”Minä maalainen”. Lapsuuteni Tuomojalla 1950- ja 1960-luvuilla

Minulla on ollut onnea: minulla oli rakastavat vanhemmat. Toisiaan rakastavat ja lapsiaan rakastavat.

Meillä oli viiden lehmän maatila. Äidin vanhemmat jäivät taloon asumaan, isäni tuli kotivävyksi. Äiti halusi tätinsä Hissun, Hilma Salan jalanjälkiä seuraten oopperalaulajaksi, mutta jonkunhan piti taloa pitää…

Tuo täti oli isoäitini nuorin sisko. Muistan hänen vierailunsa isoäitini syntymäpäivillä vanhemman herrasmiehen, hänen toisen miehensä kuvanveistäjä Lauri Leppäsen kanssa. Leppäsen teoksia löytyy Esplanadin puistosta ja Kuopiosta ja…  Hissu-tädin kautta löytyy sukua ihan Järnefeldteihin asti…

Mutta me emme olleet mitään hienoa seurapiiriväkeä, vaan me olimme maalaisia. Kun 2004 etsittiin ”suurta suomalaista”, ilmoitin ykskantaan, että suuria suomalaisia ovat omat vanhempani, hehän ovat muiden kaltaistensa kanssa Suomen hyvinvoinnin rakentaneet. Ei, suurimaksi suomalaiseksi kansa valitsi Mannerheimin. Olkoon niin sitten. En aseta Mannerheimin tärkeyttä kyseenalaiseksi, mutta missä ovat presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoilla ne puurtajat?

Muistan joskus ihmetelleeni äidin sanomaa, että hänellä on hyvä mies, koska ei juo eikä tupakoi. Ihmettelin siksi, kun eihän suvussa eikä kylällä kukaan muukaan juopotellut eikä tupakoinut. Kai viesti raittiudesta oli mennyt perille, äiti oli paikallisen raittiusseuran puheenjohtaja. Raittiusseuralla oli lisäksi paljonkin toimintaa, muun muassa mieskuoro, jossa kaikki serkkuni lauloivat, sekä partio, jossa minä toimin vartionjohtajana.

Viisi lehmää ja kymmenen hehtaaria peltoa eivät kuitenkaan sodan jälkeen kovin hyvin elättäneet, joten vanhempani hakivat lisätuloa ja itse asiassa hieman vahingossa perustivat viipurinrinkelileipomon.   http://pipa01.blogspot.com/2010/02/vanhempieni-haamatka-ja-mita-siita.html

Isoisäni kuoli, kun olin vajaan kahden vuoden ikäinen. Pieni lapsi ei yleensä muista kovin varhaisia asioita, mutta minä muistan edelleen hänen valkoisen arkkunsa, miten valtavan iso se mielestäni oli, missä se oli aitassa, ja sen vieressä olleen viulun. Isoisä oli aikanaan ollut kyläpelimanni. 

 

  

Maatilaa täytyy hoitaa joka päivä, työtä on paljon ja se on raskasta. Meillä siis oli viisi lehmää, Ansa, Lumikki, Leikki, Ansan tytär Muisto, ja kyyttö Jetta eli Itä-Suomen perinnerodun edustaja ja myöhemmin sen tytär Rusina. Samana vuonna syntyneille vasikoille annetaan vuosittain aina samalla kirjaimella alkavat nimet. 

 

Ata, Pikku-Ata ja Elmeri

Sitten oli vasikoita, nuorta karjaa eli hienoja ja mullikoita, oli lampaita, kukko ja kanoja ja tietenkin kissa. Aivan kuten tuohon aikaan pientiloilla yleensäkin. Kesällä täytyy huolehtia siitä, että lehmillä ja muilla eläimillä on ruokaa talvella. Niinpä tehtiin auraukset, äestykset, kylvöt, heinän- ja elonkorjuut keväällä ja kesällä. Kaikki yhdessä. 
 

Hevonenkin oli, kunnes isä osti omasta mielestään iki-ihanan Valmetin – niitä jopa kaksi, punaisen ja myöhemmin valkoisen. Olin kuulemma kerran nappulaikäisenä kompastunut hevosen jalkoihin. Polle-hevonen jähmettyi kiltisti paikoilleen, kunnes minut oli autettu pois hevosen jaloista.

Talvella karjaa hoiti aluksi mamma, isoäitini. Kun aikaa kuitenkin kului, hän alkoi unohdella asioita ja niinpä me pienemmät, minä ja neljä vuotta nuorempi veljeni jouduimme ottamaan melkoisen vastuun. 
 

Kerran mamma oli laittamassa ruokaa ja pyysi minua käristämään jauhelihaa sillä aikaa kun hän käy kaupassa. Kauppa oli aivan lähellä. Minä lapsi pieni käristin ja käristin ja liha paloi karrelle. Mamma palattuaan päivittelemään, että voi voi, kun ei ymmärtänyt sanoa, että ottaisin sen sitten pois tulelta…  Oppia ikä kaikki. Kerran käskettiin perkaamaan kalat. Minä ottamaan ruotoja pikkukaloista... Joku vanhempi sukulainen hyökkäsi kimppuuni - niin minusta tuntui - ja alkoi sättiä, ettei kaloja tuolla tavalla perata. Onneksi neuvoi miten... Eivät lapset ihan kaikkea heti osaa!

Myöhemmin tapahtui, että mamma avasi kaasuhellan liekin ja totesi, että tulitikut olivat loppuneet. Ei, ei lähtenyt lainaamaan. Lähti taas kauppaan ostamaan tulitikkuja. Me lapset onneksi tajusimme tilanteen ja sammutimme kaasuhellan ajoissa…  Siitä sitten seurasi, että täysi vastuu jäi meille, lapsille.  Varalla naapurustossa, tosin vähän kauempani, oli onneksi tätini. Joka vuosi ennen joulua täti toi minulle itse kasvattamansa hyasinsin...

Niinpä minusta tuli koulun ohella karjanhoitaja ja pikkuveljestäni pikkukokki. Syötiin paistettuja kananmunia. Lienen ollut tuolloin joitain 13-vuotias, joka tapauksessa jo oppikoulussa Lauritsalassa. Tänään sitä kai kutsuttaisiin lapsityövoimaksi. Tuolloin sellainen oli perin tavallista eikä ole elämässä haitannut. En muista koskaan tehneeni kotitehtäviä. Varmaan olin tehnyt, koska olin suhteellisen hyvä oppilas. Tosin koulukaverit pitivät pilkkanaan: ”Maalainen”. Ehkä niin, sillä ei meillä ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa ennen kuin olin 17-vuotias ja uusi talo oli valmis. Puhelin ja televisio sekä auto kyllä oli varsin varhain. 

Talvella leivottiin isossa tuvassamme ja myöhemmin vasiten rakennetussa leipomossa kaksi tai kolme päivää ja toiset kaksi tai kolme päivää isä ja äiti olivat "jossain" Suomessa markkinoilla. Leipomossa työhön osallistuimme tietenkin aika usein myös me lapset. Kunnes pikkuveljeni keksi rakentaa kitaran... Sitten vanhemmat lähtivät markkinoille ja me jäimme kotiin. En tiennyt Suomen kartasta paljoakaan, mutta tiesin jo varhain, miten kauan minnekin matka kestäisi.  Jos torilla täytyy olla aamulla kello kuusi, niin voi kuvitella, miten kauan tuonaikaisilla teillä matka satojen kilometrien päähän kestäisi ja mihin aikaan aamulla täytyy matkaan lähteä. Mitä vaatteita ja jalkineita  mukaan ottaa, voi myös hyvin kuvitella, jos pakkasta on vaikkapa 40 astetta - kuten aina talvella oli esimerkiksi Pohjois-Karjalassa. Töppöset, siis huopikkaat ainakin! Sormikkaat, joissa sormenpäät olivat vapaina, olivat minusta hassu juttu. Vaan mitenkäs rahoja lapasissa laskisi. 

Ennen kouluun lähtöä minun piti viedä maito maitolaiturille, sitten syöttää eläimet ja lypsää lehmät. Koulusta palattua taas syöttää eläimet ja lypsää lehmät. Lypsykone oli, toimi joskus miten toimi, joten joskus tuli aamulla kiire, kun piti lypsää lehmät käsin... Joitakin kertoja syntyi vasikoita. Silloin en ehtinyt kouluun… Ei siinä kaikessa touhussa juuri harrastamaan ehtinyt. Harrastukseni oli kovin yksinkertainen: luin paljon ja lauloin aina. Kesällä sitten kävin seurakunnan nuorissa, kun sinne pääsi polkupyörällä, myös seurakunnan nuorisokuorossa.

