Suomi – maailman onnellisin maa?

 

Kuvakaappaus: Iltalehti  

Olen suomalainen, kuten Kari Tapio laulaa. Laulun melodia on italialainen. Tuntui hassulta kuunnella hanuristin soittavan sitä torilla Roomassa.

Suomalaiset itse eivät ymmärrä, miksi he olisivat maailman onnellisimpia. Kaikestahan aina ja jatkuvasti valitetaan. Kaikki Suomessa menee jotenkin väärin.

Ihmiset yleensä ovat sisäsokeita. Mikä on itsestään selvää, sitä ei nähdä eikä huomata.

Kuuntelin pari päivää sitten yhden suomalaisen ihmettelevän sitä, että suomalaiset eivät yleensä ymmärrä, millainen voimavara turismissa on meidän ihan jokapäiväinen saunamme. Sehän on hyvinvointia parhaimmillaan. Ensin lämmitään pienessä puutilassa tai sähkösaunassa niin, että koko keho alkaa rentoutua. Sitten mennään ulos – ehkä pakkaseen, ehkä sateeseen, ehkä lumisateeseen – ja pulahdetaan järveen. Tai avantoon. Sitten takaisin lämpöön. Ja kaiken tämän voi tehdä ilman hienoa wellness-keskusta, jäsenyyttä tai kallista hoitoa. Monelle suomalaiselle se on vain perjantai-ilta.

Onnellisuus ei tarkoita maailmanlaajuisessa onnellisuusvertailussa sitä, että suomalaiset kulkisivat ympäriinsä hymyillen tai että Suomessa olisi maailman paras elämä kaikilla mittareilla.

Vuoden 2026 raportissa Suomi oli jälleen ykkönen – jo yhdeksättä vuotta peräkkäin. Mittarina on ennen kaikkea ihmisten oma arvio siitä, kuinka hyvä heidän elämänsä on asteikolla 0–10.

https://www.worldhappiness.report/ed/2026/

Jotta suomalaiset itse ymmärtäisivät, miksi, tässä faktaa. Lisänä tässä myös omia ajatuksia, joita onnellisuusraportti ei tavoita.

1. Suomessa on poikkeuksellisen vahva yhteiskunnallinen turvaverkko

Ihmisellä on suhteellisen hyvä mahdollisuus selvitä, vaikka elämä menee hetkeksi tai pidemmäksikin aikaa huonosti. Terveydenhuolto, koulutus, sosiaaliturva ja muut julkiset palvelut muodostavat kokonaisuuden. Suomi on nimenomaan maa, jossa on yleisesti saatavilla korkealaatuisia terveys-, koulutus- ja sosiaalipalveluja ja jossa hyvinvoinnin eriarvoisuus on suhteellisen vähäistä.

2. Ihmisillä on yleensä joku, johon voi luottaa

Tämä on yksi raportin kuudesta keskeisestä selittävästä tekijästä: having someone to count on. Muut ovat muun muassa tulotaso, terveenä eletty elämä, vapaus tehdä omia ratkaisuja, anteliaisuus ja kokemus korruption vähäisyydestä.

Suomalaisena sanon tämän: Luottamus ei kuitenkaan ole sama asia kuin läheinen ystävyys. Suomalaisia pidetään juroina ja luotaantyöntävinä. Sitä suomalaiset eivät lainkaan ole – kunhan ensin tutustuu. On nimittäin kohteliasta olla häiritsemättä muita ja jättää muut ihmiset rauhaan. Kuitenkin kaikki tietävät: jos jotain todella tapahtuu, kyllä joku auttaa.

3. Suomalaiset luottavat yhteiskunnan instituutioihin enemmän kuin monissa muissa maissa

Tämä ei tarkoita, että suomalaiset olisivat tyytyväisiä kaikkiin viranomaisiin. Päinvastoin – suomalainen voi valittaa viranomaiselle hyvinkin suoraan. Mutta pohjalla on usein oletus, että järjestelmä kuitenkin toimii, ainakin jotenkin.

OECD:n vuoden 2026 tutkimuksessa esimerkiksi 89 % suomalaisista ilmoitti luottavansa poliisiin ja 75 % tuomioistuimiin. Julkishallintoon luotti 68 %, kun OECD-maiden keskiarvo oli 45 %.
https://www.oecd.org/en/publications/oecd-survey-on-drivers-of-trust-in-public-institutions-2026-results_c88c8869-en/finland_9b16335e-en.html

Sananvapaus taas takaa sen, että asioita voi sanoa suoraan, kiertelemättä, kenelle hyvänsä, myös viranomaisille tarvitsematta pelätä vakavia seurauksia. Mielipiteet ovat sallittuja, mutta loukata mielipiteillä ei saa eikä puhua perättömiä.

4. Suomessa ei tarvitse jatkuvasti todistaa omaa arvoaan

Tämä on sellainen asia, jota tilastot eivät oikein tavoita.

Suomessa on mahdollista olla:

• tavallinen palkansaaja
• eläkeläinen
• yksin asuva
• pienituloinen
• syrjäseudulla asuva
• yrittäjä
• työtön

ilman, että yhteiskunnallinen asema automaattisesti määrää ihmisarvoa.  Saa sinutella, siitä ei kukaan loukkaannu.

Toki käytännössä on paljon ongelmia ja eriarvoisuutta. Me valitamme koko ajan.

Sähkö on kallista.
Verot ovat liian korkeat.
Byrokratia ärsyttää.
Terveydenhuolto ei toimi niin kuin pitäisi.

Mutta perusajatus siitä, että ihmisellä on arvo myös ilman suurta rahaa tai asemaa, on vahva.

5. Suomalainen vapaus on ehkä suurempi asia kuin suomalainen itse huomaa

Suomessa ihminen saa yleensä päättää hyvin paljon omasta elämästään.

Missä asuu.
Mitä opiskelee.
Mitä uskoo.
Kenen kanssa elää.
Mitä työtä tekee.
Mihin käyttää rahansa.
Mitä mieltä on hallituksesta.

Ja jos ihminen haluaa tehdä jotakin aivan epätavallista, yhteiskunta ei lähtökohtaisesti estä sitä.

Tämä henkilökohtaisen vapauden tunne on yksi World Happiness Reportin kuudesta keskeisestä tekijästä. 

6. Suomalainen yhteiskunta on suhteellisen vähän korruptoitunut

Tämä vaikuttaa onnellisuuteen enemmän kuin helposti ymmärretään.

Jos ihminen joutuu jatkuvasti miettimään:

Kenelle minun pitää maksaa?
Kenen sukulainen tuo on?
Saanko tämän asian vain, jos tunnen oikean ihmisen?
Voinko luottaa viranomaiseen?
Voiko joku käyttää asemaansa minua vastaan?

elämästä tulee hyvin kuluttavaa.

Suomessa tällainen epävarmuus on kansainvälisesti vähäistä. Korruption vähäisyys kuuluu myös raportin keskeisiin selittäjiin.

Ja kuten asiaan kuuluu, aina on niitä, jotka ovat eri mieltä. Asiasta sitten tai asian vierestä.
https://kalajokinen.blogspot.com/2026/10/paljastus-hiekkasarkilta-kenen-kasissa.html

Suomi ei ole maailman onnellisin siksi, että Suomessa olisi maailman onnellisimmat ihmiset yksilöinä.

Suomi on maailman onnellisin ennen kaikkea siksi, että täällä on rakennettu yhteiskunta, jossa ihmisen ei tarvitse olla erityisen onnekas voidakseen elää kohtuullisen hyvää elämää.

Ja siksi suomalainen voi samaan aikaan sanoa: "Kyllä tämä Suomi on ihan mahdoton maa" ja antaa kyselyssä elämänsä arvosanaksi vaikka 8. Koska hän ei välttämättä tarkoita, että Suomi on täydellinen. Hän tarkoittaa, että oma elämä on kokonaisuutena ihan hyvää ja tulevaisuus on ainakin jossain määrin hallittavissa.

Minusta tämä selittää myös erään suomalaisen paradoksin: Suomi voi olla maailman onnellisin maa ja suomalaiset silti tunnetusti tyytymättömiä.

7. Luontoa riittää kaikille, suomalaiset kasvavat luonnossa ja luontoon

Suomen luonnossa ei ole kyse vain siitä, että täällä on paljon metsää. Kyse on siitä, että luonto kuuluu jokapäiväiseen elämään.

• Jokaisenoikeudet antavat ihmisille poikkeuksellisen vapaan pääsyn metsiin, rannoille ja luonnon keskelle riippumatta siitä, kuka maan omistaa.
• Luonto on lähellä myös kaupungeissa: puistot, metsiköt, järvet, ulkoilureitit ja rannat ovat osa normaalia kaupunkimaisemaa.
• Lapsi oppii pienestä pitäen, että metsään voi mennä. Sinne ei tarvitse mennä erityisenä "luontomatkailijana".
• Marjastaminen, sienestäminen, hiihto, uiminen, mökkeily, kalastus ja metsässä käveleminen ovat tavallisia asioita.
• Ja ennen kaikkea: luonto ei ole vain nähtävyys vaan paikka, jossa eletään.

Suomessa metsä ei ole luksustuote. Se on käytännössä kaikkien ulottuvilla.

Oma kommenttini: Sana ”jokamiehenoikeidet” korvattiin sanalla ”jokaisenoikeudet”. Naisetkin otettiin vihdoin mukaan? Taustalla on kuitenkin isompi asia: On meidän onnemme, ettei suomen kieli jaottele ihmisiä eri sukupuoliin. Kaikki saavat olla mitä ovat.

Ja oikeastaan se sopii vielä paremmin tähän ajatukseen: kyse ei ole jonkin tietyn ihmisryhmän oikeudesta vaan jokaisen ihmisen mahdollisuudesta käyttää luontoa tietyin ehdoin riippumatta siitä, kuka maan omistaa.

Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten suomalainen luontosuhde on rakentunut kulttuuriin ja lainsäädäntöön asti. Metsä ei ole vain maisema ikkunan takana, vaan paikka, johon ihmisellä on oikeus mennä.

Se on ehkä yksi niistä asioista, joita Suomessa itse syntyneenä on vaikea edes huomata, koska sitä pitää niin itsestään selvänä.

Takaisin turismiin. Sauna on kokemus. Siinä yhdistyvät oikeastaan kaikki ne asiat, joista juuri puhuimme Suomen onnellisuudessa: luonto, vapaus, yksinkertaisuus, vuodenaikojen hyväksyminen, kehon ja mielen rauhoittuminen – ja ehkä vielä yksi suomalainen erityispiirre: me emme tarvitse täydellisiä olosuhteita voidaksemme nauttia elämästä.

Metsä on ilmainen. Järvi on ilmainen. Jokaisenoikeudet ovat ilmaiset. Ja sauna – parhaimmillaan – on paikka, jossa ihminen saa hetkeksi vain olla.

8. Vuodenajat

Ja nyt kun oikein sopivasti koko maailma puhuu vain ja ainoastaan ilmastonmuutoksesta, meillä on jotain aivan ihanaa: meillä on neljä vuodenaikaa. Jokaisella niistä on oma roolinsa. Kesälläkään ei ole hirvittävän kuuma. Talvella, jos hyvin käy, voi ihailla revontulia. Kylmä kyllä voi olla, mutta sitä varten on lämpimät vaatteet, säänkestävät asunnot ja toimivat järjestelmät.

Miksi sitten haikailen takaisin Saksaan? Se on toinen tarina se. 

 

 

Pirjo opettaa

Nyt olen kai sitten vanha. Keväällä kun täytin jo 74 vuotta. Lienee aika tehdä yhteenvetoa…

Ai että ei saa itseään kehua. Ei kai. Opiskelijat sanovatkin, etten ole "kovin suomalainen".  

Lapsena oli yksi ammatti, jota en missään tapauksessa halunnut: opettaja.

Kun lukiossa uraa suunniteltiin, ajattelin pyrkiä Sibelius-Akatemiaan, mutten ollut varma, olisiko se hyvä valinta. Luokanopettaja sanoi, että minun energiallani voisin hyvin suorittaa kahdetkin opinnot. Tulos on nyt: olen tehnyt tuhannenmonenlaisia töitä, varsin monipuolissa kansainvälisissä yhteyksissä ja toimipaikoissa ja opiskellut kieliä kyllä, mutta ei minusta koskaan tullut ”mitään”. Paitsi että lukemattomat ihmiset ovat sanoneet minulle, että olen ”mielenkiintoinen keskustelukumppani…” Jännitystä ei ole puuttunut, nimekkäiden ihmisten kanssa on ajatuksia päässyt vaihtamaan ja työssä tuloksia on tullut. Kokemus opettaa. Myös kokemus ulkomailta, vaihtelevat kotikielet ja runsas matkustaminen Euroopassa ja paljon myös sen ulkopuolella. Ylioppilasjuhlan jälkeen lähdin töihin Pariisiin… ja saksalaisen mieheni kanssa Saksassa puhuimme vuosikausia kotona ranskaa. Ja tokihan venäjästä on ollut hyötyä, nyt kun ukrainalaisia on Suomessa paljon.

Opettajan työni alkoi täysin suunnittelematta vuonna 1986. Olin kyllä vetänyt kaikenlaisia ryhmiä ihan pienestä asti ja olin jo lapsena tykätty ”johtaja”. Partio ja seurakunta sekä oma kansakoulu olivat antaneet siihen mahdollisuudet.

Saksassa totesin, että omat lapseni tarvitsevat enemmän suomea kuin vain ”istu nätisti ja syö lautanen tyhjäksi” ja niin vein heidät ja saman tien naapurin lapset Frankfurtiin kielikouluun. Se oli vuonna 1986.
https://www.oph.fi/fi/kansainvalisyys/suomi-koulut-maailmalla

Siellä tarvittiin neljäntoista tarhaikäisen apuopettaja, ja koska olin paikalla joka tapauksessa, suostuin apulaiseksi. Sitten yllättäen ryhmän opettajan lapsi sairastui ja etsittiin kiireesti ryhmään opettajaa, joten valinta osui loogisesti minuun. Kielet ovat toki aina olleet mielenkiintoni kohde ja ryhmiä osasin ohjata, koska olin tehnyt sitä jo nuorena, joten ryhdyin toimeen. Siitä vaan ei oikein mitään tullut, kun ryhmän 12 poikaa halusi tehdä eri asioita kuin minä. He kujeilivat ja kiipeilivät portaissa kuuntelemisen sijaan. Niinpä minulle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko pitää tiukka kuri - tai tehdä ohjelmasta niin mielenkiintoinen, että kaikki haluavat seurata sitä. Valitsin jälkimmäisen, mutta valmistelu oli kokemattomalta kovan työn takana. Vaan siitäpä aiheutui kummia! Lapset olisivat varmaan seisseet päällään, jos olisin sitä heiltä pyytänyt.

Pian perustin naapurikuntaamme eli lähemmäksi asuinpaikkaamme uuden ryhmän, joita ryhmiä sitten yllätyksekseni tulikin kolme, kun muillakin oli sama tarve. Frankfurter Rundschau – joka ei ole ihan pieni lehti, sillä on arviolta 800.000 lukijaa - oli kuullut hankkeesta koululta, jonne opetuksen sovimme, ja halusi heti ensimmäisenä päivänä tehdä asiasta jutun. Lapset, toimittaja ja minä tulimme kyllä paikalle, mutta kaksi muuta opettajaa eivät – koska juuri sinä aamuna junat eivät kulkeneet. Selvisin ihan hengissä toimittajan kyselyistä, eihän hän voinut oikeasti tietää, mitä me puuhasimme! 
 

 

Toiminta jatkui ja jatkuu yhä tänäänkin, nyt tosin naapurikaupungissa. Sitten muutimme pois Frankfurtin seudulta Bodenjärvelle, ja paikalliset suomalaiset kyselivät uutta suomi-koulua. Syntyihän sellainen, kunhan ensin olin selvinnyt nuorimmaiseni synnytyksestä, ja sekin kielikoulu toimii yhä. Näistä kokemuksista kerron julkaisussa ”Me ja meidän suomi-koulu” (https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2017/08/Me_ja_meidan_suomikoulu.pdf, sivut 198-201).

Kokemusta tuli runsain mitoin. Kaikki materiaali oli tehtävä itse, kun ei ollut ensimmäistäkään kirjaa - eikä koko oppiainetta S2 eli suomi toisena tai vieraana kielenä ollut olemassa. Ajan myötä minut valitsivat toisten kieliryhmien opettajat ensin Saksan kielikoulujen taloustoimikuntaan ja sitten pedagogiseen neuvostoon. Keräsimme materiaalia, järjestimme koulutuksia, autoimme missä kykenimme ja kaikki suurin piirtein nälkäpalkalla. Opetussuunnitelmankin laadin yhdessä kahden kollegan kanssa, ja se on voimassa yhä, vaikkakin opetushallitus onkin tehnyt uudemman suosituksen.
https://suomikoulut.fi/wp-content/uploads/2012/09/opas_liite_4.pdf

Positiivista palautetta tuon ajan oppilailta tuli paljon – ja tulee edelleen!

Saksalainen mieheni väitteli tekniikan tohtoriksi ja hän halusi minusta kiltin kotiäidin, mutta ei suomalaisesta naisesta ole sellaiseen. Sehän ei ollut ongelma niin kauan kuin ei ollut lapsia, ja vielä ensimmäisen synnyttyä olinkin jatkanut tuolloisia töitäni Saksan ydintutkimuskeskuksessa kansainvälisessä projektissa, kunnes hän sai työpaikan Frankfurtista Saksan toiseksi suurimmasta rakennusfirmasta. Tuli toinenkin lapsi, silloin ei saksalainen nainen enää voi käydä kodin ulkopuolisessa työssä. Tein tosin tuolloinkin paljon käännös- ja tulkkaustöitä ja opetin suomea, osin myös englantia ja ranskaa. Mutta sitten perustin oman suomalaisia pk-yrityksiä palvelevan yrityksen ja se lopulta johti avioeroon. Toimipaikkani teknologiakeskuksessa, jossa on edelleenkin oman sähköpostini palvelin, jäi minua ilmeisesti kaipaamaan, kun muutin suomalais-saksalaisen hankkeen myötä Hampurin lähistölle, koska jopa kunnanjohtaja tuli minua henkilökohtaisesti hyvästelemään. Suomeen jouduin palaamaan 2008 olosuhteiden pakosta, en mitenkään vapaaehtoisesti, eikä paluumuuttajalle Suomessa totisesti tehty elämää helpoksi.

Työtä ei aluksi Suomessa juuri ollut, muutaman tulkkikeikan lisäksi, mutta yksi rekrytointikeskustelu johti ”kaiken varalta” opettajan työhön, ja niinpä vedin pari ammattikurssia Lappeenrannassa sekä yhden varsinaisen kelikurssin. En ollut tuohon mennessä koskaan kuullut opiskelijoiden palautteesta työvoimapalveluille (nk. OPAL), opiskelijat tekivät sen ja sain palautetta nuo kuuluisat mutta harvinaiset 4,5 pistettä. Riemuissani kerroin siitä kollegoille, mutta eivät he tykänneet. Työnantaja sen sijaan järjesti kiitollisena minulle juhlat.

Hain yliopistoon suorittamaan pedagogiikan opintoja, mutta hakemukseni hylättiin sillä perusteella, ettei minulla ollut jatkuvaa työsopimusta.

Yksityiselämässä tapahtui, menin uudestaan naimisiin ja muutin Kalajoelle. Siellä minut vastaanotti ensimmäisenä ortodoksipiispa ja sitten kaupunginjohtaja – olimme perustaneet yhdistyksen, jonka tavoite oli rakennuttaa hiekkasärkille tsasouna. Olin työtön ja sattumien summana sain työpaikan suomen ja englannin opettajana Petroskoista. Vuosiviisumi minulla oli ja aloitin työt, mutta palkkaa en saanut, koska työlupa oli vielä työn alla. Sitä lupaa en sitten koskaan saanut, siinä möhlivät yhdessä Venäjän viranomaiset ja DHL. Kun olisin luvan saanut, oli minulla jo toinen työpaikka.

