maanantai 7. lokakuuta 2013

Nimipäivää, syntymäpäivää... Eläköön!



Minulla on tänään nimipäivä. Nimipäivien viettäminen Suomessa ja Ruotsissa on ainutlaatuista maailmassa. Mutta onhan kenestä hyvänsä mukavaa, että saa olla tapahtumien keskipisteenä? Meidän nimipäivän viettomme relikti ajoilta, jolloin Ruotsi ja sen mukana Suomi oli katolinen. 

Katolisissa ja ortodoksisissa maissa ei nimipäiväkalentereita päivitetä.  Nimipäivää vietetään vain jonkun pyhimyksen muistoksi ja kunniaksi ja sitäkin vain kirkoissa.  Tavallisilla kuolevaisilla ei ole nimipäivää. Tai en ole ainakaan missään nimipäivän viettoon törmännyt.

 

Sen sijaan syntymäpäivää vietetään. Joka vuosi.  Kyllästymiseen asti! Auta armias, jos unohdat jonkun syntymäpäivän. Tietenkin englantilainen kollegani ja minä säännöllisesti unohdimme toisten syntymäpäivät. Eihän meillä kummallakaan ollut sitä perinnettä. 

Mutta syntymäpäivän viettäminen on silti yleensä hauskaa. Ei Saksassa juhlita siten, että juopoteltaisiin pöydän alle. Vaan annetaan lahjoja, kahvitellaan, juodaan lasilliset shampanjaa tai viiniä. Syödään hyvin. Ja ehkä esitetään ohjelmaa. Pyöreät päivät ovat sitten isojen juhlien aika, kuten Suomessakin. Saksassa ei saa onnitella ennen varsinaista syntymäpäivää, sillä sen katsotaan tuovan epäonnea. Itävallassa taas onnitellaan juuri ennen syntymäpäivää, sillä sen katsotaan tuovan onnea…

Kynttilöitä kakussa on yhtä paljon kuin vuosiakin. Lapsilla aina, muilla... no joo.  Anoppini 70-vuotispäiville teimme tyttäreni kanssa kermakakun ja sytytimme sen päälle 70 kynttilää. Vaan meinasi käydä hassusti, sillä kermavaahto alkoi sulaa saman tien… kamalalla kiireelllä pyydettiin päivänsankaria puhaltamaan kynttilät sammuksiin.   Ihan ei kerralla saanut sammuksiin, ja kakun päälle levisi mustia pilkkuja, mutta ei se väkeä haitannut. 

Nauroivat ja söivät kakun - kokonaan.

Totta kai sankarille lauletaan. Saksan kielessä on monta kaunista laulua, mutta ”Häppi börsdei” lienee se yleisin. Tai sitten päivänsankari heitetään ilmaan yhtä monta kertaa kuin on vuosia… no, ainakin kolme, laulaen ”Hoch soll er/sie leben, hoch soll er/sie leben, drei Mal hoch!” eli ”Eläköön, eläköön, kolme kertaa ylös!” Ja kolme kertaa ilmaan.  (Vitsiniekat vääntävät: ”Hoch soll er leben, an der Decke kleben… eli ”Eläköön, jääköön kattoon riippumaan…”)


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Bauhaus-arkkitehtuuri ja sen perintö






”Arkkitehti Walter Gropius (1883–69) perusti vuonna 1919 arkkitehtuuri- ja taidekoulu Bauhausin, joka toimi 1919–1933 Weimarissa, Dessaussa ja Berliinissä. Gropius ja hänen seuraajansa Hannes Meyer (1889–1954) ja Ludwig Mies van der Rohe (1886–1969) kehittivät periaatteet, jotka muodostavat modernin arkkitehtuurin perustan. Heidän filosofiassaan painottuivat klassiset muodot ilman ylimääräistä koristelua. He suhtautuivat myönteisesti teknologiaan ja painottivat ratkaisujen etsimistä ajankohtaisiin ongelmiin kaupunkisuunnittelussa, asuntorakentamisessa ja käytännöllisessä massatuotannossa. Näyttelyyn kuuluu myös ytimekkäitä teoreettisia tekstejä ja arkkitehtonisia piirustuksia, jotka tarjoavat uutta näkökulmaa Weimarissa 94 vuotta sitten perustetun Bauhaus-koulun designfilosofiaan ja siihen, miten tämä vaikutti seuraaviin arkkitehtisukupolviin. ”

Teksti on suora lainaus Tampereen kaupungin Bauhaus-näyttelyä esittelevästä tekstistä. Käykääpä katsomassa, miten paljon tai vähän meidän kuuluisimman arkkitehtimme Aallon tuotanto on suomalaista...


