - luulee ne itse keksineensä. Eivät näes Saksan koko liittovaltion opetussuunnitelmat noin vain muutu, ei arvorakennuksia korjata hetken mielijohteesta, ei pankin sääntöjä muuteta ihan noin vain. Paljon on ideoitani myös varastettu. Mutta ei elämä tähän loppunut. Onnekseni olen syystä tai toisesta varsin terve. Flunssa on minulle tuntematon käsite, työstä poissa terveysongelmien takia olen ollut koko elämäni aikana vain yhden päivän. Viime talvisen lääkärin sanoin: ”Olet tehnyt viisaita valintoja, kun olet noin terve.”  Muita syitä myöhästymisiin on kyllä ollut, esimerkiksi auton renkaan puhkeaminen… viivästyttää vain vähän.

Vaikka minkälaisia hienoja suunnitelmia ja menetelmiä ja materiaaleja on tehty vuosien varrella, ja hyvä niin. Silti voin vain todeta: ihminen oppii edelleenkin samalla tavalla kuin ennenkin.

Isä opetti minulle: ”Tunne itsesi, anna arvo toisillekin.” Äiti opetti: ”Älä turhaan hermostu, kyllä se siitä!” 

 

Ladalla / Ladassa Italiaan ja Jugoslaviaan 1972

National Geographic esittää mielenkiintoisia ohjelmia historiasta. Katselin Pompeijista kertovaa sarjaa. Käsittämättömän konkreettista tietoa, jota kuka hyvänsä voi käydä paikan päällä katsomassa.

Roomassa vietin talvilomaa juuri ennen koronaa. Pompeijiin ei aika ei tällä kertaa riittänyt. Vaan kävin siellä aiemmin, nuorena, aivan kuten myös tuon National Geographi -kertomuksen tekijä itsestään kertoi.

Mutta sen takia en opiskellut latinaa, vaan koska opiskelin yliopistossa ranskaa, tuli latina siihen sivuaineena. Onhan se ollut ihan hyödyllistä, vaikken sitä mihinkään tarvitsekaan, sillä latina on suuresti vaikuttanut lähes kaikkiin Euroopan kieliin. Etenkin englanti on täynnä latinaa.

En myöskään koskaan ollut ajatellut sanan ”historia” alkuperää. Eikä se ole kuten ohjelmassa kerrotaan, vaan: Kreikan sana historía tarkoitti alun perin tiedustelua, tutkimusta, oppimista tai tutkimuksen kautta saatua tietoa. Sana johtuu kreikan sanasta histōr, joka tarkoitti "todistajaa", "viisasta miestä" tai "asiantuntijaa" – siis henkilöä, joka tietää ja tuntee asiat tutkimisen ansiosta. Sana siirtyi kreikasta latinan muotoon historia, josta se levisi useimpiin Euroopan kieliin (kuten englannin history, ruotsin historia ja ranskan histoire). Suomen kieleen sana on lainattu ruotsin kautta. ”Thus it is related etymologically to Greek idein "to see," eidenai "to know," and to idea and vision. In Middle English it was not differentiated from story ”  (AI) (https://www.etymonline.com/word/history).

Minä lähdin Pompeijiin kesällä 1972 serkkuni ja hänen miehensä Ladalla - Ladassa.  

Tai siis: lähdettiin "Eurooppaan". Ei siellä säilytetty heiniä, vaan: kotona serkkuni halusi pakata koko matkalle eväät mukaan Suomesta. Hänen miehensä kuitenkin kysyi, onko varmaa, ettei Euroopasta saa ruokaa. Siihen jäivät mittavat eväät.

Matkan varrelta Saksasta poimimme mukaan poikaystäväni, tulevan mieheni. Saksasta jatkettiin etelään, ensin Milanoon. 

 

Milanon jälkeen tutustuttiin Torinoon ja Pisaan ja kiivettiin jopa torniin. Kyllä meillä ihailemisen aihetta riitti! Kuuma oli, kamalan kuuma kokemattomille suomalaisille. 

Ajettiin Roomaan, raunioihin ja kirkkoihin. Mieleen jäi myös erilainen tapa elää: tiet pieniä ja ruuhkaisia, autot minikokoa, koko ajan joku tuuttaili, ihmiset kovaäänisiä, koiria juoksemassa kaduilla, pyykit kuivumassa korkealla ulkona ikkunoiden välissä roikkuvilla naruilla...  Eihän se ole nykyisinkään toisenlaista, paitsi että keskustan kadut ovat nyt kävelykatuja. 

