Keskellä: -Heti kun tyttäreni on päiväkodissa, tulen luoksenne!
Oikealla: - Miten huono äiti!
Argumentti: Jos äiti käy kokopäivätyössä, milloin hän ylipäätään ehtii nähdä lapsiaan?
Tämä kysymys on saksalaisessa keskustelussa todellinen klassikko. Saksassa puhutaan Rabenmuttersta – äidistä, jota pidetään huonona äitinä, jos hän asettaa työnteon lastensa kotihoidon edelle. Tämä ajattelutapa kertoo siitä, kuinka syvälle työssäkäyvän äidin syyllistäminen ja jäykkä käsitys työelämästä ovat juurtuneet saksalaiseen yhteiskuntaan.
Kun tämä kysymys esitetään keittiönpöydän ääressä, siihen liittyy usein syyllisyyden tunne. Suomen esimerkki kuitenkin osoittaa, että huoli perustuu ainakin kahteen virheelliseen ajattelutapaan: jatkuvan läsnäolon ihannointiin ja perinteiseen sukupuolten väliseen työnjakoon.
Seuraavassa on kolme vahvaa perustelua, joilla tähän väitteeseen voi vastata keskustelussa.
1. Ajatusvirhe: kokopäivätyö ei tarkoita 50 tuntia toimistossa
Väitteen taustalla on vanhentunut saksalainen käsitys kokopäivätyöstä: isä lähtee kotoa kello 7.30, istuu toimistossa iltakuuteen, seisoo ruuhkissa ja ehtii nähdä lapsensa vasta juuri ennen nukkumaanmenoa.
Suomalainen todellisuus: Suomessa kokopäivätyö tarkoittaa usein 37,5 tunnin työviikkoa. Työpaikoilla on monesti matalat hierarkiat, ja joustavat työajat ovat käytännössä arkipäivää.
Myös esihenkilöiden on tavallista lopettaa työt kello 15.30 tai 16 ja lähteä hakemaan lapsia. Loppupäivä voidaan viettää yhdessä perheen kanssa. Jos töitä on vielä tekemättä, niitä voidaan joustavasti jatkaa illalla etätyönä.
Nykyaikaisessa työkulttuurissa kokopäivätyö ei siis automaattisesti tarkoita sitä, ettei vanhempi ehtisi nähdä lapsiaan.
2. Vastakysymys: miksi tätä ei koskaan kysytä isältä?
Kysymyksen ”Milloin äiti ehtii nähdä lapsensa?” taustalla on syvälle juurtunut, sukupuolten tasa-arvon vastainen rooliajattelu.
- Kun isä tekee 40 tuntia töitä viikossa, häntä pidetään vastuullisena perheen elättäjänä. Harva syyttää häntä lastensa laiminlyönnistä.
- Kun äiti tekee täsmälleen saman, hänen tunnesiteensä lapsiinsa ja kykynsä olla hyvä äiti asetetaan helposti kyseenalaisiksi.
Suomalainen periaate: lasten kasvatus on yhteinen tehtävä.
Jos molemmat vanhemmat käyvät kokopäivätyössä, esimerkiksi 35–37 tuntia viikossa, ja jakavat kotityöt ja lastenhoidon tasapuolisesti, kummallekin jää päivittäin aikaa viettää lasten kanssa merkityksellisiä hetkiä.
Äidin ei tarvitse olla yksin vastuussa kodista ja lapsista uupumukseen asti. Hän voi olla tasavertainen kumppani, joka jakaa vastuun toisen vanhemman kanssa.
3. Laatu ratkaisee enemmän kuin pelkkä määrä
Ei ole tieteellistä näyttöä siitä, että lapset kärsisivät yksinomaan siitä syystä, että heidän äitinsä käy töissä. Päinvastoin, äidin työssäkäyntiin voi liittyä monia myönteisiä vaikutuksia.
- Sosiaaliset taidot: Lapset voivat oppia jo varhain sosiaalisia taitoja laadukkaassa varhaiskasvatuksessa eli päiväkodissa (päiväkoti).
- Vanhemman hyvinvointi: Äiti, joka pitää työstään ja saa siitä onnistumisen kokemuksia, voi tuoda tämän tyytyväisyyden mukanaan myös kotiin. Äiti, joka joutuu yhteiskunnan paineiden vuoksi jäämään kotiin tai vastentahtoiseen osa-aikatyöhön ja turhautuu tilanteeseensa, ei ole automaattisesti lapselleen parempi vanhempi.