Tasakattomuoti ja rakennusten pussittaminen toi Suomeen ison ongelman: hometalot. Tasakatto nimittäin merkitsee Suomen ilmastossa samaa kuin vuotokatto. Tiedän, että tuo on rajua tekstiä, mutta se ei ole vain minun mielipiteeni, vaan nimenomaan rakennusinsinsinöörien. Siitä, miten esteettisesti kauniita Bauhaus-tyylin rakennukset ja muut tuotteet ovat, voidaan sitten olla montaa mieltä.

Bauhausin alkuperään voi käydä tutustumassa Weimarissa, Saksassa. 


Valokuvanäyttely on avoinna Tampereen taidemuseossa 20.10. asti.


lauantai 5. lokakuuta 2013

Yhdellä ainoalla merkillä ON väliä!

Monet kerrat yksi ainoa pisteen puuttuminen esti sähköpostiviestin lähtemisen tai nettisivun avautumisen.


Yksi pilkku muutti koko sanoman. Sain pojaltani lahjaksi ylläolevan  pikku taulun. Siinä sanotaan: ”Äiti, älä luovuta”. Poika oli lisännyt tauluun pilkun. Ilman pilkkua, alla, taulussa lukisi: ”Älä kuuntele äitiä”. 


Sainpa kerran Suomesta kyselyn välittää Saksaan 10.000 m2 eli kymmenen tuhatta neliötä vaneria. Laitoin saman tien kyselyn eteenpäin kahdelle arkkitehdille. Vastaus tuli molemmilta heti.

Toinen kirjoitti: ”Selvä, tuon määränhän me myymme jo joka maanantai.”

Toinen taas: ”Ei mahdu meidän autotalliin. Oletko lainkaan ajatellut miten paljon sitä on: jos laitetaan pinoon kahden metrin leveydelle ja kahden metrin korkeudelle, niin pituutta on 2,5 kilometriä…"

Olin laittanut viestiin kakkosen sijaan kolmosen...

torstai 3. lokakuuta 2013

"Halusimme olla vapaita"


Peter Fechterin kuolema Berliinin muurilla vuonna 1962 vavisteli maailmaa. Hänen ystävänsä ja kumppaninsa Helmut Kulbeik kertoo tässä ensimmäistä kertaa paon dramaattisista tunneista. 

Tänään on Saksan kansallispäivä. Sitä vietetään nykyisin Saksojen yhdistymisen kunniaksi. 

Artikkelin ovat kirjoittaneet Rainer Erices ja Jan Schönfelder, ja se ilmestyi ”Die Zeit”-lehdessä 12.7.2012.


Viisikymmentä vuotta sitten, 17. elokuuta 1962 päättyi Peter Fechterin elämä hänen yrittäessään paeta Berliinin muurin yli länteen. 18-vuotiaan Fechterin ampui DDR-rajasotilas. Ammukset olisivat myös saattaneet osua Helmut Kulbeikiin, joka oli uskaltanut lähteä Fechterin kanssa yhdessä pakomatkalle. Kulbeik kuitenkin pääsi läpi ja voi aloittaa uuden elämän lännessä. Hän on ainoa todistaja, joka näki läheltä pakoyrityksen. Ja hän on – aina tähän asti – vaiennut muistoistaan. Eikä hän vieläkään halua nähdä kuvaansa lehdessä.

Kulbeik asuu Berliinissä. Kaupungin kahtiajako on ollut jo pitkään historiaa, mutta sen tapahtuman kuvat eivät lähde hänen mielestään. Ei, pako ei ollut virhe, eikä mikään pikkupoikien jekku, hän sanoo. Hän halusi tuolloin pois, pois idästä, ulos DDR:stä. Systeemi lytisti hänet. Eikä pako ollut vaikea – muutaman sekunnin asia.

Mutta kaikki ei onnistunutkaan. Fechteriin osui konepistoolisarja ja hänen verensä vuoti kuiviin länsipoliisien ja länsijournalistien silmien alla. He eivät voineet auttaa, vaikka olivat muurin vieressä. Kuvat kuolemasta menivät kaikkeen maailmaan, hänen kuolemastaan tuli DDR-järjestelmän ihmisoikeuksien loukkauksen symboli. Joka vuosi poliitikot ja valtiovieraat laskivat kukkia Peter Fechterin muistopaikalle Länsi-Berliinin Zimmernstrassella, ja turisteja tuli. Nyt paikalla on nuoren miehen ja hänen kauhean kuolemansa muistopaasi.

Puoli vuosisataa tapahtuman jälkeen hänen pakokumppaninsa Helmut Kulbeik vastaa ensimmäistä kertaa kysymyksiin tapahtuneesta. Yhä vielä tapahtumat näkyvät hänen silmiensä edessä.

Kuusikymmenluvun alussa Kulbeik, joka on syntynyt 1944 kuten Fechterkin, vanhempiensa kanssa Friedrichsheinissa Berliinissä, kaupungin itäosassa. Hänen isänsä, joka oli työkalujen valmistaja, halusi hänen lähtevän opiskelemaan. Mutta poika haluaa mieluummin tienata rahaa nopeasti, ja siksi hän aloittaa työnteon rakennuksella: hän lähtee betonirakentajan oppipojaksi. Siellä hän tutustuu muurarioppilas Peter Fechteriin. Molemmat näkevät, miten vuonna 1961 muuri rakennettiin. Helmut ei voi enää käydä Länsi-Berliinissä asuvan isoäitinsä luona, ja myös setä ja täti ovat ”siellä toisella puolella”. Peter taas, joka asuu vanhempiensa kanssa Weissenseellä Berliinissä, menettää yhteyden vanhempaan sisareensa.

Rakennuksella työskentevät pojat tulevat hyvin toimeen keskenään. Yhdessä he käyvät koulutuksissa, tapaavat myös vapaa-ajallaan ja tekevät retkiä tyttöystäviensä kanssa. Toukokuussa 1962 he tekevät suunnitelman paeta länteen. Idea on Helmutilta, sillä hän on pojista aktiivisempi, Peter on enemminkin varovainen.

Muutaman kerran he kävelevät rajan koko pituudeltaan. Ensin ei tunnu löytyvän sopivaa paikkaa. Kesällä he tekevät osastonsa kanssa rakennustöitä Berliinin keskustakorttelissa, enteisen Keisari Wilhelmin palatsin lähellä. Sieltä ei ole pitkä matka muurille. Kulbeik ja Fechter tutkivat pakomahdollisuutta. He löytävät tehdasrakennuksen, jossa on muun muassa puusepän verstas, heti rajan vieressä. Täältä he aikovat yrittää pakoa.

Kulbeik nousee 17. elokuuta 1962 kuten tavallista ylös kello viisi. Hän syö aamiaisen, noin kuudelta hän menee työpaikalle. Siellä hän tapaa Peterin, ja pojat aloittavat työt. Myöhään iltapäivällä tauolla he menevät kahden työtoverinsa kanssa Bullenwinkel-nimiseen kapakkaan, joka sijaitsee Hausvogtei-aukiolla, muutaman minuutin päässä työpaikasta. He syövät vähäsen ja juovat oluet. Paluumatkalla he sanovat toisille, että aikovat hakea vielä savukkeita. He eroavat työtovereista ja menevät takaisin kapakkaan. He ovat päättäneet paeta.

He hyvästelevät kapakan emännän, sitten he menevät rajan lähellä olevalle tehdasrakennukselle. Heidän työvaatteensa suojaavat heidät, ongelmitta he pääsevät rakennuksen sisälle Zimmernstrasselle. Rajan suuntaan kaikki ikkunat on muurattu umpeen, kaikki paitsi yksi pieni alakerrassa, ja se on noin puoli metriä leveä ja korkea. Juuri sen alla he näkevät ison kasan lastuja. He piiloutuvat niihin.

Piilo tuntuu hyvältä. He haluavat odottaa, kunnes saavat tilanteen haltuunsa. Kaksi tuntia he makaavat hiljaa paikoillaan, sitten he kuulevat ääniä lähellään. He pelkäävät, että heidät löydetään, ja päättävät toimia niin pian kuin mahdollista. Kun äänet loittonevat, Kulbeik antaa merkin. He riisuvat kengät, etteivät päästäisi ääntäkään, ja hyppäävät pienestä ikkunasta kadulle. Kulbeik näkee vielä yhden lähellä olevan työmiehen, joka ei kuitenkaan sano mitään.

Nuoret miehet kiirehtivät jalkakäytävän yli, hyppäävät raja-aidan yli ja juoksevat yli kymmenen metriä leveälle raja-aidan ja muurin väliselle tielle. Fechter ehtii ensin muurille. Silloin heidät nähdään. ”Suoraan ylhäältä” alkavat rajavartijat ampua heitä kohti – ilmeisesti ilman varoitusta.
 

 
Kulbeik hyppää muurille – ja onnistuu pakenemaan.

Mitä sitten tapahtuu, ei Kulbeik ikinä pysty ymmärtämään. Hän näkee, että Fechter jää ”kuin kivipaasi” seisomaan paikalleen. Kulbeik juoksee hänen ohitseen, hyppää muurille ja heittäytyy muurin päälle olevalle piikkilangalle. Hän satuttaa itsensä rinnasta, mutta sitä hän ei edes huomaa. Alapuolellaan hän näkee Fechterin seisovan, eikä hän edelleenkään liiku. Hän huutaa Fechterille kovalla äänellä: ”Tule jo, ala juosta!” Mutta hänen ystävänsä ei liikahdakaan.

Kulbeik putoaa toiselle puolelle muuria. Kertaheitolla hän on lännessä. Kuin sekopää hän juoksee nurmikon yli Springerin kustantamon suuntaan. Hän näkee kaksi US-sotilasta, joista toinen on tumma- ja toinen vaaleaihoinen.  He ottavat häneet maastoautoonsa ja vievät hänet pois.

Mitä sillä aikaa tapahtuu toisella puolella muurin, saa Helmut Kulbeik tietää vasta myöhemmin Länsi-Berliinin poliisilta ja lehdistöstä. Peter Fechteriin osuu kiväärilaukausten sarja ja se silpoo hänen lantionsa. Hän lysähtää kasaan, suoraan muurin viereen, jossa hänen verensä valuu kuiviin. Hän huutaa ja valittaa, mutta kukaan ei tule apuun. Sattumalta on muurin lähellä Länsi-Berliinin puolella valokuvaaja ja kameramies. Kuolevasta lähtee kuvia ympäri maailman. Kulbeik näkee myöhemmin nämä kuvat "yhä uudelleen ja uudelleen". 
 


Lännessä pakolainen kohtaa levottomia aikoja. Kulbeik saa sijaa sukulaistensa luona. Kaksi kertaa hän joutuu poliisikuulusteluun. Niin syyttäjät ja suuri yleisö saa tietää kuolleen nimen. Armeijamääriä toimittajia haluaa Kulbeikin kertovan heille tapahtuneesta tai ottaa hänestä kuvia, mutta he eivät pääse hänen luokseen. Sukulaiset auttavat pakolaista pysymään piilossa lehdistöltä.

Stasi tutkii perheen asunnon

Kulbeik on vielä pitkään shokissa. Hän ei halua puhua kokemastaan. Hänen nimeään ei saa julkaista, sillä Kulbeik pelkää, että hänen vanhemmilleen tulisi vaikeuksia. Niin pikkuhiljaa unohtuu, että Peter Fechterin traagisessa pakoyrityksessä oli mukana toinenkin mies.

Kaupungin itäosassa poliisi ja Stasi aloittavat tutkinnat. He tutkivat kauhistuneiden vanhempien asunnot. He eivät pysty löytämään mitään ”suunniteltua rajanylitystä”. Berlin-Mitten kaupunginosan tuomioistuin määrää Kulbeikin pidätetyksi. Kulbeik on heidän mielestään, samoin kuin Fechterkin, rikollinen, koska hän on ”ilman demokraattisten viranomaisten lupaa lähtenyt DDR:n alueelta”. Tämän jälkeen Stasi seuraa hänen vanhempiensa postiaVasta kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen DDR luopuu pidätyksestä. Kulbeik voi taas matkustaa itään, ja ilman vaikeuksia hän käy vanhempiensa luona.

Muurin kaatumisen ja SED-hallinnon kaatumisen jälkeen Kulbeikia kuulustellaan vielä kerran muurilla tapahtuneiden kuolemantapausten johdosta. Hän kertoo viranomaisille pakonsa syyt. Hän kertoo muurin pystyttämisestä, kertoo miten hän ja Fechter sen vuonna 1961 kokivat. Hän kertoo ”paineesta, jota oli koko ajan” ja siitä, että ”hänet piti sopeuttaa sekä ammattiin että vapaa-aikaan”. Peter Fechter ja hän halusivat kuitenkin vain yhtä asiaa: ”Halusimme olla vapaita.”

Helmut Kulbeik elää nykyisin taas Berliinin itäosassa – yksinkertaisissa olosuhteissa. Sitä vapautta, mitä hän halusi, hän ei ole niiden viidenkymmenen vuoden aikana saanut, siitä alkaen kun hän oli paennut DDR:stä. Tapahtumat eivät jättäneet häntä rauhaan. Mutta hänellä ei ollut voimaa käsitellä menneisyyttä. Hän ei koskaan käynyt Fechterin haudalla Berlin-Weißenseellä. Hän ei myöskään tavannut Fechterin sukulaisia. Kerran, pari hän sanoo käyneensä Zimmernstraßella, muistomerkillä, yksin. 



keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Mainio tyyppi tuo Roman Schatz! Opi lisää Saksasta.



Roman Schatzin Maamme-kirja:
Maailma tarvitsee esikuvia - onko Saksa sellainen Suomelle?

"Onko suomalaisilla realistinen kuva Saksasta? Mm. tätä kiperää kysymystä pohdiskellaan Roman Schatzin Maamme-kirjassa. Vieraana on toimittaja, kirjailija ja pitkäaikainen epävirallinen Saksan-kirjeenvaihtaja Pertti Rönkkö."

 Kuva elämäntarinafestivaaleilta Kärsämäeltä 12.7.2013.

Maailman mainioin ohjelma, jos haluat tietää lisää Saksasta - suosittelen lämpimästi! Kirjoittelen lähiaikoina enemmän niistä asioista, josta ohjelmassa kerrotaan.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kukaan ei itke Saksan liberaalien perään




Kristillisdemokraatit menettivät vaaleissa hallituskumppaninsa FDP:n, liberaalit. Nyt sitten tunnustevat hallitusta sosiaalidemokraattien kanssa. 

Kyllähän siellä Saksassa vähän ihmetellään, että miten tässä nyt näin kävi. Siellä on liittovaltion parlamenttiin viiden prosentin kynnys, joten pirstalepuolueet eivät koskaan pääse hallitukseen, mitään sikspäkkejä ei voi olla olemassa, eikä hallitus äänestä omasta luottamuksestaan. Mutta oikeasti ei kukaan itke tilannetta, sillä liberaalien viimeisten vuoden saavutukset ovat surkeaa kuultavaa. 

Mihin katsotaankin, vain korruptiota, skandaaleja ja hyvävelipolitiikkaa. Rikkaat riemuitsivat, heikompiosaiset kärsivät. Suurin syy huonoon menestykseen oli kuitenkin terveydenhuollon uudelleen organisoiminen parempiosaisten hyväksi. 

Systeemi tosin on täysin toisenlainen kuin Suomessa. Saksassa ei ole terveyskeskuksia, vain yksityislääkäreitä ja pakollinen sairausvakuutus. Mutta se vakuutus voikin sitten olla monenlainen, yksityinen tai yleinen, vakuutuksia on satoja ja ehdot niillä monenlaiset. Vakuutuksesta maksaa edunsaaja puolet ja toisen puolen maksaa työnantaja. Valtion ja kuntien virkamiesten vakuutukset maksaa valtio tai kunta kokonaan. Se antaa virkamiehille veroedun, sillä verovähennyksissä on maksimi, ja vakuutukset kuuluvat vähennyksen piiriin. Jos ei ole vakuutuksia, niin vähentää voi sitten jotain muuta… Ja perheet eli vaimot ja lapset tavallisesti kuuluvat perhevakuutuksen piiriin, joten silloin kun kotiäitikin lähtee kodin ulkopuolelle töihin, vakuutusmaksu tuplaantuu… ja kysymys kuuluu, kannattaako se. Alle kolmivuotiaan hoidosta pitää maksaa itse, vasta kolmivuotiaana lapsi pääsee tarhaan, eikä siellä ole ruokailua.  Lasten kotihoitotukea ei ole.  Omalta kohdaltani siitä, että en lähtenyt kodin ulkopuolelle työhön lasten ollessa pieniä, tulen aikoinaan eläkeiässä maksamaan katkerasti.

Minun mielestäni kuitenkin terveydenhuoltojärjestelmä toimii paljon paremmin kuin Suomessa, mutta kallishan se on. Missään en ole joutunut jonottelemaan kuukausia kuten Suomessa. Lappeenrannassa hammaslääkäriin peräti vuoden. Poikani kysyikin ihan tosissaan, että entäpä, jos kaikki ilmoittaisivat hammassärystä yhtaikaa… Lasten terveydestä huolehditaan mallikelpoisesti, ihan ilman neuvolaa. 

Liberaalit olivat parlamentissa 64 vuotta ja hallituksessa 26 vuotta. Tällaista megapudotusta ei ole vielä koskaan ollut: neljä vuotta sitten, edellisissä liittopäivävaaleissa liberaalit saivat 14,6% äänistä – nyt 4,8%. Kuin kertaheitolla mestariliigasta amatööriliigaan.
Vaalikampanjakin epäonnistui täysin. Pääehdokas Rainer Brüderle kampanjoi, että sen, joka haluaa, että Merkelistä tulee kansleri, on valittava liberaalit. Kaukaa haettu, eikö vain? Mutta viime hallituskautensa aikana liberaalit näyttivät kyntensä ja sitä ei kansa halunnut. Hotellinomistajien veronalennus oli vastakohta annetulle lupaukselle tehdä verotus helpommaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Ennen vaaleja liberaalit olivat luvanneet, että kehitysministeriö lakkautetaan. Sen sijaan he itse asettivat sinne oman puolueensa jäsenet.

Entä sitten euron pelastaminen! Sopimusten vastaisilla avustuksilla ylivelkaantuneille euromaille he rikkoivat entisiä omia sääntöjään vastaan – oikeudenmukaisuus, sopimuksista kiinni pitäminen, oma vastuu. Ja siksi eivät pystyneet vastarinnastaan huolimatta estämään AfD:n, Vaihtoehto Saksalle –puolueen syntyä. Se sai vain tuskin puolivuotiaana 4,7% äänistä. AfD on sitä mieltä, että on muitakin vaihtoehtoja kuin pysyä eurossa. 

Saksalaisia ei kiinnosta vapaus, vaan tasa-arvo ja sosiaalinen yhdenvertaisuus. Huolimatta siitä, että muurin kaatumisesta ei ole niin kovin kauaa.  

Tulevaisuus? Nuori 34-vuotias Christian Lindner sen heille takonee.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Saksan kielen vaikein sana

Sitä ei tarvitse hakea vierasperäisten sanojen luettelosta. Se on se jokapäiväinen tuttu, hauskakin hyvästelysana ”Tschüs”! Yhdellä ässällä. 

Siinä se virhe ja vaikeus. Sanat, joissa on pitkä vokaali, kirjoitetaan uuden oikeinkirjoituksen mukaan yhdellä ässällä. Enpä minäkään olisi oikein kirjoittanut, vaikka oikeinkirjoitussäännöt tunnenkin. 

Saksan meidän mielestämme kummallinen kiemura kaksois-s on vain sama kuin kaksi ässää. Sveitsin saksassa sitä ei käytetä lainkaan. 

Sana levisi yleiseen käyttöön Pohjois-Saksasta. Kirjallisuudessa se toki löytyy, mutta sitä käyttäneet kirjailijat ovat pohjoissaksalaisia. Etelä-Saksassa vielä viime vuonnakin vieroksuttiin virallisissa yhteyksissä tuota kotoista hyvästelysanaa. Se on kuitenkin samaa sukua kuin Etelä-Saksan ”ade” eli Jumalan haltuun. 

Oletetaan, että se vakiintui pohjoiseen Saksaan vuosisadan vaihteessa. Sitä ennen sana kuului ”atschüs” niedersaksin kielessä. Sen alkuperästä on kaksikin teoriaa. Toisen mukaan se on espanjan sanasta muotoutunut välivaiheen ”adios” kautta ja tullut saksaan merimiesten mukana. Toinen versio kertoo, että sana juontuu sanasta ”adjus”, jonka alkujuuri on tuo sama ”Herran haltuun”. Kumpikaan teoria ei kiistä, että sana on romaanista alkuperää. 

Näin sanat matkustavat.