 

 

 ...ja sitten suunnattiin myös Pompeijiin. 

 

Yö nukuttiin teltassa Vesuviuksen rinteellä. Kuuma oli myös yöllä, mutta ennen muuta hieman pelotti, kun koko ajan kuului pientä jyrinää ja maakin jytisi. Uskomaton elämys oli saada katsella suoraan kraatteriin. 

 

 

Pompejin jälkeen ajettiin takaisin pohjoisemmaksi ja tutustuttiin Venetsiaan. 

 

Yövyttiin teltassa leirintäalueilla, mikä ei tuohon aikaan juuri herkkua ollut. Hygienia sitä sun tätä. Meteliä ympäri vuorokauden. Sellainen ei nuoria haittaa.

Mieleen jää mitä kummallisempia, aivan tarpeettomia asioita. Bensa-asemalla Italiassa oli vaaratilanne, ja koska olin juuri puhunut poikakaverini kanssa ranskaa, varoitin myös heti ranskaksi, mutta sitähän ei kuljettaja ymmärtänyt ja niin tuli pieni vahinko auton oveen. 
Autosta varastettiin minulle rakas musiikkikasetti, vaan ei nauhuria!
Jossain leirintäalueelle vievällä tiellä istui poikittain mies jalat ajotiellä. Auton ikkuna oli auki ja siihen kuljettajamme tiuskaisi: ”Pois jalat varpaista!”-  ja tiellä istunut mies vastasi selvällä suomen kielellä: ”Perkeke!” Niin, meitä suomalaisia on kaikkialla.

Italiasta entiseen Jugoslaviaan. Kapeaa mutkaista tietä korkealla ylhäällä meren rantaa pitkin aina Dubrovnikiin asti. Adrianmeren vesi on niin kirkasta, että veneet näyttävät leijuvan ilmassa ja nähdä voi aina meren pohjaan asti. 

 

Jossain Kroatiassa meidän pysäytti italialainen pariskunta ja kysyi, mistä maasta olemme, kun autossa on tarra ”SF”. 

Me kerroimme, että ”S” on Suomi. He sanoivat luulleensa, että ”Soviet Finland”… ja siitä sitten kehkeytyi keskustelu Suomen tasapainottelusta idän ja lännen välissä. Siksikö lyhenne on nykyisin ”FI”? Ollaan vaihteeksi rähmällään länteen ja pyllistetään idälle, kun kylmän sodan aikana oli toisinpäin. 
 

Split

Opittiin syömään muutakin kuin perunaa ja kastiketta,  Italiassa pitsaa ja Jugoslaviassa mitä kummallisempia ruokia. Illalla juotiin punaviiniä, kaikki samasta mukista. Kotiin palattua taas jokaisella oma lasi…

Paluumatkalla tutustuttiin Itävallan Innsbruckiin. Siellä oli olevinaan kamalan kylmä! Tokihan vuoristoalueella tuntuu kylmältä, kun kuumasta etelästä tulee. Tuohon aikaan Suomessa oli maailmankuuluja mäkihyppääjiä, joten Innsbruckin mäen näkeminen oli tietekin pakko.  

 

Itävallasta jatkettiin Müncheniin. Siellä minulla olikin saksalainenn tuttu, joka oli ollut töissä sihteerinä, mukana valmistelemassa olympialaisia, niinpä saimme erikoisluvan tutustua olympia-alueeseen päivää ennen olympialaisten avajaisia. Tämä samainen tuttavani tuli häihimme Suomeen ja… mitä sitten, se on toinen tarina se.  

Olympialaisten avajaisten avajaispäivän me kuitenkin vietimme jo Berliinissä, syöden pitsaa. Pitsa Saksassa oli herkullisempaa kuin Italiassa – tuntuu olevan samoin nykyisinkin. Ravintola oli tupaten täynnä ja kaikki katsoivat avajaisia televisiosta. Siellä tapasimme taas suomalaisia. Jutusteltiin, kysymykseen ”Mistä olet kotoisin” he kertoivat vastaavansa ”Bananiasta”, koska olivat perin juurin kyllästyneet kertomaan Suomesta. Niin, Suomen rajojen ulkopuolella saa tosiaan valmistautua tietämään Suomesta kaiken, aivan kaiken. ”Miksi kaikki suomalaiset ovat juoppoja?” ”Onko Suomessa aina kylmä?” ”Onko Suomessa jääkarhuja?” 

Berliini aiheutti tuolloin pienen ongelman, kun vanha kartta ei yhtään auttanut löytämään yhtään mitään. Saamassamme kartassa kun ei ollut muuria, ja niinpä "keskustaan" (Berlin-Mitte) ei päässyt mitenkään... kunnes älysin, missä vika. Se oli toisessa valtiossa. 

Selvisimme kotiin ja opiskeluni jatkui. Sitten syntyivät kaksoset ja minusta tuli heidän kumminsa…

Tuon jälkeen olen kiertänyt Eurooppaa ja muutakin maailmaa vuosien varrella paljon, kaikilla olemassa olevilla kulkuneuvoilla, Eurooppaa omalla autolla etelä-pohjoissuunnassa Istanbulin ja Hammerfestin sekä länsi-itäsuunnassa Brestin ja Moskovan välillä.  Englannissa enkä Etelä-Espanjassa ajanut omalla autolla.  

Seuraavana kesänä sitten lähdin interreilaamaan. Ei kai sille seikkailijaluonteelleen mitään mahda?

 

Ruotsi, Rurik, Rusland, ryssä ja viikingit

 

Viikinkien valtakunta

Tiesitkö, ettei Kiovan Rus ole suoraan Moskovan hegemonian alkuperä? Kiovan Rus (800–1200-luvut) on itäslaavilaisten kansojen varhainen suurvalta, jonka perintöä Venäjä käyttää poliittisen hegemoniansa perusteluna. 

Nykyaikaiset geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet hyvin monet historian myytit epätosiksi. Tässä tapauksessa myös Venäjän propagandan Kiovan valloittamisesta. Toki asia ei ole ihan näin yksioikoinen, ja useimmiten historiaa ymmärretään paremmin vasta uusien tutkimusmenetelmien myötä. Historiantutkimus osoittaa, ettei Kiovan Rus ollut nykyisen Venäjän suora esivaltio. Se oli monikulttuurinen alue, jonka pohjalta syntyivät aikanaan sekä Ukraina, Valko-Venäjä että Venäjä. Ukrainan kansa ja kulttuuri juontavat juurensa suoraan Kiovan Rusiin. Venäjän pyrkimys hallita tai vähätellä Ukrainaa erillisenä kansana nojaa vanhaan imperialistiseen historianäkemykseen.

Viikingit olivat muinoin mahtava kansa, eivätkä he ratsastaneet vaan soutivat merillä ja jokia pitkin. Ruotsin sana ”ro” (äännetään ruu) tarkoittaa soutamista. 

Viikinkejä pelättiin. Suomalaiset pakenivat rannikolta sisämaahan…  

Viikingeillä oli suuri vaikutus englannin kielen kehitykseen ja sanastoon, kun he asettuivat Britanniaan 700- ja 800-luvuilta alkaen. Englanti lainasi muinaisnorjasta tuhansia sanoja. Monet perussanat ovat peräisin viikingeiltä, kuten give (antaa), take (ottaa), egg (muna), knife (veitsi), get (saada) ja call (kutsua). Viikingit antoivat englannille sanat they (he), their (heidän) ja them (heitä).

Ja viikingit, johtajanaan Leif Erikson, kävivät Pohjois-Amerikassa (Kanadan Newfoundlandissa) jo noin vuonna 1000, eli 500 vuotta ennen Kolumbusta.

Ja vielä: Novgorodin perusti perimätiedon ja Nesstorin kronikan mukaan varjagiruhtinas Rurik 800-luvulla. Varjagit eli varangit olivat viikinkejä, jotka tekivät matkoja idäntielle eli lähinnä Venäjälle ja Bysanttiin. Kiovan Rusin perusti varjagipäällikkö Oleg eli Helge vuonna 882, kun hän valloitti Kiovan, siirsi pääkaupunkinsa sinne Novgorodista ja yhdisti alueet.

Tässä erinomainen esitys ro/ru-alkuisten sanojen alkuperästä.

Russia/Ruotsi/ryssä-sanojen etymologia
https://radulfr.net/textus/russia.php

Suomella on siis, kielitieteen mukaan, ”ryssiä” joka puolella, etenkin molemmilla puolilla rajaa.