- Esimerkki lapsille: Työssäkäyvien äitien lapset, erityisesti tyttäret, kasvavat toisenlaiseen käsitykseen omista mahdollisuuksistaan. He oppivat pienestä pitäen, että taloudellinen itsenäisyys ja perhe-elämä sopivat yhteen myös naisen elämässä.
Varhaiskasvatus ja koulutus osana kokonaisuutta
Lisäksi on syytä ottaa huomioon muitakin suomalaisen järjestelmän erityispiirteitä.
Päiväkotien työntekijät ovat koulutettuja varhaiskasvatuksen ammattilaisia, ja heidän työtään arvostetaan. Päiväkodeissa ja kouluissa lapsille tarjotaan ruokailumahdollisuus, ja lapsilla on lakisääteinen oikeus varhaiskasvatukseen.
Suomessa lapset käyvät yhdeksänvuotisen peruskoulun. Peruskoulu on yhtenäinen kokonaisuus, jossa oppilaita ei lähtökohtaisesti jaeta eri kouluihin varhain heidän oletettujen kykyjensä tai yhteiskunnallisen taustansa perusteella.
Olen aikaisemmin pitänyt Saksassa pyynnöstä lukuisia yleisöluentoja näistä aiheista.
Sitten siirryttiin digitaaliseen aikakauteen. Painettuja kirjoja korvattiin digitaalisilla laitteilla, ja oppimistulokset heikkenivät. Nyt matkapuhelinten käyttöä kouluissa on rajoitettu tai kielletty, ja painettujen kirjojen käyttöön on alettu jälleen kiinnittää enemmän huomiota. Painetut kirjat ovat myös usein digitaalisia laitteita edullisempi ratkaisu. Oppimistulosten parantaminen edellyttää kuitenkin useiden tekijöiden huomioon ottamista, eikä yksittäisen muutoksen vaikutusta voi arvioida irrallaan muusta opetuksesta.
Vielä yksi näkökulma: taloudellinen itsenäisyys ja toimeentulon turvaaminen
Suomalaisena saksalaisissa liike-elämän naisten verkostoissa olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka erilaista naisten taloudellinen todellisuus voi olla.
Yhtäällä on naisia, jotka voivat avioparien verotuksessa sovellettavan Ehegattensplitting-järjestelmän ansiosta harjoittaa yritystoimintaa lähinnä lisätulojen hankkimiseksi. Toisaalla ovat naiset, joiden on minun tavallani ansaittava koko elantonsa itse, ilman puolison taloudellista tukea.
Juuri tässä Saksan järjestelmän rakenteelliset ongelmat voivat tuntua kaikkein voimakkaimmin.
Yksin elävä nainen tai yksinhuoltaja, joka pyörittää yritystä tai käy kokopäivätyössä, voi joutua taistelemaan kohtuuttoman vaikeissa olosuhteissa. Hän kantaa taloudellisen riskin itse, eikä hänen verotuksellinen asemansa välttämättä ole yhtä edullinen kuin sellaisen avioparin, jonka verotus hyötyy puolisoiden tulojen yhteensovittamisesta. Samalla hänen on ehkä perusteltava, miksi lapsi viettää niin paljon aikaa päivähoidossa.
Suomessa jokaisen naisen taloudellista itsenäisyyttä – riippumatta siitä, elääkö hän parisuhteessa vai yksin – pidetään lähtökohtaisesti normaalina tavoitteena.
Järjestelmän tarkoituksena on mahdollistaa se, että nainen voi tulla toimeen omalla työllään ilman, että itsenäinen elämä muodostuu kohtuuttomaksi selviytymistaisteluksi.
Kyse ei siis ole vain siitä, kuinka monta tuntia äiti viettää lastensa kanssa. Kyse on myös siitä, millaisen yhteiskunnan olemme rakentaneet: voiko nainen tehdä työtä, kasvattaa lapsensa ja huolehtia omasta toimeentulostaan ilman jatkuvaa syyllisyyttä ja kohtuutonta taloudellista taakkaa?
Tämä aihe ei ole minulle pelkkää teoriaa. Elin itse vuosikausia kotiäitinä Saksassa, juuri sellaisessa yhteiskunnallisessa järjestelmässä, jota Mareike Fallwickl romaanissaan ”Die Wut die bleibt” kuvaa. Se on kirja, jonka luimme hiljan saksankielisessä kirjallisuusklubissani. Se on feministinen romaani, joka käsittelee äitien uupumusta, hoivavastuun epätasa-arvoa (care gap), mielialakuormaa (mental load) ja naisten välistä solidaarisuutta.
Avioliitossa ja perhe-elämässä naisen taloudellinen riippuvuus saattoi muodostua lähes itsestäänselvyydeksi. Kun minä halusin takaisin oman vapauteni ja itsenäisyyteni, minun oli lopulta lähdettävä.
Lähtö ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että olisin voinut aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä. Sitä seurasivat monet taloudellisesti erittäin vaikeat vuodet. Minun piti rakentaa oma toimeentuloni ja löytää paikkani maailmassa, jossa naisen asiantuntemusta tai oikeutta toimia itsenäisesti ei aina pidetty itsestään selvänä.
Kun perustin Saksassa oman konsulttiyritykseni ja aloin toimia miesvaltaisessa liike-elämässä, sain usein kuulla kysymyksen: ”Wo ist Ihr Mann?” – Missä miehenne on? Ikään kuin nainen ei voisi hoitaa liikeneuvotteluja ja tehdä itsenäisiä päätöksiä ilman miestä rinnallaan.
Muistan myös neuvottelun suuren saksalaisen yrityksen sisäänostajan kanssa. Kun keskustelumme oli edennyt, hän totesi lopulta: ”Sie wissen ja, wovon Sie sprechen!” – Tehän todella tiedätte, mistä puhutte!
Vastasin: ”Natürlich weiß ich das, sonst würde ich doch mit Ihnen nicht darüber reden.” – Tietenkin tiedän. Enhän minä muuten keskustelisi kanssanne tästä asiasta.
Siihen keskustelu loppui.
Myös avioeroasianajajani sanoi jotakin, mikä jäi mieleeni. Hän kertoi tuntevansa monia naisia, jotka olivat olleet naimisissa menestyvien professorien kanssa mutta jäivät eron jälkeen taloudellisesti täysin tyhjän päälle.
Siinä kiteytyy yksi tämän järjestelmän ongelmista. Nainen voi vuosikymmenten ajan tukea perheen yhteistä elämää, huolehtia kodista ja mahdollistaa miehensä urakehityksen. Mies voi edetä akateemisella urallaan ja saavuttaa arvostetun aseman, mutta naisen oma työura ja eläketurva jäävät samalla rakentumatta. Kun avioliitto päättyy, puolisoiden taloudelliset tilanteet voivat olla täysin erilaiset.
Minunkaan elämäni ei mennyt toisin. Kun lopulta lähdin avioliitostani saadakseni takaisin oman vapauteni ja itsenäisyyteni, jouduin rakentamaan elämäni uudelleen. Seuranneet vuodet olivat taloudellisesti vaikeita, ja niiden vaikutukset näkyvät edelleen vaatimattomassa eläkkeessäni.
Entinen mieheni ei ymmärrä tilannettani vieläkään. Hänen näkökulmastaan järjestelmä toimi erinomaisesti. Minun näkökulmastani sen hinta oli aivan toinen.
En kerro tätä tuomitakseni entistä miestäni tai ketään muutakaan yksittäistä ihmistä. En myöskään jaa tarinaani väittääkseni, että kaikkien naisten kokemukset olisivat samanlaisia. Kerron sen, koska olen itse elänyt näiden rakenteiden sisällä ja tiedän, kuinka vaikeaa niistä voi olla päästä irti. Tiedän myös, millaista on joutua rakentamaan omaa elämäänsä uudelleen ja taistelemaan paikastaan yhteiskunnassa. Näen sen päivittäisen tasapainoilun, jota niin monet naiset joutuvat tekemään työn, perheen, toimeentulon ja omien tarpeidensa välillä.
Naiset eivät ole ongelma – ongelma on järjestelmä, joka asettaa naiset eriarvoiseen asemaan.
Suomalaisena haluan näyttää saksalaisille, että yhteiskunta voidaan rakentaa myös toisin. Maailmassa, jossa naisen ei tarvitse ensin lähteä avioliitostaan tai paeta omasta elämästään voidakseen hengittää vapaasti, olla oma itsensä ja huolehtia omasta toimeentulostaan.
Saksalaiset naiset ansaitsevat parempaa kuin jatkuvan syyllisyyden, taloudellisen epävarmuuden ja uuvuttavan turhautumisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti