Neuschwansteinin linna on ollut virallisesti Unescon maailmanperintökohde heinäkuusta 2025 lähtien. Unesco lisäsi sen maailmanperintöluetteloon yhdessä muiden Baijerin kuningas Ludvig II:n kuninkaallisten rakennusten kanssa.
No, pääsihän se vihdoinkin listalle, samoin kuin Alvar Aallon arkkitehtuurikin.
Ennen kuin käyt tutustumassa linnaan, sinun kannattaa tutustua Ludwig II:n ja linnan tarinaan. Olen käynyt siellä muutaman kerran, asuinhan Bodenjärvellä Etelä-Saksassa vuosikausia ja mikään siellä ei ole kovin kaukana. Allgäu on viehättävä mäkinen ja vuoristoinen maisema Etelä-Saksassa, joka ulottuu Baijerin hallintoalueelle Schwabeniin, osiin Baden-Württembergia ja aina Itävallan rajalle asti. Ihan pääteiden varrella linna ei ole, eli kannattaa ottaa mukaan hieman aikaa.
Kaikki neljä Ludwigin linnaa ovat:
-Neuschwansteinin
linna (Schwangau) – rakennettu idealisoidun keskiaikaisen ritarilinnan tyyliin.
-Linderhofin palatsi (Ettal) – intiimi rokokootyylinen palatsi vuoristossa.
-Schachenin kuninkaallinen maja (Garmisch-Partenkirchen) – puinen metsästysmaja,
jossa on upea turkkilainen huone.
-Herrenchiemseen palatsi (Herrenchiemseen saari) – rakennettu Versailles'n
historiallisen mallin mukaan.
Ludwig II ei ollut suunnitellut, että jälkipolvet muistaisivat hänet ikuisesti. Vaikka mikään tai kukaan ei muistuttaisi meitä hänestä tänä päivänä – eivät kuvakirjat, eivät elokuvat, eivätkä edes hänen rakennuksensa, niin monet linnat kauniilla Allgäun alueella kyllä muistuttavat.
Tuskin mikään oli tälle Baijerin arvoitukselliselle kuninkaalle yhtä vastenmielistä kuin häntä ympäröivä hälinä. Hän pelkäsi kaikkia noita ihmisiä, noita "alhaisia hyönteissieluja", jotka jatkuvasti piirittivät häntä. Ludvig halusi kuulua itselleen, vain itselleen, autonomian kuninkaana. Siksi hän lopulta rakensi kaikki nuo linnat itselleen: saavuttamattomissa oleviksi paikoiksi. Ei turisteille.
Ja kuoleman jälkeenkin asian tuli olla niin, siten hän oli säätänyt: Räjäyttäkää rakennukset, tuhotkaa kaikki, mitä olin suunnitellut! Jotta plebeijit eivät missään olosuhteissa saisi vaeltaa kammioissa tai tutkia hänen harrastuksiaan. Ei perintöä, ei testamenttia. Ludwig kuolisi, ja hänen mukanaan taide, jota hän oli vaalinut, suunnitellut ja ihaillut.
Mutta. Kuten tiedämme, asiat menivät hieman toisin. Tuskin Ludwig oli kuollut vuonna 1886, vain 40-vuotiaana epäselvissä olosuhteissa, kun hänen linnansa avattiin yleisölle. Siitä lähtien kävijämäärät ovat tasaisesti kasvaneet, ja kiinnostus Ludwigia kohtaan on kasvanut yhä suuremmaksi ja levinnyt maailmanlaajuiseksi. Mikään muu saksalainen rakennus ei ole yhtä suosittu ulkomailla kuin Neuschwansteinin linna, jota pidetään teutonien metsän yksinäisyyden ruumiillistumana, vaikkei nykyisin kenenkään tarvitse enää tuntea oloaan erityisen eksyneeksi siellä ylhäällä. Yli miljoona ihmistä tungeksii jyrkällä kalliolla joka vuosi. Ja määrä on kasvussa.