Ihmiset kyselivät tuolloin, mitä harrastan. Rakennan kirkkoa. Siellähän se Kalajoen hiekkasärkillä seisoo, nyt tosin toisen omistuksessa. Siitä kirjailija ja rakennusmestari Jari Haapa-aho teki kirjan. (https://www.kustannushd.fi/kirjailijat-haapa-aho.htm)

Mitäpä en olisi tehnyt, olinhan jo Saksassa perustanut kaksi lastentarhaa ja kaksi kielikoulua. Toinen lastentarha, nykyisin suomeksi päiväkoti, oli Montessori-tarha, josta syystä perehdyin Montessori-menetelmiin. Suosittelen edelleen! Tsasounan rakentamista suunnitellessa piti perehtyä puu- ja perinnerakentamiseen. Olimmehan saaneet Kalajoella sen aikaiseksi, ettei arvokasta vanhaa kestikievarirakennusta purettukaan. Keskustelimme hirsikurssista paikallisen ammattikoulun vastaavan kanssa, ja hän kysyi, mitä tein töikseni. Kerroin taustastani ja että olen työtön. Hän vinkkasi työpaikasta Ylivieskassa. Keskustelun jälkeen soitin annettuun numeroon. Siellä vastasi ammattiopiston kielivastaava ja tenttasi osaamistani. Sitten hän kysyi, koska voisin aloittaa. Ilmoitin, että vaikka heti. Siihen hän vastasi: ”Hyvä, työ alkaa huomenna kello 8.” Siellä kouluttaja oli lähtenyt kesken pestin, ja etsittiin kuumeisesti jatkajaa.

Vedin kotoutumiskoulutuksen kurssin lopun ja kaikki olivat hyvin tyytyväisiä, jopa niin, että muutamaa kuukautta myöhemmin sain soiton toisesta opistosta ja työtarjouksen seuraavaksi vuodeksi, ja sillä tiellä olen edelleen. Samanaikaisesti tein tuntityötä sekä kansalaisopistolle että kahdellekin kansanopistolle, työstä eikä positiivisesta palautteesta ollut pulaa. Osin vedin myös muita kursseja, kuten viestintää ja kymppiluokan äidinkielen opetusta.

Sitten hanke, joka minut oli työllistänyt, loppui ja jälleen kerran olin työtön. En kuitenkaan ehtinyt kotona istumaan, kun Spring Housen Anka varmuuden vuoksi haastatteli ja aika pian sen jälkeen tarjosi työpaikkaa Helsingistä. Muutin vuodeksi Helsinkiin, vedin siellä kahta kotoutumiskurssia, toista vastuukouluttajana. Onnenkantamoisena hyvä ystäväni tarjosi minulle sattumoisin tyhjänä olleen asuntonsa nimellistä vuokraa vastaan, joten asuin Taka-Töölössä kävelymatkan päässä työpaikasta.

Siinä vaiheessa aika moni ihmetteli, miten olin tuonkin taas tehnyt, mutta eihän minun elämästäni ole koskaan jännitystä puuttunut. Mitä kaikkea yritysaikana Saksassa tapahtui, sitä ei äkkiseltään usko kukaan, kyllä työni usein hyvin jännittävää oli. Neuvontaa, sopimusriitoja, vero- ja viranomaisasioita, pankkiasioita, ongelmanratkaisua läpikotaisin. Tulihan siinä sivussa satoja autoja Suomeen roudattua ja metsäkoneitakin myytyä. Ja oli aikoja, jolloin siirtelin ja kuljetin mukanani huomattaviakin summia rahaa. Tuli samalla koko Eurooppa varsin tutuksi, kun vuodessa kertyi ajokilometrejä sadantuhannen verran, osin myös oikeasti isoilla autoilla.

Spring Housella kymmenen vuotta tuli marraskuussa 2025 täyteen. Monet kurssit olen vastuukouluttajana vetänyt. En tänäkään päivänä ymmärrä, miksi joku ELY-keskus minut hyväksyi, toinen taas ei. Tuntiopettajana olen ollut valmis menemään minne vaan ja tekemään mitä vaan milloin vaan. Kokemus kertoo, että sopeudun melkein mihin vaan enkä jää koskaan neuvottomaksi. Suoraan sanoen ei kenelläkään pitäisi olla isommin valittamista, ei minulla, ei firmalla, ei kollegoilla, ei opiskelijoilla eikä työllisyyspalveluilla. Jyväskylän, Tampereen ja Savonlinnan (ja ennen Spring Housen aikaa Lappeenrannan ja Pohjois-Pohjanmaan) työllisyyspalveluilta olen saanut palautetta, josta voi jopa Spring House olla ylpeä. Peräti kahdesti kommentin ”Näin tehokasta ja opiskelijoille omistautunutta kouluttajaa en ole ennen tavannut”.  Useamman kerran eri puolilla Suomea opiskelijat ovat vaatimalla vaatineet, että jatkan kurssin kouluttajana… 

Nyt olen kokoamassa kirjaa kokemuksistani. Yhden kirjan olen kirjoittanut, voi kai toisenkin kirjoittaa. Mikä tekee opettajasta nk. hyvän opettajan? Se ei ole yliopistosta saatu paperi, se on jotain aivan muuta. Opiskelijat ovat kertoneet, että myös isossa ryhmässä he kaikki ovat kokeneet olevansa opettajan huomion keskipiste. Olen kuitenkin samalla varsin vaativa opettaja. En ole koskaan istunut opettajan pöydän takana luennoimassa mitään, vaan olen aktiivisesti osallistunut opiskelijoiden murheisiin ja ongelmiin, kierrellyt, katsellut, lukenut, kertonut, opastanut. En aina noudata annettuja ohjeita, vaan menen opiskelijan tarpeiden mukaan, ja se tarve selviää vasta kommunikaatiossa opiskelijan kanssa. Ihmiset näes oppivat edelleen samalla tavalla, sanovatpa uudet opetussuositukset mitä hyvänsä. Lisäksi huumori ja hyväntuulisuus ovat opetustyössä hyvä mauste. Yksinkertaisesti tiedän, mitä pitää tehdä. Kai se on intuitiota. Ei ole olemassa toivottomia tapauksia. Kaikki ihmiset ovat tärkeitä, mutta jokainen on erilainen. Sehän juuri on elämän rikkaus. 

Kaikki oppivat, mutta kukin omalla tavallaan. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla kertoa opiskelijalle, että hänen kannattaa katsoa positiivisesti tulevaisuuteen, sillä oppiminen – tai minkä hyvänsä uuden asian omaksuminen - on opiskelijan omasta motivaatiosta kiinni. Opettajan tärkein tehtävä on kannustaminen. Ja hyvin näkyvät entiset opiskelijani työllistyneen, yhtään ei tarvitse tekemisiään hävetä.  

Kehityskeskustelussa muistan antaneeni esimiehelleni Haapavedellä palautteena, että hän on hyvä esimies, koska hän antaa minun tehdä työni. Nauratti, kun hän kertoi tuolloin kahden kollegani sanoneen samoin.
Spring Housella olen onnellinen siitä, että firma kaikin tavoin kannustaa työntekijöitään. Ne asiat eivät niinkään ole kulttuurisetelit tai muut bonukset, vaan kaikinpuolinen hyväksyminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Ongelmatilanteissa firmassa on aina kuuntelija. Ankan sanoin: ”Suurella sydämellä”.

On, on uusia projekteja. Opetustakin. Ja myös maailmaa mullistavia, yllättäviä. Paljon onkin aikojen saatossa kulisseissa tapahtunut, monet ideat olen alulle pannut, siten, että olen ujuttanut ne jonkun päättäjän mieleen niin, että hän – yleensä mieshenkilö - luulee ne itse keksineensä. Eivät näes Saksan koko liittovaltion opetussuunnitelmat noin vain muutu, ei arvorakennuksia korjata hetken mielijohteesta, ei pankin sääntöjä muuteta ihan noin vain. Paljon on ideoitani myös varastettu. Mutta ei elämä tähän loppunut. Onnekseni olen syystä tai toisesta varsin terve. Flunssa on minulle tuntematon käsite, työstä poissa terveysongelmien takia olen ollut koko elämäni aikana vain yhden päivän. Viime talvisen lääkärin sanoin: ”Olet tehnyt viisaita valintoja, kun olet noin terve.”  Muita syitä myöhästymisiin on kyllä ollut, esimerkiksi auton renkaan puhkeaminen… viivästyttää vain vähän.

Vaikka minkälaisia hienoja suunnitelmia ja menetelmiä ja materiaaleja on tehty vuosien varrella, ja hyvä niin. Silti voin vain todeta: ihminen oppii edelleenkin samalla tavalla kuin ennenkin.

Isä opetti minulle: ”Tunne itsesi, anna arvo toisillekin.” Äiti opetti: ”Älä turhaan hermostu, kyllä se siitä!” 

 

Suomalaista empatiaa

Kirjoitin naamakirjaan kysymyksen: mitä tekisit, jos ystäväsi olisi ei-EU-maassa eikä hänellä olisi siellä yhtään rahaa, mistä syystä ei myöskään ruokaa. 

Useimmat vastasivat, että lähettäisivät ruokapaketteja. Siis: me olemme Suomessa ja täällä asuu kuulemma koulutettu väestö. Ja he lähettäisivät ruokapaketteja ulkomaille? Siis huomenta Suomi, missä maassa me asummekaan?  Minkä ruokapaketin luulisit menevän varmasti perille ei-EU-maahan?  Niin joo... ai USA:han, Sveitsiin, Norjaan, Islantiin...? Ei, tiedät mitä tarkoitan. Iraniin, Turkkiin, Egyptiin, Palestiinaan...

Säilykkeet toki säilyisivät, ja niitähän voi syödä vuosikymmenienkin jälkeen. Lisäksi eri maissa on tosi tiukkoja rajoituksia ruoan suhteen.

Sodan jälkeen eri tahot lähettivät Suomeen ruokapaketteja USA:sta. Kylmän sodan poliittisen ilmapiirin vuoksi tästä länsiavusta ei myöhemmin puhuttu Suomessa kovin äänekkäästi, sillä Suomi pyrki virallisesti korostamaan puolueettomuuttaan ja selviytymistään omillaan. Todellisuudessa Yhdysvalloista tulleet ruoka- ja materiaalilahjoitukset olivat kriittinen tekijä, jonka avulla Suomi selvisi pahimman pula-ajan yli, sai väestönsä ruokittua ja kykenialoittamaan maan jälleenrakennuksen. 

Ruokapaketista ulkomaille tuli mieleen ensimmäinen pestini Ranskan Rivieralla, jossa kasvaa ah niin ihania viikunoita. Minä kokematon innostuin valtavasti ja ajattelin lähettää niitä kotiin äidilleni. Äiti, leipuri, varmaan nauroi partaansa (hmm. onpa kovin miehinen sanonta) ajatellessaan, mitä homemöykkyjä saapuisi perille asti. Tai kun piti saamani koepaketti pakastettuja karjalanpiirakoita Saksaan, markkinointia varten. Pakkaskuljetuksen takia vakuutettu expresspaketti oli jätetty yön yli varastoon ja toki perille saapui vain liiskaa. Eikä postilta mitään korvausta.  

Tavaran lähettäminen toiseen maahan on... mysteeri. Neuloin isälleni syntymäpäivälahjaksi villapuseron ja lähetin sen hänelle Espanjaan. Ei tullut koskaan perille. No, ei Espanjassa kylmä ollutkaan.  Ja niin edelleen. Puhumattakaan postin hukkaamasta vakuutettuna pikakirjeenä lähetetystä passista viisumeineen, josta tuli 500 euron vahinko. Ei korvausta. Tai DHL:n hukkaamasta työluvasta, jonka takia minulta meni työpaikka. Siitä tosin seurasi muita asioita ja tosi hyvä käänne parempaan. Tai: https://pipa01.blogspot.com/2013/01/kuinka-perunasakki-uhkasi-venajaa.html 😂

Mitä muuta tekisit, kysyin. En mitään, oli vastaus. Antaisin kuolla.

Mutta kyseessä kuitenkin on ystäväsi? Ei väliä, ei voi tehdä mitään. Rahaa ei voi ulkomaille lähettää, sanoivat. Eivätkä muutenkaan lähettäisi rahaa yhtään kenellekään. 

Kenellekään ei tullut mieleen ostaa lentolippua. Sen voi ostaa verkosta, myös toiselle. Kenellekään ei tullut mieleen maksaa majoituspaikan ruokailua verkon kautta. Hotellit ja hostellit ovat se harvinainen ryhmä palveluja ulkomailla, joilla yleensä on verkkomaksumahdollisuus. 

Siinä siis meidän suomalaisten ajatuksia.

Rahaa ei voi lähettää ulkomaille? Tämä sopii siihen käsitykseen hyvin, mitä muunmaalaisilla pankeilla on Suomen pankeista: sisäänlämpiäviä. Suomalaiset eivät siis tiedä, että kyllä rahaa voi lähettää ulkomaille. On pankkipalveluja, siihen tarvitaan tilinumero. Tilisiirto tosin kestää muutaman päivän, mutta ei siitä ole kauaa, kun se myös Euroopan sisällä kesti muutaman päivän. Mutta on muitakin menetelmiä. Käteistä voi lähettää kahden eri palvelun, Western Unionin ja Forexin kautta, se tosin maksaa suhteellisen paljon. Ja on lisäksi muitakin mahdollisuuksia, esimerkiksi eri palvelujen lahjakortit. Myös kryptovaluutat, jos niitä tunnet.

Lahjakortit ovat tosi kätevä menetelmä lähettää rahaa huijareille vaikkapa Nigeriaan, juupa juu. Sanoo poliisi ja media, joka toinen päivä. Mutta ennen kuin lähetät, on hyvä tietää, että on monta menetelmää ottaa selvää, minne raha menee ja ennen muuta kenelle. Muista olla valpas. Jos haluat lisätietoja, kannattaa ehkä ottaa yhteyttä lähimpään poliisiin google-haun eli tekoälyn sijaan. 

Nk. oikeassa elämässä näyttää tältä:  Suomessa asuvat maahanmuuttajat lähettävät vuosittain satoja miljoonaa tai jopa yli miljardin euron edestä rahaa ja tavaraa kotimaihinsa. 

Mutta sinä suomalainen annat siis ystäväsi kuolla, mutta niinhän ne sodassakin kuolevat…  ja kuolemmehan me joka tapauksessa... Minkäs sille sitten mahtaa. 

 

© anssi keränen / Seura 28.05.2017

 

Sitten aivan toinen aihe, jossa empatiaa ei myöskään tunnu löytyvän. 

Ei ole lapsia, tai kuten tapahtua saattaa, on lapsia muttei lapsenlapsia. On kuulemma ihanaa saada lapsia ja sitten olla mummo tai vaari. Sen toki suon kenelle hyvänsä.

Mutta: jatkuva kertominen lapsettomalle siitä, miten ihania omat lapset ja lapsenlapset ovat ja miten ihanaa on olla mummo tai vaari, voi olla jollekin toiselle kärsimys. Etenkin, kun mummoilijat muistavat joka käänteessä kertoa, miten fiksuja ja älykkäitä omat jälkeläiset ovat.

Älä tuputa. On elämässä muutakin kuin lapset. Puhu jotain muutakin kuin vain lapsistasi. Kysy kuulumisia. Sen sijaan älä kysele, miksi toisen tilanne on se mikä on. Se voi olla kipeä kohta, josta sinä et tiedä mitään.

Lapsia on, muttei lapsenlapsia. Jotkut yrittävät lohduttaa, että ”joskus ehkä on”.  Olen jotakuinkin systemaattisesti estänyt naamakirjassa tuputtajien viestit. Oikea ystävä ei tee ystävyyttä siitä riippuvaiseksi, mitä sinulla on tai ei ole. 

 

 

Näin miehet elävät 23 vuotta ja naiset 22 vuotta pidempään.

 

Kuva: welt.de

 

Minua kiinnostaa, miten voin välttää sairaudet eli pysyä terveenä mahdollisimman kauan. En näe mitään hohtoa maata hoidettavana sairaalassa tai vanhainkodissa. 

Yhdysvaltalaiset tutkijat selvittivät, mitkä elämäntavat edistävät tervettä ikääntymistä. He havaitsivat, että jo kahden tai kolmen tavan muuttaminen voi riittää pidempään elämään. Se myös vähentää syöpäriskiä. 

Terveelliset elämäntavat voivat pidentää 40-vuotiaiden miesten elinikää keskimäärin 23,7 vuotta verrattuna epäterveelliseen elämäntapaan. Naisilla tämä ero on 22,6 vuotta. Nämä ovat havainnot Yhdysvaltain armeijan entisten jäsenten pitkäaikaistutkimuksessa, jonka tutkimusryhmä esitteli kansainvälisessä "Nutrition 2023" -konferenssissa Bostonissa. Toinen tutkimus osoitti syöpäriskitekijöitä koskevan tiedon tärkeyden. 

Nyt sanot varmaan, että onpa vanhaa tietoa. Arvaapa mitä. Ei ole.

Illinoisin yliopiston Xuan-Mai Nguyenin johtama tiimi analysoi yli 700 000:n 40–99-vuotiaan yhdysvaltalaisen veteraanin tietoja. He määrittelivät terveellisen elämäntavan kahdeksaksi tavaksi: 

-fyysinen aktiivisuus,
-tupakoimattomuus,
-stressin hyvä hallinta,
-tasapainoinen ruokavalio,
-alkoholin harvinainen käyttö,
-riittävä ja syvä uni,
-sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ja
-riippumattomuus kipulääkkeistä, kuten opioideista.

"Olimme todella yllättyneitä siitä, kuinka paljon voitiin saavuttaa ottamalla käyttöön yksi, kaksi, kolme tai kaikki kahdeksan elämäntapatekijää", Nguyen sanoi American Society for Nutritionin lausunnossa.

Suurimmiksi tunnistetuiksi riskitekijöiksi olivat vähäinen fyysinen aktiivisuus, opioidikipulääkkeiden riippuvuus ja tupakointi. Nämä tekijät liittyivät kukin 30–45 prosenttia suurempaan kuolemanriskiin tutkimusjakson aikana. Huono stressinhallinta, runsas alkoholinkäyttö, epäterveellinen ruokavalio ja huono unihygienia lisäsivät kukin kuolemanriskiä lähes 20 prosenttia, kun taas hyvien sosiaalisten kontaktien puute lisäsi sitä viisi prosenttia.

Lääkärit havaitsivat, että terveellisiin elämäntapoihin siirtyminen pidentää myös elinajanodotetta myöhemmin elämässä. "Mitä aikaisemmin, sitä parempi, mutta vaikka tekisit vain pienen muutoksen 40, 50 tai 60 vuoden iässä, siitä on silti hyötyä", Nguyen korostaa.

Tutkimuksen tiedot ovat peräisin Million Veteran Program -ohjelmasta, joka on Yhdysvaltain kansallinen tutkimusohjelma. Se tutkii, miten geenit, elämäntavat ja sotilaskokemus vaikuttavat entisten sotilashenkilöiden terveyteen ja hyvinvointiin. Nguyenin ja kollegoiden analyysissä käytettiin 719 147 veteraanin tietoja, jotka kerättiin vuosina 2011–2019.

Myös syöpäriskin vähentämisessä on elämäntavoilla on ratkaiseva rooli. Maailman terveysjärjestön mukaan
 
-alkoholi,
-liikunnan puute,
-epäterveellinen ruokavalio,
-liikalihavuus,
-punainen ja prosessoitu liha,
-sokeripitoiset juomat,
tupakointi ja
-ultraviolettisäteily
ovat syöpäriskitekijöitä. 

Kansainvälisen syöväntorjuntaliiton (UICC) tutkimuksessa havaittiin, että keskimäärin kolmannes vastaajista kymmenessä korkean tulotason teollisuusmaassa ei noudattanut syövän ehkäisysuosituksia. Tutkitut maat olivat Australia, Saksa, Ranska, Iso-Britannia, Israel, Japani, Kanada, Ruotsi, Espanja ja Yhdysvallat.

”On tärkeää ymmärtää, tekevätkö ihmiset jotain syöpäriskinsä vähentämiseksi, koska he eivät ole tietoisia riskitekijöistä, vai ovatko he passiivisia, vaikka tuntevat riskitekijät”, sanoo Pricivel Carrera Saksan kansallisesta syövän ehkäisykeskuksesta Saksan syöpätutkimuskeskuksen (DKFZ) lehdistötiedotteen mukaan. Siksi hän ja hänen DKFZ:n kollegansa Silvia Calderazzo analysoivat UICC:n tutkimuksen tietoja syöpäriskitekijöitä koskevan tietämyksen osalta. He havaitsivat, että jos syöpäriskitekijöistä hyvin perillä olevien ihmisten määrä kasvaa yhdellä prosenttiyksiköllä, niiden ihmisten määrä, jotka ryhtyvät toimiin riskinsä vähentämiseksi, kasvaa keskimäärin 0,169 prosenttiyksikköä.

Japanilaiset olivat vähiten perillä asioista ja myös vähiten osallistuivat syövän ehkäisyyn. Kuitenkin myös Saksassa vastaajilla oli keskimääräistä heikommat tiedot syövän riskitekijöistä. "Saksassa noin 40 prosenttia kaikista syöpätapauksista olisi ehkäistävissä – terveellisten elämäntapojen ja rokotusten avulla", Carrera sanoo.

Tästähän voi vetää sen johtopäätöksen, että kannattaa aloittaa heti, heti, sillä ei olekaan koskaan liian myöhäistä!
Esimerkiksi: käytitkö hissiä vai kävelitkö portaat ylös?  Pieni helppo teko mutta iso vaikutus. 

 

Tietolähde: dpa/wb ja Welt.de

 

 

Ahdistaa... Mitä tekee media?

Ilmastoahdistuksesta kärsii median mukaan iso osa nuorisosta.

”Ilmastoahdistus on normaali ja ymmärrettävä reaktio ilmastokriisiin. Se ei ole sairaus, vaan psyykkistä kuormitusta, pelkoa, surua ja epätoivoa, joka kumpuaa ympäristöongelmista ja niiden uhasta.” (tekoäly)

Media suoltaa ilmastokriisiä tunnista toiseen. Jokainen, joka vähänkin seuraa uutisia tai vain sosiaalista mediaa, joutuu kuulemaan siitä jatkuvalla syötöllä. Mitään muuta ei maailmassa tunnu olevankaan. Kun on kuuma, se on ilmastonmuutoksen syytä. Kun on kylmä, se on ilmastonmuutoksen sytä. Kun sataa paljon, se on ilmastonmuutoksen syytä. Kun on kuivaa, sekin on…  loputtomiin.

Mutta nyt ei edes ole kyse siitä. En lainkaan väitä, etteikö ilmasto muuttuisi. Ilmasto nyt muuttuu joka tapauksessa, teemmepä jotain tai emme. Onko se yleensäkään kenenkään syytä, on vallan toinen kysymys.  Seuraava kysymys on, kuka oikeasti tietäisi, mitä pitäisi tehdä, eikä tehtäisi hätiköityjä toimenpiteitä, joista voikin olla enemmän haittaa kuin hyötyä. 

Olen aika vanha ja nähnyt monta kesää ja monta talvea. En ole tähän päivään mennessä havainnut täällä vielä mitään ihmeellistä tai hälyttävää. Kesät ja talvet ovat aina olleet keskenään hyvin erilaisia. Ei ilmasto ole alkanut vasta 1970-luvulla, vaan erilaiset kaudet ovat seuranneet toisiaan, kylmät ja lämpimät. Ja Saksassa ja Ranskassa asuneena tiedän, mitä on jatkuva yli 30 asteen helle. Kukapa tietää nykyisin, että esimerkiksi puustomme kuusi on alun perin vieraslaji!

Kun kuulen yhtä ja samaa koko ajan, alan uskoa, että oikeasti näin on, enkä aseta yhtään mitään kyseenalaiseksi. Minun ei tarvitse ajatella. Kyseessä on nk. kognitiivinen vinouma. 

On olemassa yhdistys, johon kuuluu maailmanlaajuisesti yli 500 mediakonsernia. Yhdistyksen nimi on Covering climate now. Nämä mediakonsernit ovat yhdessä päättäneet,  mitä mediassa saa ilmastonmutoksesta kirjoittaa. Ilmastonmuutos on niiden mielestä ihmisten aikaansama, katastrofi ja kiireellinen asia.  

Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=CFR5PysXrXs
 

Kognitiivinen harha eli kognitiivinen vinouma on aivojen automaattinen tapa käsitellä tietoa, ja se voi johtaa virheellisiin päätelmiin. Yleisiä esimerkkejä ovat vahvistusharha, laumakäyttäytyminen ja omavastuisuusvirhe.

Mitä aivoissa tapahtuu: Aivot tekevät nopeita päätöksiä säästääkseen energiaa. Etsimme tietoa, joka todistaa jo valmiiksi, että olemme oikeassa. Muistamme asiat joskus väärin omien kokemustemme kautta.

Vahvistusharha on sitä, että huomaat vain ne asiat, jotka sopivat omiin mielipiteisiisi. Teet niin kuin muutkin, koska uskot enemmistöön. Enemmistö uskoo, koska media niin kertoo.

Kun kuulet yhtä ja samaa koko ajan, aivosi toimivat näin. Tämän takia useimmat ihmiset eivät kyseenalaista yhtään mitään. Eletään päivästä toiseen lauman mukana. Kenenkään kanssa ei voi keskustella oikein mistään. Tunnetuin esimerkki on Hitlerin kansallissosialismi.

Tieteen tehtävä ei kuitenkaan ole ”olla jotain mieltä” tai päättää, että joku asia on niin tai näin, vaan kyseenalaistaa vallitseva konsensus. Muodostaa teoria ja yrittää todistaa se. Tiede ei ole yhtään mistään asiasta sanonut, että asia on niin tai näin!

Tämän takia kyseenalaistan vahvasti median toiminnan. Median tehtävä ei ole toistaa samaa yhä uudelleen, median tehtävä on paitsi informoida myös välittää tietoa, valvoa päättäjiä ja ylläpitää keskustelua. Mikä keskustelu on sellainen, jossa kaikki ovat samaa mieltä kuin vallanpitäjät?

Esimerkiksi kokosimme kirjallisuuskatsauksen tuulivoiman aiheuttaman inframelun haitoista. https://pelastetaansuomenluonto.fi/wp-content/uploads/Katsaus-tutkimuksiin-tuulivoiman-infraaanen-haitoista-Kimmo-Suomi.pdf  

Tieteellisiä, vertaisarvioituja tutkimuksia on sadoittain. Lopputulos kuitenkin on, että yksikään media ei kertonut julkaisustamme yhtään mitään, koska se ei sovi nykyiseen tuulivoimaa suosivaan politiikkaan, eli mediakonsernit ovat sopineet, ettei negatiivista tietoa saa julkaista, vaan se on niiden mielestä heti salaliittoteoriaa tai hölynpölyä. Tieteestä viis. 

Tiedän kuitenkin, että tulee aika, jolloin asiaan tulee muutos, niin on aina ennenkin käynyyt, asiassa kuin asiassa. Toivottavasti ei niin myöhään, että puolet väestöstä on sairastunut. 

Saksassa nykyinen energiaministeri yrittää hillitä ilmastonmuutosta rakennuttamalla kaasulaitoksia, ”koska hiilidioksidi”.  Ollaan tekemässä sitä, mitä yritetään välttää: fossiilisen energian käytön lisäämistä. Saksassa ydinvoiman vastustus on ideologinen perinne eikä perustu mihinkään tosiasiaan; huolimatta tuhansista tuulivoimaloista hiilidioksidin määrä ei ole Saksassa vähentynyt. Maailman energiasta 80% tulee edelleen fossiilisista lähteistä, ja siinä ilmastopolitiikan mallimaa Kiina onkin johtava maa. Poliitikot päättävät, kansa seuraa lammaslaumana mukana.

On todella tekopyhää tehdä samaa toimimatonta asiaa lisää!

https://pipa01.blogspot.com/2015/08/v-behaviorurldefaultvmlo.html

Seuraava ongelma syntyy konsensuksen mukana: salaliittoteoriat. Ne jotkut harvat, jotka ovat eri mieltä, yritetään vaientaa, mutta heillekin syntyy samainen kognitiivinen vinouma. Luetaankin enää vain oman teorian mediaa eikä mitään muuta ole olemassakaan. Ei siis taaskaan keskustella yhtään mistään.

Minusta takinkääntäjä ei ole se, joka on pettänyt puolueensa, vaan se, joka pystyy toteamaan: ”Olen ollut väärässä, koska olen ottanut selvää tosiasioista ja ne osoittavat muuta kuin mihin olen tähän asti uskonut.” Usko on uskomus, se ei ole tiedettä. Tiede on sitä, että yritetään ymmärtää. Keskustelu on sitä, että kuunnellaan myös muita ihmisiä.

Vaan kuka ymmärtäisi kokonaisuuden?

Ainakin viidessä Euroopan maassa on nyt älytty siirtyä pois digitaalisista opetusvälineistä vanhanaikaisiin kirjoihin. Suomessa on yksi koulu, joka vetää oppilaita juuri tästä samasta syystä. Syynä on todettu, että lukutaito on vähentynyt digitalisaation myötä ja että ihmiset oppivat paremmin lukemalla kirjoja kuin katsomalla älylaitteita. Monet maat ovat kieltäneet alle 15-vuotiailta älypuhelimen käytön oppitunneilla. Onneksi olemme heränneet. Ihmeteltiin, miksi menee huonosti, tiede yritti ymmärtää ja nyt tiedämme enemmän. Kun minä opetin opistossa viestintää, koin tabletit opiskelijoilla enemmän häiritseviksi kuin hyödyllisiksi, mutta minua pidettiin vanhanaikaisena. Kuten yleensäkin: tuli on huono isäntä mutta hyvä renki. Ehkä ahdistus nyt vihdoin vähenee. 

Toivotaan myös median joku päivä heräävän pakkomielteestään... 

 

 

 

 

Omat hautajaiset

  

 

Tuonilmaisiin lähtenyt mieheni Ari kirjoitti blogiinsa, millaiset hautajaiset hän haluaa ja miten hän haluaa tulla haudatuksi. Koska se oli yleisessä tiedossa, toimin sen ohjeen mukaan. Hautajaistilaisuus oli Jyväskylän ortodoksisessa kirkossa, ja siitä tuli suurempi kuin suunniteltu, koska sukulaisten lisäksi kaikki hänen tuttavansa ja kontaktinsa halisivat myös tulla paikalle. Väkeä oli paikalla ympäri Suomen. Ari halusi, että vastoin ortodoksista perinnettä hänet tuhkataan, ja niinpä Kalajoella oli pian tuhkaamisen jälkeen muistopalvelus ja nyt hänen tuhkansa on Kalajoella tsasounan pihalla matkamiehen ristin juurella. Ystävä on pitänyt siellä ihanasti talven yli palavaa kynttilää.

Veljeni yllättävä sairastuminen hullun lehmän tautiin ja pian sen jälkeen seurannut kuolema 2016 laittoi meidät molemmat miettimään omaa tilannettamme. Siitä syntyi tuo blogikirjoituskin.

Veljeni ei halunnut minkäänlaisia hautajaisia, joten niitä ei sitten ollut. Tapasimme sitten serkkujen kesken myöhemmin häntä muistelemaan.  

Isä ja äiti saivat molemmat vanhanaikaiset hautajaiset, siunaus Lepolan kappelissa, hautaan laskeminen hautausmaalla ja muistotilaisuus Ruustinnassa Lappeenrannassa. He olivat vanhan kansan väkeä ja näin ollen nuo tilaisuudet sen mukaisia. Äitini hautajaisissa tosin myös lauloimme yhdessä iloisiakin lauluja, sillä äitini oli iloinen ihminen ja lauloi aina. Näytin myös 1981 kuvaamamme filmin rinkelin valmistuksesta, sehän oli vanhempieni yritys, ja siinä taustamusiikkina on mm. Säkkijärven polkka... Siitä paikalla ollut pappi ja myös mieheni ihmettelemään, ettei tällaisia muistotilaisuuksia kovin monia ole. 

Entä sitten minä? Taidanpa olla seuraavana vuorossa. Emme tiedä päiviemme määrää. Huomenna, kymmenen vai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Mitä ehtiikään vielä tapahtua? Olen vain lisännyt omakantaan hoitotahtoni. Siinä sanotaan, että en halua elvytyksiä, mikäli se ei auta elpymään normaaliin elämään.

Lepolan hautausmaalla Lappeenrannassa on myös isovanhempieni hauta. Kyselin Lappeen seurakunnalta, onko siellä vielä paikkoja. Yllätys oli melkoinen: on, jopa paljon, sekä arkuille että uurnille. Hautapaikka on kaunis, siinä seisoo kirja, johon on kirjoitettu äitini vanhempien nimet. Paikka on ikuinen, eli siitä ei tarvitse enää maksaa. 

 

Sinne minä haluan joko arkkuni tai tuhkani, päättäkää lapset te, mikä tulee halvemmaksi. Juhlikaa sitä ennen. Älkää itkekö, elämä ei kenelläkään jatku ikuisesti, vaan muistelkaa hyviä aikoja. Naurakaa ja olkaa iloisia! Laulakaa ja musisoikaa!  Laulajia ja soittajia löytyy omasta takaa ja koko suku osaa laulaa. Vietättekö pientä tai suurta muistotilaisuutta – samantekevää. Ystäväni eivät kuitenkaan asu Lappeenrannassa, he asuvat ympäri maailman, joten siellä lienevät paikalla vain omat lapset, Aleksandra, pari serkkua ja pari entistä naapuria. Jos hekään. Vaihtoehtoisesti älkää pitäkö mitään tilaisuuksia. Maamme-laulun voitte laulaa haudalla…

En tarvitse hautakiviä enkä muistolaattoja. Jos, niin etunimi riittänee.