”Ei, sinun tunneillasi on aina hauskaa.” Voiko sen kauniimpaa kiitosta ollakaan? Tuo oli oppilaan spontaani kommentti toissa viikolla, kun tein negatiiviseksi esimerkiksi lauseen ”Kurssilla ei ole hauskaa.” Harjoittelimme peruslauseita, yksi suomen lausetyyppihän on ”on plus adjektiivi partitiivissa”, esimerkiksi ”on sateista”.
Tällä viikolla yksi opiskelija sanoi, että hän on kiitollinen siitä, että olen antanut hänelle eväitä elämään, että ne ovat olleet pieniä asioita mutta hänelle isoja. Voiko kauniimpaa kiitosta ollakaan?
Jotain olen tehnyt oikein, huolimatta siitä, että minulla ei ole sitä kuuluisaa paperia, joka todistaa pedagogisen osaamiseni.
Kun tulin Suomeen, lähdin etsimään töitä. En voinut jatkaa entisessä työssäni Keski-Euroopassa toimivien pk-yritysten tukena. Rekrytointifirman ehdotuksesta päädyin aikuiskoulutuskeskuksen haastatteluun, ja siitä seurauksena vähän myöhemmin vetämään suomen kursseja maahanmuuttajille. Tuttua työtähän se toki oli, olinhan sitä tehnyt vuosikausia, tosin vain kielikouluissa Saksassa. Osaamista kertyy tekemällä; aloin opettaa suomea vieraana tai toisena kielenä jo ennen kuin koko oppiainetta oli Suomessa olemassa. Osaamisen myötä päädyin myös opettamaan uusia opettajia. Varsinaisessa työssäni puolestaan olin perehtynyt yrityselämään ja sen ongelmiin.
Niinpä sitten opetin suomea muutaman kuukauden, ja kurssin lopussa opiskelijat antoivat TE-toimistolle palautteen. En ollut tiennyt tuolloin koko opal-menetelmän olemassaolosta mitään, mutta tuon palautteen opiskelijat antoivat, ja tulos oli musertavan hyvä: nuo kuuluisat 4,5 pistettä, joka on jokaisen opettajan ja koulutusta tarjoavan laitoksen tavoite. Siitä ilahtuneena kerroin siitä toisille opettajille, mutta hepä eivät olleetkaan iloisia puolestani… Mutta koulutuskeskus oli, he järjestivät minulle juhlan.
Siitä ura urkeni, tosin pienten mutkien kautta. Menin naimisiin ja muutin uudelle paikkakunnalle, tuolloin työttömänä ja vähävaraisena. Yritin koulutusta Petroskoissa, josta kyllä sain työpaikan, mutta en sitten saanutkaan pitemmän päälle työlupaa. Jouduin palaamaan Suomeen, ja sattumien summana sain neuvon soittaa sikäläiseen ammattiopistoon, koska siellä haettiin suomen opettajaa maahanmuuttajille. Soitin annettuun numeroon, vastannut henkilö kyseli hieman osaamista ja sitten kysyi, milloin voisin aloittaa. Minä vastasin, että vaikka heti, jolloin hän ilmoitti, että työ alkaa sitten ”huomenna aamulla kello kahdeksan”.
Vedin pitkän kurssin, sain hyvän palautteen opiskelijoilta, siitä seurauksena maine oli ilmeisesti kiirinyt jonnekin, koska toisesta oppilaitoksesta soitettiin, tulisinko heille töihin. Eli niin sanotusti ”tultiin kotoa hakemaan”. Siellä sitten sain hyvän palautteen, ja sitten soitettiinkin jo kolmannesta oppilaitoksesta…
Nuo kuitenkin olivat määräaikaisia töitä, joskin pitkiä pestejä. Seuraavan haastattelun teki nykyinen työnantajani, jonka palveluksessa olen nyt ollut jo 9 vuotta. Minua pyydettiin kertomaan, miten aioin opettaa eli mitä käytännössä tekisin – kotoutumiskoulutuksessahan on tarkat kriteerit. Ensimmäinen sopimukseni tässä firmassa oli vajaan vuoden mittainen ja Helsingissä. Firma toimii koko Suomessa ja hyvin tuloksin.
Sen jälkeen olen toiminut vastuukouluttajana ympäri Suomen. Yhdellä paikkakunnalla ryhmään tuli toinen opettaja, ja opiskelijat tekivät valituksen ELY-keskukseen, että haluavat minut takaisin. Siinä oli pedagogisella päälliköllämme selittämistä, ja palasin töihin. Toisella paikkakunnalla opiskelijat olivat tekemässä samanlaista valitusta, mutta se sentään saatiin torpattua, onneksi jatkava opettaja on aivan ihana ja samoilla linjoilla kuin minäkin. Kolmannella paikkakunnalla opiskelijat valittivat edellisestä opettajasta pedagogiselle päällikölle ja tilanne saatiin hoitoon, opiskelijat puolestaan osoittivat minulle kiitollisuuttaan tuomalla runsaasti lahjoja… Tuona samaisena lahjapäivänä sattumien summana tapasin paikallisessa kaupassa yhden entisen kansalaisopiston opiskelijani, ja hän kiitti minua varsin vuolaasti. Samana iltana tapasin toisen entisen opiskelijani toisesta entisestä ryhmästä, ja hän kehui minut maasta taivaaseen, ja me itkimme molemmat. Sanoin hänelle tehneeni vain työni, mutta hänpä sanoi, että toki, mutta on paljon eroa siinä, miten työn tekee. Tämä mies on menestynyt omassa ammatissaan erinomaisen hyvin saaden jopa valtakunnan tason palkintoja.
Yhdet isot kiitokset tulivat TE-toimiston virkailijalta Tampereelta. Hän sanoi, ettei ole vielä tavannut yhtään näin opiskelijoille omistautunutta opettajaa kuin minä olen. Olivathan toki tuloksetkin erittäin hyviä. Seuraava samanlainen kommentti tuli Jyväskylän TE-toimiston virkailijalta seuraavasta ryhmästäni.
Tätä on jatkunut kaikkialla. Toki teen työni, mutta paljon toimin opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Viime talvena kolmen kuukauden aikana kolme entistä opiskelijaani, eri maista ja aivan eri ammateissa, sai tunnustuspalkinnon hyvästä työstään kukin omalla toimialallaan.
Paras työn palkinto on nähdä, miten maahanmuuttajat löytävät paikkansa tässä yhteiskunnassa.
Huolimatta lähtötasosta. Me kaikki olemme yksilöitä.