Monilla oli maailmanperintökohteeksi pääsemiselle epäilyksiä: Neuschwanstein – eikö se ole vain hienostunutta kitschiä? 1800-luvun näennäislinna, joka vain teeskentelee olevansa keskiaikainen? Vain irvikuva Ludwigin toiveista, koska kansa halusi sananvaltaa, olla osa päätöksentekoprosessia, ja että hän, kuningas, ei enää ollut absoluuttinen hallitsija? Neuschwanstein on itsepetoksen muistomerkki. Samaan aikaan kun Pariisi suunnitteli Eiffel-tornia ja Chicago ensimmäisiä pilvenpiirtäjiään, Baijerissa luotiin kuvankaunista maailmankuvaa. Täällä huippu on edelleen huippu, pohja on hyvin matala. Hohtavan valkoisten muurien takana kuningas oli täydellisesti suojassa; todellisuus sai pysyä ulkona.
Totta on, että Ludvig ei ollut valistunut hallitsija. Hän piti vuosittain muistotilaisuuden Ranskan kuningatar Marie Antoinettelle, jonka vallankumoukselliset mestasivat ja jota Ludvig suri entistä enemmän. Herreninseliin Chiemsee-järvelle hän jopa rakennutti toisen Versailles'n, huolellisesti alkuperäisen mallin mukaan, osoittaakseen ihailuaan. Oi mitä aikoja ne Ranskassa olivatkaan: ehdoton valta, kiistaton kuningas. Näin se olisi ollut taas, jos se olisi ollut hänestä, taantumuksellisesta Ludvigista, kiinni.
Oli kuitenkin olemassa myös toinen, täysin moderni Ludwig. Ludwig, radikaali vapaa sielu. Progressiivisuuden lumoissa, taidetta intohimoisesti rakastaen. Inspiroitui ideoista, jotka vetoavat tunteisiimme vielä tänäkin päivänä. Hänen linnansa saattavat olla vanhanaikaisia, mutta kukaan ei voi erehtyä: juuri restauroinnin hengestä syntyi se, mitä nykyään kutsumme popkulttuuriksi. Yksilön kultti, rajojen rikkomisen, simuloinnin ja suuren, erittäin suuren spektaakkelin riemua. Michael Jackson ei olisi ollut popin kuningas ilman kuningas Ludwigia. Hänen ajattelunsa ja estetiikkansa muokkaavat myös suurta osaa nykypäivästä.
Kaikki alkoi epätavanomaisella tavalla ymmärtää historiaa: Kuninkaan odottaisi kunnioittavan ja ilmentävän menneisyyttä, erityisesti perheensä, Wittelsbachien, menneisyyttä. Tämä piti paikkansa Ludwigin isän kohdalla, joka vaali baijerilaista kansallista tyyliä. Poika vaan ei välittänyt vähääkään sinivalkoisista timanttikuvioista ja monista muista kansanperinnetekijöistä. Hän ei tuntenut olevansa sidottu perinteeseen, vaan omiin mieltymyksiinsä. Ikään kuin hän tietoisesti haluaisi irtautua omasta menneisyydestään, hän luopui esi-isien gallerioista uusissa linnoissaan; siellä ei ollut eikä ole perittyjä mattoja, arkkuja tai aseita – käytännössä mitään, mikä muistuttaisi menneisyydestä. Selvästikin Ludwig ei pitänyt itseään oman perinteensä jatkumona. Päinvastoin, historian oli määrä olla hänen luomuksensa. Hänen oma keksintönsä.
Toisinaan Ludwig pyrki herättämään henkiin Graalin maljan myyttejä, pyrki olemaan Lohengrinin kaltainen ja kuvitteli olevansa liitossa Richard Wagnerin kanssa. Hän loi Neuschwanstein-fantasiansa malliksi Wartburgin linnan Eisenachissa. Samanaikaisesti Ludwig piti rokokoota todellisen kuninkuuden ruumiillistumana ja yritti epätoivoisesti muuttaa Linderhofin palatsia ympäröivän kapean Ammergaun alppilaakson huvipuistoksi. Kolmanneksi oli Kaukoitä: olipa kyseessä Marokko tai Himalaja, Ludwigia kiehtoi ”itä”. Hän sai kuunsirpin nousemaan Allgäun alueella, pystytti lukuisia itämaiseen tyyliin rakennettuja paviljonkeja ja otti siten tuona aikana täysin vieraita asioita ja tyylejä omikseen.