Nuorena en osannut edes ajatella, että voisin olla elämässäni ihan ilman eläimiä. Kun pikkukaritsa kuoli, itkin sitä monta päivää. Minulla oli kerran kaksi kania, Dusty ja Nougat. Niillä piti olla englanninkieliset nimet, koska se oli hienoa. (Muistuttaako tämä jotenkin nykynuorison kielenkäytöstä?). Ne sitten kerran teurastettiin ja syötiin. Taas itkin. Sitten minulla oli marsu ja se sai poikasia. Häkissä taisi olla aukko, kun koko pesue karkasi ja sinne menivät petojen suihin. Ja taas itkin katkerasti. Joskus eläimiä oli pakko viedä teurastamoon. Sitten en syönyt vähään aikaan makkaraa. 

Kanoilta katkottiin kauloja, ja joka kerran päätön kana lähti lentoon tai ainakin juoksuun. Päätön kana juoksee, koska sen selkäytimen ja lihasten hermoimpulssit toimivat vielä hetken ilman aivojen ohjaustakin. Siis sählää kuin päätön kana.

Meillä oli tinkalaisia. He hakivat maitoa ja kananmunia. Kanavatyöaikaan (1963–1968) väkeä tuli töihin muualtakin Suomesta, joten kysyntää oli. Äiti oli aina ystävällinen ja aika suurpiirteinen, lisäsi usein yhden munan enemmän tai toppasi maitoastian piripinnallleen. Opin siinä samalla, että keskimäärin kilo on 17 kananmunaa.

Kanavatyöaikaan meillä oli myös vuokralaisia, joiden kanssa oli aika kivaa. Menivät kaksi kerran keskenään naimisiin, ja ”häissä” oli paikalla vain todistajat eli vanhempani, muut kaksi vuokralaistamme ja mamma, veljeni ja minä. Isoihin maalaishäihin tottuneena minusta koko tapahtuma oli perin kummallinen. Mutta olihan kakkua sentään. 

Vanhan hirsipuisen talomme yläkerran pikkuhuoneisiin eli vuokralaisten luo pääsi jyrkkiä portaita pitkin. Kerran putosin ylhäältä alas asti pyörien, mutta ei käynyt kumminkaan. Lapsella on joustavat luut.

Pitkäaikaisin vuokralaisemme Hilda-täti oli minulle rakas, hän auttoi usein kesäisin maatilan töissä, muuten oli töissä Konnunsuon vankilalla, kuten hyvin monet seudulla asuvat myös. Hän oli Jehovan todistaja, ja sitä kautta tulivat tutuiksi myös hänen sukulaisensa ja koko yhteisö. Se onkin ollut elämän matkassa iso apu todeta, että ihmiset ovat erilaisia eikä ketään pidä arvostella uskonnon perusteella.

Mukavaa oli päästä naapurin nuorten aikuisten kanssa sunnuntaina helluntaikirkolle. Siellä kuunneltiin saarnaa ja laulua mutta myös tutustuttiin muihin nuoriin. Vanhempani eivät olleet helluntailaisia, mutta rakas tätini oli ja lähistöllä asui muitakin. Ehkä on ollut avartavaa saada tuntea monenlaisia ihmisiä. Yksi paras koulukaverini oli mormoni, ja totta kai tutustuin hänen perheeseensä myös ja kävin heidän tapahtumissaan. Ortodoksisuus taas ei ole Itä-Suomessa mitenkään harvinaista eikä erikoista.

Sunnuntaisin hoidettiin kyllä karja, mutta muuta työtä ei tehty. Ei edes laitettu ruokaa. Saksaan muutettuani minusta oli perin kummallista, että siellä perheen äidin päätehtävä oli valmistaa juhla-ateria joka sunnuntai. Äitini ja isäni siis lepäsivät sängyllä, äiti luki useimmiten ääneen milloin mitäkin, yleensä ei lapsille tarkoitettuja tekstejä vaan jotain kirjallisuutta, lukeminen kun oli hänen intohimonsa – ja me lapset makasimme siinä samassa sängyssä ja kuuntelimme. Olen siis pienestä pitäen saanut kuulla kaikenlaista, ja nykytutkimuksen mukaan siitä olisi yhä hyötyä lapselle kuin lapselle pienestä pitäen, ei ainoastaan aikuisille ja itse lukemalla. Kaiken ylimääräisen ajan, siis juoksutunnit ja bussia odotellen, vietin minäkin joko kirjastossa tai kirjakaupassa. En baareissa enkä diskoissa. Konventit toki hoidettiin, myös niiden ohjelmat, järjestäjätyyppiä kun olen, mutta en viihdy meteliporukoissa. Eihän sinne sitä paitsi hyvin päässytkään, kun isä ei vapaa-aikana ikinä mihinkään halunnut ajaa – töikseen kun markkinoille aina ajoi.

Äidin toinen harrastus oli puutarhanhoito. Sitä en ole häneltä perinyt, joskin minulla on ollut puutarhaa jos jonkinlaista ja tietämystä on kertynyt runsaasti. Äiti oli saanut palkintoja pihan hoidosta joskus aikanaan, piha oli aina tiptop ja mahdollisimman paljon kasvatettiin itse. Myöhemmin äidin talossa viihtyivät mitä kummallisimmat kasvit, esimerkiksi mandariini- ja kahvipuut, bougainvillea eli ihmeköynnös, tai eksoottiset kaktukset. Hänen kiinanruusunsa eli hibiscus oli sekin puun kokoinen kuten Espanjassa, jossa vanhempani eläköidyttyään talvensa viettivät. 

Mustikoita, puolukoita ja sienä poimittiin, myös Konnunsuon isoilta soilta muuraimia, mutta innokasta marjamiestä minusta ei koskaan tullut. Ei tullut miestä muutenkaan. Ahomansikoita löytyi kanavan laidalta, ne pisteltiin ruohonkorsiin... ja ai miten ne ovat maukkaita. 

 

 

Parasta kesällä olivat serkut, joiden vanhemmat olivat tietenkin töissä ja lapset pitkiä aikoja ”maalla” eli meillä. Siksi meistä, jopa varsin eri-ikäisistä serkuksista tuli kuin sisaruksia. Toinen ihana asia oli ja on yhä edelleen ”naapurin tyttö”, pienen metsätaipaleen takana asunut toinen ikäiseni tyttö. Hän oli ja yhä on paras ystäväni. Meillähän puuhaa riitti. Ei paljon nukkua muistettu, mutta se sopi hyvin vanhemmillemme, ei meistä tarvinnut huolta pitää.

Pihamme halki kulki pieni joki, ”Tuomoja”. Ilman i-kirjainta. Varmaan hukka vei? (I-kirjaiminen Tuomioja on ihan muualla, eikä myöskään samannimisellä poliitkolla ole mitään tekemistä Tuomojan kanssa.)  Tuomi siellä on samalla paikalla edelleenkin. Kyllä se komeasti keväällä kukki ja haisi kuin paholainen. Joen rannat kukkivat kesäisin täysin keltaisina ja tuuheina kasvavista kurjenmiekoista.  

Tärkein ja eniten kuulemani lause lapsuudessa oli ”Älä mää jokkee, älä mää jokkee…”, loputtomiin. Sekä minä että veljeni kyllä opimme uimaan, mutta uimista emme kumpikaan koskaan oppineet rakastamaan. Kalastaminen ja soutaminen oli hauskempaa. 
 

Navetassa oli sähkö, eli vettä pumpattiin navettaan, mutta joskus vesijohto talvella jäätyi eivätkä eläimet saaneet vettä. Siis kantamaan. Se on lapselle rankkaa työtä. En osannut pelätä jäätä, koska joki jäätyi aina nopeasti kokonaan. Luisteltiin ja rinteeseen rakennettiin lumilinna. Mamma laittoin joskus jäälle napakelkan - jäähän isketään aisa, siihen kiinnitetään kelkka ja laitetta pyöritetään keskeltä, jolloin kelkka lähtee hurjaan pyörivään vauhtiin.  

Kuva: Petritap - Oma teos, CC BY-SA / Wikipedia
 

Keväällä jäiden lähtö oli iso spektaakkeli ja piti aivan käsittämättömän kovan metelin.

Talvella huonolla säällä, jos isä oli kotona, hän kävi joko auraamassa tien bussipysäkille tai vei minut sinne traktorilla. Keväällä isä pitkän kangen kanssa kävi koettelemassa jäätä, josko se vielä kestäisi mennä lyhyemmän reitin eli bussipysäkille kanavan yli.

Sitten kirjoitin ylioppilaaksi ja lähdin maailmalle. Uteliaisuus vei.

Minä maalainen siis. 

Istuivatpa kuu-ukko ja poikansa kuussa ja katselivat maatamoa. Kuu-ukko opetti poikaansa: ”Katsopa, tuolla on maa. Siellä asuu maalaisia. Se koostuu kolmesta osasta: Thaimaa, Saimaa ja Loimaa.”

 

Ylläolevia kuvia otti mm. tätini mies Tauno Poikolainen.