Reissaamisen riemusta – Interrailaamista vuonna 1972

Kun Ranskasta „selvisin“, niin enhän minä toki sittenkään kotona pysynyt, vaan ensimmäisenä Interrail-vuotena ostin peräti kahden kuukauden liput ja lähdin matkaan.

Tänä vuonna on julkaistu juhlavuoden kunniaksi parikin kirjaa interrail-reissaamisen ihanuudesta, ja hehkuttihan nykyinen ulkoministerimmekin aikoinaan muinaisia interrail-matkojaan. Niinpä minäkin laitan tähän jotain muistojani.  

 

 

Matkustin Ruotsin läpi ja kävien siellä moikkaamassa ystävääni Keski-Ruotsissa ja koulukaveria Göteborgissa. Silloinen edellisenä kesänä tapaamani saksalaisopiskelija otti minut vastaan Saksassa Putgardenin asemalla. Me emme seurustelleet, minulla oli Suomessa poikakaveri, mukava mutkaton Pasi, tuolloin armeijassa.

Minulla oli opintolaina, mutta olin koko talven kituutellut sitä ilman ja päätin käyttää sen matkustamiseen. Rahaa oli silti hyvin niukalti. Koko matkan aikana minulla oli talous hyvin tiukalla, ei ollut rahaa mihinkään ravintolaruokailuihin, vaan söin eväitä ja aika usein sanoin, ettei minulle ole nälkä – kun ei ollut rahaa – mutta myöhemmin jouduin lainaamaan rahaa - 400 Saksan markkaa -  matkakumppaniltani, jota en sitten koskaan takaisin maksanut.

Matkakumppanillani sen sijaan oli suhteellisen varakkaat vanhemmat ja myös ihan oma työ assistenttina yliopistolla, joten hänellä oli rahaa. Matkatkin hänelle olivat koko Saksassa ilmaisia kylkiäisenä valtion rautateiden henkilöstön perheille. Isä oli Saarbrückenin signaaliosaston päällikkö.

Tutustuimme Lyypekkiin, Hampuriin, Münsteriin ja mitä nyt matkan varrella eteläänpäin olikaan. Tuli nähtyä monen monta kaupunkia Saksassa. Muistan kirjoittaneeni jokaisesta kaupungista poikakaverilleni Suomeen postikortin.

Yövyttiin nuorisomajoissa. Ne ovat varsin yksinkertaisia majoituspaikkoja, vuoteita yleensä paljon samassa huoneessa, Sveitsissä peräti siskonpetejä, ja salissa tai keittiössä keittomahdollisuus, kuten leirintäalueillakin. Suihkussa vettä jos on, joskus vain kylmää. Kovat sängyt mutta halpaa. 

 

 

Hampurista muistan toki Landungsbrücken, mutta myös Pöseldorfin kaupunginosan, jossa on Alster-järven rannalla tosi hienoja taloja, ja kalaravintolat. Ilmeisesti kuitenkin söimme siellä ravintolassa jotain. 

 

Kölnissä Deutzin sillalla muistan kinastelleemme, ja kysyihän tämä matkakumppani, mitä aion tehdä tulevaisuudessa. Että jospa vaikka muuttaisin Saksaan. En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta kun hän kysyi, voisinko ajatella meneväni hänen kanssaan naimisiin, vastasin, että vain, jos hänestä tulee presidentti. Hänpä vastasi, että ei, sitä hänestä ei tule, mutta professori hänestä kyllä tulee, että kelpaisiko se. Taisin vain naurahtaa koko asialle.

Saavuttiin jossain vaiheessa matkakumppanini vanhempien luo Saarlandiin. Siellä tutustuttiin maisemiin – autolla. Isän autolla, joka tietenkin oli ranskalaisittain Peugeot, mutta opiskelijan ajotaito oli mielestäni hieman harjoittelua vailla. 

 

Käytiin myös Bodenjärvellä, tutustuttiin Konstanzin kaupunkiin ja siltä ajalta on olemassa valokuva, jossa juodaan isosta kauhasta Uhldingenissa ulkoilmamuseossa. Sveitsissäkin matkailtiin ja vuoristossa patikoitiin. 

Häneltä loppui loma ja jatkoin matkaa toisen kuukauden yksikseni. Ajelin junissa, myös junissa yöpyen, Ranskan puolella Strasbourgin kautta Pariisiin. 

Pariisissa olin sopinut tapaavani ranskalaistuttavani, mutta jotain meni pieleen – eksyimme toisistamme suurella Pariisin Lyonin rautatieasemalla. Kävin tosin sitten kuitenkin hänen kotonaan, joka sijaitsi pikkukaupungissa Pariisin lähistöllä. Kummallisinta minusta oli, ettei heillä ollut vesivessaa, vesijohto kuitenkin oli. Ajattelin tuolloin, että ”suuressa maailmassa” kaikki on edistyneempää kuin pienessä Suomessa, mutta eihän se noin mennyt. Monet asiat olivat Suomessa paljon Ranskaa ja Saksaakin edellä. Heillä oli pieni oma talo, ja olohuoneessa ei ollut muuta kuin huoneen kokoon nähden suhteettoman suuri flyygeli – jota kukaan ei osannut soittaa. Paitsi minä. 

 

Matkustin aina Ranskan rannikolle Royaniin asti. Kävelin rannalla eikä ollut rahaa edes ravintolaan. Vessatkin olivat ja ovat Ranskassa maksullisia. Jonnekin talojen väliin sitten taisin kyykistyä. Kaunista rannalla kyllä oli. Tuulenvire, leuto ilmasto. Taisin käydä myös jossain viiniseuduilla, ainakin Champagnen maakunnassa, täytyihän shamppajan kotiseutu nähdä. 

 

Kävin hakemassa Strasbourgin yliopistosta luvan päästä opiskelemaan Strasbourgiin, ja sain luvan, mutta en sinne sitten koskaan mennyt. Näin jälkeenpäin harmittaa. Ei kai se olisi sen kummallisempaa ollut kuin mitä myöhemmin puuhasin, yleensä minulta ei ole rohkeutta puuttunut.

Myöhemmin sekä työn että harrastusten kautta olen saanut käydä kaikissa tuolloin vierailemissani paikoissa uudelleen ja jopa monet kerrat. Monet paikkakunnat ovat tulleet jopa peräti tutuiksi, kun noilla seuduilla olen vuosia asunut, niin Hampuri, Frankfurt kuin Konstanz. Ei harmita yhtään.  Koskaan minulta ei varastettu mitään, mutta en osannut sitä myöskään pelätä. 

Menimmehän sitten paljon myöhemmin naimisiin ja tulihan tästä matkakumppanistani professori. Mutta sitä en tuolloin tiennyt enkä isommin pohtinut. 

Oi aikoja. Jos olisin nuori, tekisin samat uudelleen. Nyt vanhana entiseen verrattuna on varaa yöpyä hotelleissa ja syödä ravintoloissa, ja onhan sitä tullut kaikenlaista nähtyä ja tehtyä myöhemminkin. Lueskelin tämän blogini aiempia kirjoituksia ja totean, että ei ole ollut tylsää yhtään.

 

 

Nuoriso Venäjällä: Mistä venäläisten sotilaiden raakuus johtuu?

Monet Ukrainassa taistelevat venäläissotilaat ovat kotoisin maan syrjäisiltä alueilta. Monille raakuus on jokapäiväinen viestintämuoto, jota he ovat harjoitelleet nuoruudestaan lähtien. 

 Irina Rastorgujewa

Kirjoittaja on syntynyt Jushno-Sahalinskissa ja asuu Berliinissä. Hänen kirjansa "Das Russlandsimulakrum" (”Venäjä-simulaari”) ilmestyy pian Matthes & Seitzin kustantamana Saksassa.

Maailma on järkyttynyt venäläisten sotilaiden raakuudesta, ja se ihmettelee: mistä ihmisissä on niin paljon eläimellisyyttä, niin paljon vihaa, niin paljon vihaa? Keitä ovat nämä sotilaat, joita me tuskin näemme, mutta joista me luemme paljon. He eivät tulleet Ukrainaan Moskovasta, Pietarista tai Novosibirskistä - he tulivat lähinnä Kaukoidän tai Keski-Venäjän rappioalueilta. Alueilta, jotka ovat lievästi sanottuna epämiellyttäviä.

Voin hyvin kuvitella näiden sotilaiden elämän ennen Ukrainaan tuloa. Asuin 33 vuotta Sahalinin saarella, josta lähetettiin varusmiehiä myös Ukrainaan. Väkivalta oli 1990-luvulla laajalle levinnyt viestintämuoto. Yhteiskunta oli yhtäkkiä köyhtynyt, hajonnut yhdessä yössä kerroksiksi, jotka erottuivat toisistaan vain omaisuuden, myös työn, perusteella, ja normaali arkinen kateus oli korvattu sosiaalisella kateudella. Kun vanhempani ostivat ensimmäisen japanilaisen autonsa - sitä ennen kaikkien oli tuettava Neuvostoliiton autoteollisuutta - se poltettiin talomme edessä. Juuri siksi, ettemme alkaisi elää hyvin.

Alueet jaettiin voimakeinoin

Väkivalta muutti viestinnän ja median kieltä. Rivouksien sanasto valui katuojasta sanomalehtien palstoille. Televisio ja radio olivat täynnä väkivaltaa. Siitä tuli tapa, normi. Osa saaren väestöstä tappoi toisiaan ja jakoi vaikutuspiirinsä vasta syntyneessä "yrityksessä", sillä Sahalinilla on paljon jaettavaa: Hiili, kaasu, öljy, kala. Toiset tappoivat toisiaan, koska eivät olleet saaneet palkkaa vuosiin, jotkut tappoivat toisiaan huvikseen, rakkaudesta väkivaltaan. Saaren teollisuus romahti, ihmiset joivat. Joka tapauksessa he joivat enemmän kuin söivät.

Kaikki joivat vodkaa, ja huumeet olivat lapsille mukavaa koulun jälkeistä toimintaa. Kun olin kolmetoistavuotias, sain tulitikkuaskin chimkaa (asetoniin sekoitettua hain ja kannabista), jota poltimme isoveljeni ystävien kanssa. Eräs armeijan jälkeen miliisissä työskennellyt kaveri kävi silloin tällöin luonamme, hänellä oli aina luotiliivit, Kalashnikov ja Makarov. Eräänä päivänä hän osoitti minua leikillään aseella, veljeni löi häntä käsivarteen, jolloin ase laukesi. Lattiassa oli reikä olohuoneen ikkunan vieressä, viiden senttimetrin päässä jalastani. Kaikki olivat huolissaan siitä, että hän joutuisi laatimaan raportin luodista, kukaan ei välittänyt lattiasta. Siirsimme tv-pöytää, eikä reikä enää näkynyt.

Väkivaltainen kuolema oli arkipäivää

Olin kuusitoista, syksy oli vielä lämmin, tulin kotiin koulusta. Pusero, hame, kengät, reppu. Oven edessä oli joukko miehiä, viisi tai kuusi, jotka joivat olutta. Kaikki he olivat noin kaksikymmenvuotiaita. Yksi heistä asui läheisessä talossa, hänellä oli vaimo ja kaksi pientä lasta. Jos halusin mennä taloon, minun oli mentävä ryhmän läpi. He eivät päästäneet minua läpi, vihelsivät, huusivat ja sanoivat jotain. Heidän kätensä olivat kaikkialla: hameeni alla, puseroni alla. . . Ryhmä oli sulkeutunut ympärilleni. Takaisin juokseminen oli mahdotonta, mutta jotenkin pusersin tieni läpi ja juoksin kolmanteen kerrokseen, askeleet ja äänet takanani.

Onnistuin avaamaan oven lukon ja lukitsemaan sen uudelleen. En tiedä miksi, mutta menin pianon ääreen ja soitin pitkään jotain epämääräistä. Tällä kertaa se päättyi hyvin. Usein se päättyi huonosti. Huolehdin pitkään eräästä sisäoppilaitoksen tytöstä, jonka isä oli raiskannut. Tytöltä poistettiin kohtu kahdeksanvuotiaana sisäisten vammojen vuoksi. Monilla orpokodeissa ja sisäoppilaitoksissa asuvilla lapsilla oli tällaisia kokemuksia. En muista, että psykologit tai erityisopettajat olisivat toimineet heidän kanssaan.

Väkivaltainen kuolema oli arkipäivää. Satuin katsomaan ikkunasta ulos, kun nuori mies putosi neljännestä kerroksesta. Kun menin ulos, hän makasi yhä ikkunan alla, niska oudosti vääntyneenä, ja hänen päänsä ympärille muodostui lätäkkö. Yläpuolellamme asunut naapuri oli aviomiehen jatkuvan pahoinpitelyn kohteena. Poliisi ei koskaan tullut paikalle, kun soitimme heille. Kun mies oli puukottanut häntä veitsellä, hän juoksi portaita alas verisessä yöpaidassaan, kunnes lyyhistyi. Ambulanssi tuli liian myöhään. Hän vuoti kuiviin. Ja puhuimme siitä, että huomenna on noustava hyvin aikaisin ja että emme saa taaskaan tarpeeksi unta. Se oli rutiinia. Ei pelkoa, ei uteliaisuutta, ei huolta, vain likimääräistä sääliä ja paljon avuttomuutta.

Sota tarjoaa joillekin mahdollisuuden ansaita rahaa

Kuolema, väkivalta ja avuttomuus seurasivat meitä jatkuvasti. Tällaisessa tilanteessa ihmiset taistelevat itsensä ja lastensa puolesta - eivät valtion puolesta vaan valtion, poliisin, terveydenhuollon, opettajien, juopuneiden naapureiden ja rosvojen kanssa. Kaukoidän kaltaisia alueita on mahdotonta jättää. Lähteminen edellyttää rahaa, jota ei voi ansaita missään, ja jääminen on myös mahdotonta, koska työtä ei ole. Sotaan lähteminen voi tuntua parhaalta ulospääsymahdollisuudelta, koska sota tarjoaa mahdollisuuden ansaita jotain. Monet osasivat ryöstää, tappaa ja raiskata jo ennen sotaa. Mitään muuta opittavaa ei ollut.

Tämä painajainen, jota koin, ei ollut loppua. Porraskäytävän ikkunoita rikottiin jatkuvasti, ja kaiteet revittiin irti. Ovellemme paukutettiin usein yöllä. Se oli tukeva metalliovi, ehkä siksi se oli niin suosittu. Minulla oli tuolloin jo lapsia. He pelkäsivät pimeää ja kovia ääniä. Nukuimme aina valot päällä ja kevyttä musiikkia soittaen. Aamulla portaat olivat usein täynnä lasinsiruja ja veressä. Ehkä se on yhä niin. Ja näin on vielä vuoden kuluttua ja kymmenen vuoden kuluttua, ellei jostain syystä synny hallitusta, joka huolehtii sosioekonomisista ongelmista ja ratkaisee ne lopulta jotenkin. Mutta mistä tällainen hallitus tulee, miten se valitaan?

Helvetissä istuvat etsivät lohtua kulttuurista

Kun ihmiset puhuvat siitä, että venäläinen kulttuuri tuottaa paskiaisia, jotka tappavat ja raiskaavat lapsia ja naisia, jotka ryöstävät, varastavat ja kiduttavat, en tiedä, oliko se kulttuuria. Onko mahdollista kasvattaa helvettiä mistä tahansa kulttuuriympäristöstä? Voimmeko kutsua "kulttuuriksi" sitä, mitä tämän Ukrainan sodan väkivaltaisuus on synnyttänyt? Ei ole epätodennäköistä, että naapurini lukivat Dostojevskia ennen humalaista tappelua ja sitten huutaen: "Olenko vapiseva olento vai onko minulla oikeus?", hyökkäsivät toistensa kimppuun kaiteiden kalterit rikkoen. Mutta tuskinpa he lukevat mitään muuta kuin graffiteja seinillä.

Olin onnekas, että meillä oli kotona hyvä kirjasto. Se oli suurin lohtuni. Kaikkein kaunein asia, jonka näin siellä, olivat Gustave Dorén Danteen "Jumalaisen komedian" etsauksista tehdyt jäljennökset. Ne painettiin paikallislehden etusivulle. Leikkasin ne pois ja keräsin ne muistikirjaan. Siellä oli myös kopio Vasili Vereshchaginin kallopyramidista "Sodan apoteoosi", joka oli leikattu lehdestä, ja piirros solurakenteesta biologian kirjasta. Nykyään se kaikki tuntuu minusta symboliselta. Ihminen tarvitsee jotain, jolla lohduttaa itseään helvetissä.

Kun olin seitsemänvuotias, pyysin saada tulla kastetuksi. Kun olin yksitoistavuotias, revin rukouskirjan, koska Jumala ei ollut vastannut yhteenkään rukoukseeni. Väkivalta yhteiskunnan perustana. Fyysinen, seksuaalinen, kommunikatiivinen. Suurten väkivalta pieniä vastaan, vahvojen väkivalta heikkoja vastaan. Yöllä kuulin lasten ja naisten huutavan, kuulin kolahduksia, putoavia huonekaluja ja lasinsirpaleita.

Mistä tulevat Venäjän sotilaat, jotka tekevät julmuuksia Ukrainassa? He tulevat yhteiskunnasta, jossa väkivalta on normi ja jossa empatia aiheuttaa lähes fyysistä kipua. Jos et ole raiskaaja, olet uhri. Tämä väkivalta johtuu kurjuudesta, kateudesta ja vihasta, teollisuuden ja talouden romahtamisesta, yhteiskunnallisten instituutioiden ja toimivan demokratian puuttumisesta. Alkuajasta, joka ei ollut uusi alku, vaan "Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton" valtion rappeutuneesta ruumiista, joka iski vapauden pääkaupunkiin ja korruption pääkaupunkiin erottamatta näitä kahta. Väkivalta on peräisin ajalta, jolloin vauvoja voitiin ostaa halvalla mustassa pörssissä, jolloin alkoholistiäidit myivät vastasyntyneen vauvan kerjäläisille vodkapullosta. Nämä vauvat kuolivat nopeasti, mutta uusi oli helppo ostaa.

Tuon ajan miliisi tiesi sen ja sai oman osuutensa liiketoiminnasta. Nykyään kaikki on tietysti muuttunut eri mittakaavassa, kerjäläiset vauvojen kanssa ovat kadonneet. Rosvot siirtyivät poliisin palvelukseen, poliiseista tuli rosvoja, ja heistä kaikista tuli liikemiehiä, poliitikkoja ja kansanedustajia. Jos muistamme, mitä mielenosoittajille tehtiin Valko-Venäjällä vuonna 2020 ja Venäjällä viimeisten viidentoista vuoden aikana, raakuudesta ei ole enää epäilystäkään. Naisia ja miehiä kidutettiin ja raiskattiin poliisiasemilla, vankikuljetuksissa ja vankiloissa. Eikä ketään rangaistu siitä.

Ajattelevien ohut kerros kasvaa

Neuvostoliiton valintaprosessien silpoma ja 1990-luvulla marginalisoitunut yhteiskunta löytää itsensä nykyään Putinin Venäjän valtavasta mustasta aukosta, jossa kaiken - demokratian, lakien, hallinnon, talouden, sosiaalisten instituutioiden ja itse valtion - simuloinnista on tullut hallinnon periaate. Joskus näyttää siltä, että ajattelijoiden, analyytikkojen ja aktivistien ohut kerros on muodostunut viranomaisten huolimattomuudesta ja kiusallisesta sattumasta kaikista epäsuotuisista olosuhteista huolimatta. Kaikki eivät ryhtyneet juomaan, hakkaamaan ja teurastamaan, vaan jotkut alkoivat lukea aiemmin kiellettyä kirjallisuutta, miettiä menneisyyttä uudelleen ja jopa miettiä tulevaisuutta. Ei ihme, että Venäjän hallitus syyttää liiallisesta vapaudesta 1990-lukua, jolloin maa joutui puolustuskyvyttömänä lännen käsiin. Mutta kaikki vääryydet selvitettiin, vapaus tukahdutettiin lopullisesti, ajattelevat ihmiset ajettiin pois maasta, heidät eristettiin vankiloihin, heitä peloteltiin. Jotkut yrittävät vielä avata suunsa, mutta väkijoukko ei anna heille anteeksi.

Viranomaiset perustivat hiljattain botin ilmiantojen vastaanottamista varten. Kuka tahansa voi ilmoittaa henkilön etu- ja sukunimen, syyttää häntä Venäjän armeijan mustamaalaamisesta ja liittää kuvakaappauksen todisteeksi. Kaikki tiedot toimitetaan suoraan kansalliselle valvontaviranomaiselle Roskomnadzorille. Nyt tämä aloite on suuntautunut huomattavan paljon viranomaisia itseään vastaan. Monet "ilmiantajat" lähettivät väärennetyistä osoitteista pelmenireseptejä, lomakuvia, kissanpentuja ja dinosauruksia sisältäviä videoita ja koko joukon poliittisia meemejä. Tämä ylikuormitti viranomaisbotin ja teki siitä lähes käyttökelvottoman. Se siitä toivosta, joka ennen kuolemaansa saa satiirin muodon. Mutta voiko paskasta päästä siististi pois? Onko mahdollista pestä kansakunta puhtaaksi paskasta ja verestä? Ja kuinka monen sukupolven jälkeen pesty ei enää haise?

Diktaattori takertuu valtaan

Oikeudenmukaisuuden nimissä on todettava, että ajattelevien ja analysoivien ihmisten joukko kasvaa vähitellen. Se kasvaa viranomaisten ja suurelta osin demoralisoituneiden kansanjoukkojen ponnisteluista huolimatta. Juuri nämä ihmiset puhdistavat Augeian tallia. Ja nyt kysymys kuuluu, onko heillä voimaa tehdä se ilman väkivaltaa - onko se edes mahdollista tehdä ilman väkivaltaa?

Kuva kyyhöttävästä miehestä, joka takertuu työpöytäänsä puhuessaan liittovaltionsa ristiretkistä vastaavan ministerin kanssa, edustaa diktaattoria, joka takertuu valtaan loputtomiin. Mutta mitä Venäjälle tapahtuu, jos joku kaataa valtaistuimen? Koska se varmasti kumotaan. Näin käy kaikissa väkivaltaan perustuvissa yhteiskunnissa: heikkoja lyödään ja äänettömiä poljetaan.