Monet Ukrainassa taistelevat
venäläissotilaat ovat kotoisin maan syrjäisiltä alueilta. Monille raakuus on
jokapäiväinen viestintämuoto, jota he ovat harjoitelleet nuoruudestaan lähtien.
Irina
Rastorgujewa
Kirjoittaja on
syntynyt Jushno-Sahalinskissa ja asuu Berliinissä. Hänen kirjansa "Das
Russlandsimulakrum" (”Venäjä-simulaari”) ilmestyy pian Matthes &
Seitzin kustantamana Saksassa.
Maailma on järkyttynyt
venäläisten sotilaiden raakuudesta, ja se ihmettelee: mistä ihmisissä on niin
paljon eläimellisyyttä, niin paljon vihaa, niin paljon vihaa? Keitä ovat nämä
sotilaat, joita me tuskin näemme, mutta joista me luemme paljon. He eivät
tulleet Ukrainaan Moskovasta, Pietarista tai Novosibirskistä - he tulivat
lähinnä Kaukoidän tai Keski-Venäjän rappioalueilta. Alueilta, jotka ovat
lievästi sanottuna epämiellyttäviä.
Voin hyvin kuvitella näiden
sotilaiden elämän ennen Ukrainaan tuloa. Asuin 33 vuotta Sahalinin saarella,
josta lähetettiin varusmiehiä myös Ukrainaan. Väkivalta oli 1990-luvulla
laajalle levinnyt viestintämuoto. Yhteiskunta oli yhtäkkiä köyhtynyt, hajonnut
yhdessä yössä kerroksiksi, jotka erottuivat toisistaan vain omaisuuden, myös
työn, perusteella, ja normaali arkinen kateus oli korvattu sosiaalisella
kateudella. Kun vanhempani ostivat ensimmäisen japanilaisen autonsa - sitä
ennen kaikkien oli tuettava Neuvostoliiton autoteollisuutta - se poltettiin
talomme edessä. Juuri siksi, ettemme alkaisi elää hyvin.
Alueet jaettiin
voimakeinoin
Väkivalta muutti viestinnän ja
median kieltä. Rivouksien sanasto valui katuojasta sanomalehtien palstoille.
Televisio ja radio olivat täynnä väkivaltaa. Siitä tuli tapa, normi. Osa saaren
väestöstä tappoi toisiaan ja jakoi vaikutuspiirinsä vasta syntyneessä
"yrityksessä", sillä Sahalinilla on paljon jaettavaa: Hiili, kaasu, öljy,
kala. Toiset tappoivat toisiaan, koska eivät olleet saaneet palkkaa vuosiin,
jotkut tappoivat toisiaan huvikseen, rakkaudesta väkivaltaan. Saaren teollisuus
romahti, ihmiset joivat. Joka tapauksessa he joivat enemmän kuin söivät.
Kaikki joivat vodkaa, ja huumeet
olivat lapsille mukavaa koulun jälkeistä toimintaa. Kun olin
kolmetoistavuotias, sain tulitikkuaskin chimkaa (asetoniin sekoitettua hain ja
kannabista), jota poltimme isoveljeni ystävien kanssa. Eräs armeijan jälkeen
miliisissä työskennellyt kaveri kävi silloin tällöin luonamme, hänellä oli aina
luotiliivit, Kalashnikov ja Makarov. Eräänä päivänä hän osoitti minua
leikillään aseella, veljeni löi häntä käsivarteen, jolloin ase laukesi.
Lattiassa oli reikä olohuoneen ikkunan vieressä, viiden senttimetrin päässä
jalastani. Kaikki olivat huolissaan siitä, että hän joutuisi laatimaan raportin
luodista, kukaan ei välittänyt lattiasta. Siirsimme tv-pöytää, eikä reikä enää
näkynyt.
Väkivaltainen
kuolema oli arkipäivää
Olin kuusitoista, syksy oli vielä
lämmin, tulin kotiin koulusta. Pusero, hame, kengät, reppu. Oven edessä oli
joukko miehiä, viisi tai kuusi, jotka joivat olutta. Kaikki he olivat noin
kaksikymmenvuotiaita. Yksi heistä asui läheisessä talossa, hänellä oli vaimo ja
kaksi pientä lasta. Jos halusin mennä taloon, minun oli mentävä ryhmän läpi. He
eivät päästäneet minua läpi, vihelsivät, huusivat ja sanoivat jotain. Heidän
kätensä olivat kaikkialla: hameeni alla, puseroni alla. . . Ryhmä oli
sulkeutunut ympärilleni. Takaisin juokseminen oli mahdotonta, mutta jotenkin
pusersin tieni läpi ja juoksin kolmanteen kerrokseen, askeleet ja äänet
takanani.
Onnistuin avaamaan oven lukon ja
lukitsemaan sen uudelleen. En tiedä miksi, mutta menin pianon ääreen ja soitin
pitkään jotain epämääräistä. Tällä kertaa se päättyi hyvin. Usein se päättyi
huonosti. Huolehdin pitkään eräästä sisäoppilaitoksen tytöstä, jonka isä oli
raiskannut. Tytöltä poistettiin kohtu kahdeksanvuotiaana sisäisten vammojen
vuoksi. Monilla orpokodeissa ja sisäoppilaitoksissa asuvilla lapsilla oli
tällaisia kokemuksia. En muista, että psykologit tai erityisopettajat olisivat
toimineet heidän kanssaan.
Väkivaltainen kuolema oli
arkipäivää. Satuin katsomaan ikkunasta ulos, kun nuori mies putosi neljännestä
kerroksesta. Kun menin ulos, hän makasi yhä ikkunan alla, niska oudosti
vääntyneenä, ja hänen päänsä ympärille muodostui lätäkkö. Yläpuolellamme asunut
naapuri oli aviomiehen jatkuvan pahoinpitelyn kohteena. Poliisi ei koskaan
tullut paikalle, kun soitimme heille. Kun mies oli puukottanut häntä veitsellä,
hän juoksi portaita alas verisessä yöpaidassaan, kunnes lyyhistyi. Ambulanssi
tuli liian myöhään. Hän vuoti kuiviin. Ja puhuimme siitä, että huomenna on
noustava hyvin aikaisin ja että emme saa taaskaan tarpeeksi unta. Se oli
rutiinia. Ei pelkoa, ei uteliaisuutta, ei huolta, vain likimääräistä sääliä ja
paljon avuttomuutta.
Sota tarjoaa joillekin
mahdollisuuden ansaita rahaa
Kuolema, väkivalta ja avuttomuus
seurasivat meitä jatkuvasti. Tällaisessa tilanteessa ihmiset taistelevat
itsensä ja lastensa puolesta - eivät valtion puolesta vaan valtion, poliisin,
terveydenhuollon, opettajien, juopuneiden naapureiden ja rosvojen kanssa.
Kaukoidän kaltaisia alueita on mahdotonta jättää. Lähteminen edellyttää rahaa,
jota ei voi ansaita missään, ja jääminen on myös mahdotonta, koska työtä ei
ole. Sotaan lähteminen voi tuntua parhaalta ulospääsymahdollisuudelta, koska
sota tarjoaa mahdollisuuden ansaita jotain. Monet osasivat ryöstää, tappaa ja
raiskata jo ennen sotaa. Mitään muuta opittavaa ei ollut.
Tämä painajainen, jota koin, ei
ollut loppua. Porraskäytävän ikkunoita rikottiin jatkuvasti, ja kaiteet
revittiin irti. Ovellemme paukutettiin usein yöllä. Se oli tukeva metalliovi,
ehkä siksi se oli niin suosittu. Minulla oli tuolloin jo lapsia. He pelkäsivät
pimeää ja kovia ääniä. Nukuimme aina valot päällä ja kevyttä musiikkia soittaen.
Aamulla portaat olivat usein täynnä lasinsiruja ja veressä. Ehkä se on yhä
niin. Ja näin on vielä vuoden kuluttua ja kymmenen vuoden kuluttua, ellei
jostain syystä synny hallitusta, joka huolehtii sosioekonomisista ongelmista ja
ratkaisee ne lopulta jotenkin. Mutta mistä tällainen hallitus tulee, miten se
valitaan?
Helvetissä
istuvat etsivät lohtua kulttuurista
Kun ihmiset puhuvat siitä, että
venäläinen kulttuuri tuottaa paskiaisia, jotka tappavat ja raiskaavat lapsia ja
naisia, jotka ryöstävät, varastavat ja kiduttavat, en tiedä, oliko se
kulttuuria. Onko mahdollista kasvattaa helvettiä mistä tahansa
kulttuuriympäristöstä? Voimmeko kutsua "kulttuuriksi" sitä, mitä
tämän Ukrainan sodan väkivaltaisuus on synnyttänyt? Ei ole epätodennäköistä,
että naapurini lukivat Dostojevskia ennen humalaista tappelua ja sitten
huutaen: "Olenko vapiseva olento vai onko minulla oikeus?",
hyökkäsivät toistensa kimppuun kaiteiden kalterit rikkoen. Mutta tuskinpa he
lukevat mitään muuta kuin graffiteja seinillä.
Olin onnekas, että meillä oli kotona hyvä kirjasto. Se oli suurin lohtuni.
Kaikkein kaunein asia, jonka näin siellä, olivat Gustave Dorén Danteen
"Jumalaisen komedian" etsauksista tehdyt jäljennökset. Ne painettiin
paikallislehden etusivulle. Leikkasin ne pois ja keräsin ne muistikirjaan.
Siellä oli myös kopio Vasili Vereshchaginin kallopyramidista "Sodan
apoteoosi", joka oli leikattu lehdestä, ja piirros solurakenteesta
biologian kirjasta. Nykyään se kaikki tuntuu minusta symboliselta. Ihminen
tarvitsee jotain, jolla lohduttaa itseään helvetissä.
Kun olin seitsemänvuotias, pyysin
saada tulla kastetuksi. Kun olin yksitoistavuotias, revin rukouskirjan, koska
Jumala ei ollut vastannut yhteenkään rukoukseeni. Väkivalta yhteiskunnan
perustana. Fyysinen, seksuaalinen, kommunikatiivinen. Suurten väkivalta pieniä
vastaan, vahvojen väkivalta heikkoja vastaan. Yöllä kuulin lasten ja naisten
huutavan, kuulin kolahduksia, putoavia huonekaluja ja lasinsirpaleita.
Mistä tulevat Venäjän sotilaat,
jotka tekevät julmuuksia Ukrainassa? He tulevat yhteiskunnasta, jossa väkivalta
on normi ja jossa empatia aiheuttaa lähes fyysistä kipua. Jos et ole raiskaaja,
olet uhri. Tämä väkivalta johtuu kurjuudesta, kateudesta ja vihasta,
teollisuuden ja talouden romahtamisesta, yhteiskunnallisten instituutioiden ja
toimivan demokratian puuttumisesta. Alkuajasta, joka ei ollut uusi alku, vaan
"Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton" valtion rappeutuneesta
ruumiista, joka iski vapauden pääkaupunkiin ja korruption pääkaupunkiin
erottamatta näitä kahta. Väkivalta on peräisin ajalta, jolloin vauvoja voitiin
ostaa halvalla mustassa pörssissä, jolloin alkoholistiäidit myivät
vastasyntyneen vauvan kerjäläisille vodkapullosta. Nämä vauvat kuolivat
nopeasti, mutta uusi oli helppo ostaa.
Tuon ajan miliisi tiesi sen ja sai
oman osuutensa liiketoiminnasta. Nykyään kaikki on tietysti muuttunut eri
mittakaavassa, kerjäläiset vauvojen kanssa ovat kadonneet. Rosvot siirtyivät
poliisin palvelukseen, poliiseista tuli rosvoja, ja heistä kaikista tuli
liikemiehiä, poliitikkoja ja kansanedustajia. Jos muistamme, mitä
mielenosoittajille tehtiin Valko-Venäjällä vuonna 2020 ja Venäjällä viimeisten
viidentoista vuoden aikana, raakuudesta ei ole enää epäilystäkään. Naisia ja
miehiä kidutettiin ja raiskattiin poliisiasemilla, vankikuljetuksissa ja
vankiloissa. Eikä ketään rangaistu siitä.
Ajattelevien
ohut kerros kasvaa
Neuvostoliiton valintaprosessien silpoma ja 1990-luvulla marginalisoitunut
yhteiskunta löytää itsensä nykyään Putinin Venäjän valtavasta mustasta aukosta,
jossa kaiken - demokratian, lakien, hallinnon, talouden, sosiaalisten
instituutioiden ja itse valtion - simuloinnista on tullut hallinnon periaate.
Joskus näyttää siltä, että ajattelijoiden, analyytikkojen ja aktivistien ohut
kerros on muodostunut viranomaisten huolimattomuudesta ja kiusallisesta
sattumasta kaikista epäsuotuisista olosuhteista huolimatta. Kaikki eivät
ryhtyneet juomaan, hakkaamaan ja teurastamaan, vaan jotkut alkoivat lukea
aiemmin kiellettyä kirjallisuutta, miettiä menneisyyttä uudelleen ja jopa
miettiä tulevaisuutta. Ei ihme, että Venäjän hallitus syyttää liiallisesta
vapaudesta 1990-lukua, jolloin maa joutui puolustuskyvyttömänä lännen käsiin.
Mutta kaikki vääryydet selvitettiin, vapaus tukahdutettiin lopullisesti,
ajattelevat ihmiset ajettiin pois maasta, heidät eristettiin vankiloihin, heitä
peloteltiin. Jotkut yrittävät vielä avata suunsa, mutta väkijoukko ei anna
heille anteeksi.
Viranomaiset perustivat
hiljattain botin ilmiantojen vastaanottamista varten. Kuka tahansa voi
ilmoittaa henkilön etu- ja sukunimen, syyttää häntä Venäjän armeijan
mustamaalaamisesta ja liittää kuvakaappauksen todisteeksi. Kaikki tiedot
toimitetaan suoraan kansalliselle valvontaviranomaiselle Roskomnadzorille. Nyt
tämä aloite on suuntautunut huomattavan paljon viranomaisia itseään vastaan.
Monet "ilmiantajat" lähettivät väärennetyistä osoitteista
pelmenireseptejä, lomakuvia, kissanpentuja ja dinosauruksia sisältäviä videoita
ja koko joukon poliittisia meemejä. Tämä ylikuormitti viranomaisbotin ja teki
siitä lähes käyttökelvottoman. Se siitä toivosta, joka ennen kuolemaansa saa
satiirin muodon. Mutta voiko paskasta päästä siististi pois? Onko mahdollista
pestä kansakunta puhtaaksi paskasta ja verestä? Ja kuinka monen sukupolven
jälkeen pesty ei enää haise?
Diktaattori
takertuu valtaan
Oikeudenmukaisuuden nimissä on
todettava, että ajattelevien ja analysoivien ihmisten joukko kasvaa vähitellen.
Se kasvaa viranomaisten ja suurelta osin demoralisoituneiden kansanjoukkojen
ponnisteluista huolimatta. Juuri nämä ihmiset puhdistavat Augeian tallia. Ja
nyt kysymys kuuluu, onko heillä voimaa tehdä se ilman väkivaltaa - onko se edes
mahdollista tehdä ilman väkivaltaa?
Kuva kyyhöttävästä miehestä,
joka takertuu työpöytäänsä puhuessaan liittovaltionsa ristiretkistä vastaavan
ministerin kanssa, edustaa diktaattoria, joka takertuu valtaan loputtomiin.
Mutta mitä Venäjälle tapahtuu, jos joku kaataa valtaistuimen? Koska se
varmasti kumotaan. Näin käy kaikissa väkivaltaan perustuvissa yhteiskunnissa:
heikkoja lyödään ja äänettömiä poljetaan.