Se oli sujuvaa, monitahoista ja kiistatta luovaa elämää. Vuosien varrella Ludwigin palkkaamista monista arkkitehdeista, taidemaalareista, kuvanveistäjistä ja maisemapuutarhureista tiedetään tänäkin päivänä vain vähän, sillä Ludwig ei tarvinnut kuuluisia nimiä koristeeksi. Hän itse oli mestaritaiteilija. Hän kiinnitti huomiota jokaiseen tyylin ja tyylikkyyden yksityiskohtaan, jopa ovenkahvojen (joutsenenkaulojen) muotoiluun. Hän omaksui myös teknologiset innovaatiot: kuumaa vettä piti virrata hanasta, sähkötakka lepatti takassa ja palvelijat voitiin kutsua paikalle napin painalluksella. Se, mikä ulkoa näyttää vanhalta, on sisältä huippumodernia. Taide ja teknologia – Ludwigin käsissä niistä tuli yksi.
Linderhofin palatsiinsa hän suunnitteli jättimäisen Venus-luolan maanalaisine järvineen, jolla hän saattoi soutaa kullatulla simpukanmuotoisella veneellä. Tippukivet olivat puuta, kiipeilykasvit kipsistä, alas virtasi vesiputous, oli aaltokone ja jopa sateenkaarikone, savu- ja tuoksutehosteita, ja valaistus oli niin nerokkaasti järjestetty, että sillä voitiin luoda mitä erilaisimpia tunnelmia. Ludwigin projektia kutsuttiin nimellä Re-Enchantment, uudelleenlumoutuminen. Nykytaiteen kielellä: immersio, uppoutuminen. Täällä, taiteessaan, hän saattoi eksyä täysin omiin unelmiinsa. Illuusio oli todellisempi kuin todellisuus, täydellinen luonnon, myös oman luontonsa, hallinta.
Tämä on aina ollut modernin ajan projekti: ihmiskunta uskoi täydelliseen toteutettavuuteen; mikään ei tuntunut mahdottomalta. Sen perimmäinen tavoite: ylittää aika ja tila. Digitaalisen teknologian ansiosta tämä on nykyään entistäkin paremmin saavutettavissa; elämme kaikkialla läsnä olevan aikakaudella, jossa todellisuus ja fiktio sulautuvat saumattomasti. Avantgarde-Ludwig olisi luonnollisesti ollut innoissaan; juuri tätä hän kuvitteli: seurata vapaasti omaa logiikkaansa, omaa, usein absurdia, järkeään. Niinpä hän rakennutti itselleen toisen luolan, tällä kertaa Neuschwansteinin linnaan, korkealle, yhteen ylimmistä kerroksista, luolaan taivaalla.
Ludwigin linnat eivät olleet asuinpaikkoja, vaan kauniiden illuusioiden paikkoja.
Jopa aiemmin, 1600- ja 1700-luvuilla, jotkut monarkit olivat antaneet periksi fantasioilleen pystyttämällä keinotekoisia linnanraunioita tai tulta syöksevän tulivuoren. Hovin oli tarkoitus olla vaikuttunut ja maailman puhua siitä. Ludwig kuitenkin käytti energiansa yksinomaan itsensä ylistämiseen. Hän ei ottanut ketään vastaan, ei pitänyt juhlia, eivätkä hänen linnansa palvelleet mitään poliittista tarkoitusta. Ne olivat omistettu yksinomaan hänelle, hänen mielikuvitukselleen, eivätkä kenellekään muulle.
Miksi niistä sitten tuli malliesimerkki, modernin massakulttuurin syntymäpaikka? Jopa Walt Disney oli niin vaikuttunut, että hän teetti Neuschwansteinin replikan teemapuistojaan varten. Ludwig oli nimittäin tahattomasti saavuttanut jotain ratkaisevaa: hän oli määritellyt uudelleen kopion ja alkuperäisen välisen suhteen. Aivan kuten hänen luolansa leijuu taivaalla, niin myös korkea- ja populaarikulttuuri yhdistyvät hänen rakennuksissaan. Kaikki ristiriidat: ratkaistu.
Minä uskon, että juuri Disney teki linnasta niin kuuluisan. Sehän on ”se prinsessalinna”! Linna toimi tärkeimpänä visuaalisena inspiraationa Disneylandin Prinsessa Ruususen linnalle ja kuuluisalle Disney-logolle.
Ludwig lähestyi projektejaan tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tutki lähteitä, keräsi kaiverruksia, valokuvia ja kirjoja ja sai inspiraatiota Pariisin maailmannäyttelystä. Aitous oli aina hänen ensisijainen huolenaiheensa, ja siksi hän lähetti avustajan Caprille kahdesti, koska siellä olevan luolan sinisen piti vastata täysin hänen omaa sinistä Linderhofissa. Silti Ludwig oli täysin estoton ja vapaa luovassa lähestymistavassaan: hän ei nähnyt mitään väärää siinä, että hän varioi huolellisesti luotuja malleja oman makunsa mukaan. Hän otti niistä näytteitä, kokosi niitä, loi niistä kollaaseja. Ja tällä tavoin muutti erityisen yleiseksi. Tämä erityinen taju tyypillistä ja ikonista – jopa kliseistä – kohtaan selittää hänen palatsiensa hämmästyttävän menestyksen tähän päivään asti. Niitä kuvataan jatkuvasti ja niitä pidetään maailmanlaajuisesti aristokraattisen hallinnon arkkityyppinä.
Ludwig ilmensi popkulttuurin estotonta ja paradokseja täynnä olevaa luonnetta. Se juhlistaa laulun, elokuvan tai valokuvan ainutlaatuisuutta. Samalla se kuitenkin moninkertaistaa ainutlaatuisuuden ja antaa sen sarjoitettua. Omaleimainen on tärkeää, kuten myös massakulttuurinen saavutettavuus. Ludwigin linnat tarjoavat molempia viettelevällä tavalla: alkuperäistä kopioidaan, jäljitellään jäljittelemättömällä tavalla.
Ludwig ei ollut erityisen tyytyväinen rakennusprojekteihinsa. Ennen kuin yksi linna oli edes valmis, hän aloitti seuraavan. Ja kun hän vieraili unelmakodeissaan, se tapahtui yleensä vain muutamaksi päiväksi: ikään kuin ne eivät olisi asuinpaikkoja, vaan kauniiden illuusioiden tiloja, joille antautuu hetkeksi, mutta jotka lopulta menettävät vetovoimansa. Ludwig oli eksyksissä, juureton – ja tässäkin suhteessa hän oli moderni. Kaipauksena johonkin olennaiseen hän hukkui kuvajaisiinsa, ohjaajaan, joka tunsi vain yhden näyttelijän, yhden katsojan: itsensä.
Hänen viimeisin projektinsa oli riikinkukon muotoisen vaunun muotoinen lentävä kone, jonka tarkoituksena oli paeta maailmaa. Hän harkitsi myös Nova Bavarian perustamista Teneriffalle, Kyprokselle tai Rügenille. Hieman ennen kuolemaansa hän suunnitteli rakentavansa uuden linnoituksen lähelle Neuschwansteinia, vielä korkeammalle ja vielä eristyneemmälle. Täällä, Falkensteinin linnassa, hän toivoi saavuttavansa lopullisen itsensä eliminoinnin. Hänen makuuhuoneessaan oleva pesuallas olisi muistuttanut kasteallasta. Suunnitellun sängyn oli tarkoitus olla alttari. Ludwig oli Jumala, Jumala oli Ludwig.
Tästä näkökulmasta katsottuna olisi täysin järjetöntä, että UNESCO myönsi linnoille vain maailmanperintökohteen arvon. Ne ehdottomasti ansaitsevat enemmän kuin sen, erityisaseman: maailmanperintökohteena ja taivaallisena perintönä.
***
Ludvig II (Ludwig Friedrich Wilhelm von Wittelsbach), 1845-1886) oli Baijerin kuningas vuosina 1864–1886. Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana. 1886 Ludvig syrjäytettiin julistamalla hänet mielisairaaksi. Hän kuoli muutamaa päivää myöhemmin 40-vuotiaana hukkumalla epäselviksi jääneissä olosuhteissa.
Tietolähteenä käytin mm. ZEIT am Wochenende:n artikkelia (31/2023), mutta myös muita lähteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti