AfD. Mitä tapahtuu demokratialle, kun ihmiset kokevat, ettei heitä enää kuunnella?

Elokuussa analysoin AfD:tä. Nyt haluan kysyä, miksi AfD on noussut siihen asemaan, jossa se nyt on. Miksi AfD kasvaa – ja mitä me emme halua kuulla?

Kirjoitin otsikolla ”AfD –Vaihtoehto Saksalle vai Vaihtoehto tyhmille?”. Siinä tarkastelin melko perusteellisesti puolueen ohjelmaa ja sitä, miksi en pidä järkevänä rinnastaa AfD:tä ja Suomen perussuomalaisia toisiinsa. AfD on Saksan historiallisessa ja poliittisessa tilanteessa aivan omanlaisensa ilmiö.

Nyt en halua kirjoittaa uudelleen siitä, mitä AfD kannattaa. Haluan kysyä jotakin muuta.

Naamakirjassa näkyy nykyisin vähemmän kaverien viestejä, enemmän minulle syötetään aivan tuntemattomien kirjoittamia juttuja. Allaoleva on poimittu minulle syötetystä tekstistä. Alkuperäinen on englanninkielinen. 
 

Miksi niin moni saksalainen kannattaa AfD:tä?

Tämä kysymys tuli uudelleen mieleeni, kun luin tuon saksalaisen kirjoittajan pitkän tekstin, jossa hän kertoo omasta poliittisesta muutoksestaan. Hän ei kirjoita ulkopuolisena tarkkailijana. Hän kertoo olleensa CDU:n äänestäjä ja kuvaa, miten puolue, jota hän aikaisemmin piti omanaan, alkoi vähitellen tuntua vieraalta.

Ja tässä kohtaa minua alkoi kiinnostaa itse puolueen sijasta äänestäjä.
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän huomaa, ettei puolue enää puhu niistä asioista, joita hän pitää tärkeinä?
Mitä tapahtuu, jos hän kokee, että hänen huolensa maahanmuutosta, taloudesta, turvallisuudesta tai yhteiskunnan muutoksesta torjutaan ennen kuin niitä edes käsitellään?
Ja mitä tapahtuu, jos hän lopulta löytää puolueen, joka sanoo:
”Me kuuntelemme sinua.”
Vaikka puolueen tarjoamat vastaukset olisivat kuinka yksinkertaisia.
Vaikka osa niistä olisi väärässä.
Vaikka osa puolueen tavoitteista olisi sellaisia, joita itse ei voisi hyväksyä.

Silloin pitäisi ehkä kysyä, miksi ihminen päätyi juuri sinne.
Ei siksi, että meidän pitäisi hyväksyä hänen vastauksensa.

 

”Miksi niin monet saksalaiset kääntyvät AfD:n puoleen?

Miksi yhä useampi saksalainen kääntyy pois vanhoista puolueistaan?

Jos asut Saksan ulkopuolella, saatat ihmetellä, mitä Saksassa tällä hetkellä oikein tapahtuu.

Miksi miljoonat saksalaiset kääntyvät pois puolueista, joita he ovat äänestäneet koko ikänsä?

Ja miksi puolueesta, jota suuri osa kansallisesta ja kansainvälisestä mediasta kutsuu yksinkertaisesti ”äärioikeistolaiseksi” tai ”laitaoikeistolaiseksi”, on tullut Saksan osissa ja mielipidemittauksissa ennen seuraavia liittopäivävaaleja niin vahva poliittinen voima?

Onko miljoonista ihmisistä yhtäkkiä tullut natseja?

Vastaus ei todellakaan ole näin yksinkertainen. Selitän. Ja anteeksi jo etukäteen tämän pitkän kirjoituksen!

Olin itse CDU:n kannattaja, joka palasi kerta toisensa jälkeen äänestämään puoluetta. Kerron tämän tarinan omasta näkökulmastani. Voitte itse päättää, olenko ollut ja olenko edelleen oikeassa – vai en.

Minun tuntemani CDU edusti kristillisiä ja konservatiivisia arvoja, perhettä, henkilökohtaista vastuuta, lakia ja järjestystä, vahvaa taloutta sekä Ludwig Erhardin sosiaalista markkinataloutta.

Se oli isänmaallinen puolue, mutta ilman ajatusta siitä, että Saksan rakastaminen tarkoittaisi jonkun muun vihaamista.

Adenauerin aikana CDU auttoi rakentamaan modernia Saksaa. Kohlin aikana se auttoi yhdistämään Saksan uudelleen.

Merkel muutti puoluetta monella tavalla. Omasta mielestäni hän auttoi myös synnyttämään sen, mitä kutsun ”lippufobiaksi” – vastahakoisuudeksi näyttää kansallisia symboleja avoimesti.

Muistan edelleen hetken, jolloin hänelle ojennettiin Saksan lippu ja hän pudotti sen maahan.

Tämä oli se poliittinen koti, johon olin aina palannut.

Siihen päivään asti.

Päätin, etten äänestä seuraavissa vaaleissa, vaikka uskoin edelleen CDU:n perinteisiin arvoihin.

Uskoin myös puoluetta, kun se kertoi meille, että nuori AfD oli äärioikeistolainen ja ”völkisch” – kansallista, etnistä kansanyhteisöä korostava – eikä siksi puolue, jota voisi äänestää saksalaisen kulttuuriperinnön vuoksi.

Hyväksyin nämä väitteet sellaisinaan tarkistamatta itse niitä ”faktoja”, joita meille esitettiin.

Kun SPD:n, vihreiden ja FDP:n muodostama hallitus hajosi, Friedrich Merz lupasi vuonna 2025 juuri sitä muutosta, jota monet konservatiiviset äänestäjät olivat odottaneet:

verojen ja sosiaalimaksujen alentamista, talouden elvyttämistä, turvattuja eläkkeitä, laittoman maahanmuuton hallintaa, pienempää valtiota – ja Saksan velkajarrun noudattamista.

CDU:n omassa vaaliohjelmassa varoitettiin:

”Tämän päivän velat ovat huomisen veronkorotuksia.”

Miljoonat äänestivät luvatun Politikwechselin, poliittisen suunnanmuutoksen puolesta.

Niin minäkin.

Sitten tulivat vaalit.

Ja Saksa sai jotakin aivan muuta.

Siitä tämä tarina alkaa.

Sillä Friedrich Merz rikkoi ehkä suurimman vaalilupauksensa jo ennen kuin hänestä oli edes tullut liittokansleri.

Vaalikampanjan aikana CDU ei olisi voinut olla asiasta selvempi:

”Pidämme kiinni perustuslain velkajarrusta.”

Ja meille jopa sanottiin:

”Tämän päivän velat ovat huomisen veronkorotuksia.”

Sitten vaalit olivat ohi.

Ja ennen kuin Merz oli edes astunut virkaansa, CDU/CSU ja SPD käyttivät vanhaa liittopäiväkokoonpanoa – vuoden 2021 vaaleissa valittua parlamenttia – muuttaakseen Saksan perustuslakia.

Maaliskuussa 2025 Bundestag hyväksyi perustuslain muutoksen, joka mahdollisti muun muassa 500 miljardin euron velkarahoitteisen erityisrahaston infrastruktuuri-investointeihin sekä puolustus- ja turvallisuusmenojen osittaisen vapauttamisen tavanomaisen velkajarrun rajoista.

Pysähdytään hetkeksi tähän.

Saksalaiset äänestivät 23. helmikuuta.

Perustuslain muutos hyväksyttiin Bundestagissa 18. maaliskuuta.

Friedrich Merzistä tuli liittokansleri vasta 6. toukokuuta.

Luvattu Politikwechsel ei ollut siis vielä virallisesti edes alkanut, kun yksi sen keskeisistä lupauksista oli jo muuttunut olennaisesti.

Eikä tämä ollut ainoa vaalilupaus, joka alkoi näyttää vaalien jälkeen erilaiselta.

CDU oli luvannut laajoja veronalennuksia ja sosiaaliturvamaksujen keventämistä. Sen sijaan monet merkittävät helpotukset siirtyivät myöhemmäksi, lievenivät tai sidottiin tuleviin vuosiin, samalla kun maksurasitus pysyi korkeana.

Puolue lupasi pienemmän ja kevyemmän valtion.

Se lupasi turvatut eläkkeet ja sanoi nimenomaisesti, ettei eläkkeitä leikattaisi eikä nykyisiä eläkeikäsääntöjä muutettaisi.

Se lupasi ”lopettaa laittoman maahanmuuton” ja jopa ”tosiasiallisen maahantulokiellon” Saksan rajoilla.

Uusi hallitus kiristikin rajavalvontaa ja lisäsi käännytysten määrää – tämä on syytä tunnustaa. Saksa ei kuitenkaan saanut sellaista laajamittaista maahanmuuton pysäyttämistä, jonka monet äänestäjät vaalipuheista ymmärsivät.

Ja muistetaan, miksi Merz itse tätä kaikkea kutsui:

POLITIKWECHSEL. Poliittisen suunnan muutos.

Sen sijaan, että CDU olisi hallinnut yksin, se muodosti jälleen koalition SPD:n kanssa – juuri sen puolueen kanssa, jonka konservatiiviset äänestäjät olivat juuri äänestäneet pois vallasta.

Ja pian saksalaiset kuulivat jotakin aivan muuta kuin vaalikampanjan lupauksia:

Me tarvitsemme lisää rahaa.

Me tarvitsemme lisää velkaa.

Saksalaiset ovat laiskoja. Heidän täytyy tehdä enemmän töitä.

Hyvinvointivaltiota ei voida enää rahoittaa nykyisessä muodossaan.

Ihmiset ovat liian usein sairaana.

Lääkärit, sairaanhoitajat ja hoivatyöntekijät ovat järjestelmän ”Nutznießer” – hyötyjiä.

Eläkkeitä ja sosiaalietuuksia täytyy tarkastella uudelleen.

Jossakin vaiheessa on pakko kysyä:

Jos vaalikampanja perustui verojen ja maksujen alentamiseen, velan hallintaan, turvattuihin eläkkeisiin, pienempään valtioon ja perusteelliseen suunnanmuutokseen – ja vaalien jälkeen tavallisille saksalaisille tarjotaan sen sijaan historiallista velanottoa ja jälleen kerran keskustelua siitä, kuinka paljon heidän pitäisi itse osallistua enemmän – mitä ihmiset oikeastaan äänestivät?

Vaalit eivät nimittäin ole tyhjiä shekkejä.

Lupauksilla on merkitystä.

Ja se, mitä tapahtui seuraavaksi, teki tästä kysymyksestä vielä paljon suuremman.”

 

Miksi tätä kannattaa kuunnella?

Minusta tämän kirjoituksen kiinnostavin puoli ei tässä vaiheessa edes ole se, onko kirjoittaja oikeassa vai väärässä AfD:n suhteen.
Kiinnostavampaa on se, että hän kertoo oman poliittisen muutosprosessinsa.

Hän ei sano: ”Olen aina ollut AfD:n kannattaja.”
Päinvastoin. Hän kertoo olleensa CDU:n uskollinen äänestäjä ja uskoneensa vuosien ajan siihen, mitä hänelle kerrottiin AfD:stä.
Sitten hän alkoi tarkistaa asioita itse.

Tämä on minusta juuri se kohta, jota Saksan nykyisessä tilanteessa pitäisi kuunnella tarkemmin.

Jos lähes puolet Sachsen-Anhaltin äänestäjistä antaa puolueelle äänensä, ongelmaa ei ratkaista sanomalla heitä kaikkia äärioikeistolaisiksi. Sachsen-Anhaltin osavaltiovaaleissa 6. syyskuuta 2026 AfD sai 43,8 prosenttia ja CDU vain 17,2 prosenttia äänistä. AfD sai peräti 23 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuoden 2021 vaaleissa.

Tulos ei tietenkään todista, että AfD olisi oikeassa.
Mutta se todistaa jotakin muuta: miljoonien ihmisten tyytymättömyyttä ei voi enää pitää marginaalisena ilmiönä.

Minua kiinnostaa erityisesti se, miksi CDU:n entiset äänestäjät ovat lähteneet.

Olen itse elänyt Saksassa pitkään ja seurannut saksalaista yhteiskuntaa läheltä. Olen myös opettanut maahanmuuttajille kieltä ja kotoutumista käytännössä. Siksi minusta on liian helppoa sanoa joko ”maahanmuutto on ongelma” tai ”maahanmuutto ei ole ongelma”.
Molemmat voivat olla samaan aikaan osittain totta ja osittain väärin.

Ihmiset, jotka muuttavat uuteen maahan, tarvitsevat mahdollisuuden päästä osaksi yhteiskuntaa. Kieli, koulutus ja työ ovat tässä ratkaisevia. Olen nähnyt itse, kuinka valtavan suuri merkitys on sillä, että maahanmuuttaja kohdataan ihmisenä eikä pelkkänä tilastolukuna.

Mutta olen nähnyt myös sen, että kotoutuminen ei tapahdu itsestään.
Siksi en halua tässä tekstissä ryhtyä AfD:n puolestapuhujaksi.
Haluan ennemmin kysyä:

Mitä Saksassa tapahtui, että näin suuri joukko ihmisiä kokee, ettei heidän entinen poliittinen kotinsa enää edusta heitä?

Ja toinen kysymys on aivan yhtä tärkeä:

Miksi heitä ei kuunnella ennen kuin heistä tulee AfD:n äänestäjiä?

Tässä kohtaa olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä ainakin yhdestä asiasta: ihmisten äänestyskäyttäytymistä kannattaa yrittää ymmärtää ennen kuin se tuomitaan.
Mutta ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä.
Se tarkoittaa sitä, että katsotaan ensin, mitä ihmiset oikeastaan sanovat.

 

” Saksan talous ja kysymys: minne rahat menevät?

Mutta seuraavaksi tapahtui jotakin, mikä teki tästä kysymyksestä paljon suuremman.

Sillä samaan aikaan kun Berliinissä alettiin puhua satojen miljardien eurojen uudesta velanotosta, poliittisen kuplan ulkopuolella tavallinen elämä kävi yhä vaikeammaksi.

Saksa oli aikanaan Euroopan taloudellinen voimatekijä.

”Made in Germany” tarkoitti jotakin.

Teollisuus, insinööritaito, autoteollisuus, kemianteollisuus ja koneenrakennus eivät ainoastaan luoneet työpaikkoja. Ne loivat sen vaurauden, jolla koko sosiaalijärjestelmämme rahoitettiin.

Katsotaanpa nyt lukuja.

Vuoden 2026 ensimmäisen puoliskon lopussa Saksan teollisuudessa työskenteli 144 100 ihmistä vähemmän kuin vain vuotta aikaisemmin.

Se vastaa lähes 400 teollisen työpaikan katoamista joka ikinen päivä.

Pelkästään autoteollisuus menetti 42 300 työpaikkaa – lähes kuusi prosenttia työvoimastaan vain kahdessatoista kuukaudessa.

Saksan autoteollisuudessa työskentelee nyt vähemmän ihmisiä kuin kertaakaan sen jälkeen, kun näitä tilastoja alettiin vuonna 2005 kerätä.

Koko taloudessa työskenteli vuoden 2026 toisella neljänneksellä 212 000 ihmistä vähemmän kuin vuotta aiemmin.

Entä talouskasvu?

Vuosien pysähtyneisyyden jälkeen Bundesbank odottaa Saksan reaalitalouden kasvavan vuonna 2026 vain 0,5 prosenttia kalenterivaikutukset huomioon ottaen.

Samaan aikaan arki kallistuu edelleen.

Inflaatio nousi elokuussa jälleen 2,9 prosenttiin.

Energian hinnat olivat 10,5 prosenttia korkeammat kuin vuotta aiemmin.

Polttoaineen hinnat: +27,7 prosenttia.

Lämmitysöljy: +49,6 prosenttia.

Terveyteen liittyvät kustannukset: +5,2 prosenttia.

Sosiaalipalvelut: +6,3 prosenttia.

Myös vuokrat jatkoivat nousuaan.

Nämä eivät ole poliittisia mielipiteitä.

Nämä ovat Saksan virallisia tilastolukuja.

Ja kuka tämän tuntee nahoissaan?

Ihmiset, jotka ovat tehneet koko ikänsä töitä.

Lähes joka viides vähintään 65-vuotias saksalainen eläkeläinen on nyt köyhyysriskissä.

Vuoden 2025 lopussa noin 764 000 iäkästä ihmistä sai jo perusturvaa – jälleen uusi ennätys.

Ja kyllä: yhdessä maailman rikkaimmista maista on vanhuksia, jotka keräävät roskakoreista ja rautatieasemilta pois heitettyjä pulloja saadakseen 25 sentin pantin.

Näet heidät.

Minä näen heidät.

Ihmisiä, jotka ovat tehneet 40 tai 50 vuotta töitä ja etsivät nyt roskiksista muutamaa euroa.

Ja sitten juuri näille ihmisille sanotaan:

Hyvinvointivaltio on tullut liian kalliiksi.

Ihmisten täytyy tehdä enemmän töitä.

Ihmiset jäävät liian aikaisin eläkkeelle.

Ihmiset ilmoittavat olevansa sairaana liian usein.

Rahaa ei ole tarpeeksi.

Ja juuri tässä kohdassa alkaa olla mahdotonta välttää toista kysymystä:

Jos Saksa ei muka pysty rahoittamaan edes omille kansalaisilleen lupaamiaan asioita –

minne kaikki rahat oikein menevät?

Sillä vastaus vie meidät miljardeista…

satoihin miljardeihin.

Ja sitten tapahtui jotakin, mikä muutti koko keskustelun.

Sachsen-Anhaltin vaalikampanja alkoi.

Ja yksi nimi nousi yhtäkkiä mahdottomaksi sivuuttaa:

Ulrich Siegmund.

AfD:n ehdokas alkoi esittää hyvin yksinkertaisen kysymyksen:

Jos Saksalla ei muka enää ole rahaa omille ihmisilleen –

MINNE KAIKKI RAHAT MENEVÄT?

Hän viittasi miljardeihin, joita käytetään maahanmuuttoon ja kotoutumiseen, ulkomaille menevään rahaan sekä yli 20 miljardin euron Bürgergeld-menoihin, jotka kohdistuvat Saksan kansalaisuuden ulkopuolella oleviin henkilöihin.

Media tarkisti hänen väitteensä.

Ja tämän viimeksi mainitun luvun osalta hän oli olennaisilta osin oikeassa.

Saksa maksoi vuonna 2025 Bürgergeld-perusturvaa 46,65 miljardia euroa. Kun tarkastellaan etuuden saajien kansalaisuusjakaumaa, noin 21,7 miljardia euroa kohdistui henkilöihin, joilla ei ollut Saksan kansalaisuutta.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö nämä ihmiset olisi olleet oikeutettuja etuuteen.

Eikä se tarkoita, etteivätkö ulkomaalaiset työskentelisi, osallistuisi yhteiskunnan rahoittamiseen ja maksaisi veroja Saksassa – miljoonat tekevät niin.

Mutta luku herätti perustellun kysymyksen siitä, millaisia painotuksia julkisessa rahankäytössä tehdään.

Kun aloin itse tarkastella näitä painotuksia, löysin lukuja, joihin en aikaisemmin ollut oikeastaan kiinnittänyt huomiota.

Saksa ilmoitti käyttäneensä vuonna 2025 noin 26 miljardia euroa viralliseen kehitysapuun.

Ja Saksan valtavan kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestelmän sisällä on hankkeita, jotka voivat tuntua lähes uskomattomilta samaan aikaan, kun Saksassa jatkuvasti sanotaan, että rahasta on pulaa.

Saksa sitoutui käyttämään 20 miljoonaa euroa polkupyöräilyn pikatieverkostoon Limassa Perussa ja lisäksi 24 miljoonaa euroa muuhun polkupyöräinfrastruktuuriin Perussa.

Saksan kehitysministeriö on itse vahvistanut nämä luvut.

Saksa rahoitti myös Intiassa 10,5 miljoonan euron kestävän kaupunkiliikenteen hanketta. Sen yhteydessä noin 180 000 euroa käytettiin naisten ja transihmisten kouluttamiseen perinteisesti miesvaltaisiin ammatteihin – muun muassa rikšakuljettajiksi.

Lisäksi kansainvälisissä ohjelmissa käsitellään sukupuolten tasa-arvoa, ”positiivista maskuliinisuutta”, ilmastopolitiikkaa, urheilua ja monia muita yhteiskunnallisia tavoitteita.

Oikeudenmukaisuuden nimissä on kuitenkin todettava:

Hallituksella on näille ohjelmille omat perustelunsa.

Osa niistä on lainoja, jotka maksetaan takaisin eivätkä avustuksia. Toisten tarkoituksena on vähentää köyhyyttä, edistää talouskehitystä, vakauttaa valtioita, torjua ilmastonmuutosta tai hyödyttää lopulta myös Saksaa lisäämällä kansainvälistä vakautta.

Näihin perusteluihin voi yhtyä.

Mutta yhtä hyvin voi kysyä:

MITKÄ OVAT MEIDÄN PRIORITEETTIMME?

Sillä samaan aikaan kun käytämme miljardeja kansainvälisesti, Saksa ottaa velkaa mittakaavassa, joka olisi vielä muutama vuosi sitten tuntunut mahdottomalta.

Vuodelle 2027 liittovaltion menot on suunniteltu 555,4 miljardiin euroon.

Liittovaltion budjetin nettolainanoton arvioidaan olevan 118,7 miljardia euroa.

Sen päälle tulevat velkarahoitteiset erityisrahastot ja sellainen lainanotto, joka on vapautettu tavanomaisen velkajarrun rajoituksista.

Ja velka ei katoa.

Se synnyttää korkomenoja.

Liittovaltion korkomenojen arvioidaan nousevan:

41,9 miljardiin euroon vuonna 2027.

55,2 miljardiin euroon vuonna 2028.

68,1 miljardiin euroon vuonna 2029.

Ja hämmästyttävään 

80,7 miljardiin euroon vuonna 2030.

Kahdeksankymmentä miljardia euroa.

Yhtenä vuonna.

Pelkästään korkoihin.

Muistatteko CDU:n vaaliohjelman?

”Tämän päivän velat ovat huomisen veronkorotuksia.”

He olivat oikeassa.

Ja tuo velka on olemassa vielä silloin, kun Friedrich Merz ja nykyiset ministerit ovat jo kauan sitten poistuneet tehtävistään.

Meidän lapsemme maksavat sen.

Meidän lapsenlapsemme maksavat sen.

Ehkä heidänkin lapsensa maksavat sen.

Ja juuri tässä vaiheessa aloin tehdä jotakin, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia aikaisemmin:

Lakkasin hyväksymästä poliittisia leimoja ja otsikoita sellaisinaan.

Ja aloin tarkistaa asioita itse.

Myös sitä puoluetta, josta minulle oli vuosien ajan sanottu, että se on yksinkertaisesti ”äärioikeistolainen” eikä siksi edes harkitsemisen arvoinen:
AfD.”

 

Tilasto ei vielä kerro, mitä siitä pitäisi ajatella.

Tässä kohdassa minun on pakko pysähtyä.
Alkuperäinen kirjoittaja tekee jotakin, mikä on poliittisessa keskustelussa hyvin tavallista: hän esittää joukon todellisia tai ainakin tarkistettavissa olevia lukuja ja johtaa niistä kysymyksen, johon lukijan odotetaan melkein automaattisesti vastaavan samalla tavalla kuin hän itse.

”Jos rahaa ei ole vanhuksille, missä kaikki rahat ovat?”
Kysymys on tehokas.
Mutta se ei vielä ole vastaus.

Esimerkiksi kehitysapu ja kotimaan sosiaaliturva eivät ole sama budjettimomentti. Se, että Saksassa käytetään rahaa polkupyöräinfrastruktuuriin Perussa, ei itsessään tarkoita, että nämä rahat voitaisiin yksinkertaisesti ottaa pois ja antaa saksalaisille eläkeläisille.

Samoin ulkomaalaiselle maksettu Bürgergeld ei ole automaattisesti ”rahaa ulkomaalaisille”. Saksassa laillisesti asuvalla ihmisellä voi olla oikeus etuuteen aivan samalla perusteella kuin Saksan kansalaisella. Ja kuten kirjoittajakin joutuu myöntämään, Saksassa asuu miljoonia ulkomaalaisia, jotka käyvät töissä, maksavat veroja ja osallistuvat yhteiskunnan ylläpitämiseen.

Minusta on silti täysin perusteltua kysyä, onko julkisten varojen käyttö tehokasta ja ovatko poliittiset prioriteetit oikeita.
Sitä kysymystä ei pitäisi pelätä.
Mutta en haluaisi tehdä siitä liian yksinkertaista.

Olen itse nähnyt maahanmuuttajien kanssa työskennellessäni, kuinka suuri ero on sillä, pääseekö ihminen mukaan yhteiskuntaan vai jääkö hän sen ulkopuolelle. Jos ihminen oppii kielen, löytää koulutuksen tai työn ja pystyy itse elättämään itsensä, tilanne on aivan toinen kuin silloin, jos ihminen jää vuosiksi riippuvaiseksi etuuksista.

Siksi minusta pitäisi keskustella paljon enemmän kotoutumisen onnistumisesta eikä vain maahanmuuttajien määrästä.
Ja tässä asiassa minulla on ehkä hieman erilainen näkökulma kuin tämän kirjoituksen tekijällä.
Kun opetan maahanmuuttajille suomea, en ajattele opettavani heille vain kieltä. Yritän opettaa heille myös sitä, miten suomalainen yhteiskunta toimii, miksi täällä tehdään asioita tietyllä tavalla ja miten he voivat itse löytää paikkansa tässä yhteiskunnassa.
Olen nähnyt, kuinka paljon ihmisessä muuttuu, kun hän huomaa pystyvänsä toimimaan uuden kotimaansa kielellä.

Siksi en hyväksy ajatusta, että maahanmuuttajat olisivat lähtökohtaisesti yhteiskunnalle pelkkä kustannus.
Mutta en myöskään hyväksy ajatusta, että kotoutumispolitiikkaa ei saisi arvostella.
Juuri päinvastoin.

Jos järjestelmä ei onnistu kotouttamaan ihmisiä, sitä pitää voida sanoa ääneen.

Minusta tässä olisi Saksassa paljon rakentavampi keskustelun paikka kuin pelkkä vastakkainasettelu ”maahanmuuton puolesta” ja ”maahanmuuttoa vastaan”.

Ja sitten on vielä yksi asia.
Kun kirjoittaja kysyy, minne kaikki rahat menevät, hän osuu johonkin todelliseen saksalaisten kokemukseen: 

luottamukseen.

Ihminen voi hyväksyä suuriakin julkisia menoja, jos hän kokee niiden olevan järkeviä, perusteltuja ja oikeudenmukaisia.
Mutta jos hän itse joutuu tinkimään, hänen veronsa nousevat, hänen eläkkeensä tuntuu riittämättömältä ja hänen kotikaupunkinsa palveluja leikataan – samalla kun poliitikot kertovat miljardien eurojen uusista menoista – syntyy helposti tunne, ettei järjestelmä enää toimi hänen hyväkseen.

Tätä tunnetta ei pidä kuitata äärioikeistolaisuutena.
Se pitää ymmärtää.

Mutta tunteen ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että jokainen sen perusteella esitetty johtopäätös olisi oikea.

” Ja tässä vaiheessa tein lopulta sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia aikaisemmin:

Luin itse AfD:n ohjelman.

Olin rehellisesti sanottuna odottanut löytäväni sieltä niitä äärioikeistolaisia ajatuksia, joista minua oli vuosien ajan varoitettu.

Sen sijaan löysin sivu toisensa jälkeen jotakin kummallisen tuttua.

Sosiaalisen markkinatalouden.

Alempia veroja.

Vahvoja perheitä.

Lakia ja järjestystä.

Hallitumpaa maahanmuuttoa.

Sen periaatteen, että ihmiset, joilla ei ole oikeutta jäädä Saksaan, pitäisi palauttaa.

Laillista maahanmuuttoa niille ihmisille, joita Saksa todella tarvitsee.

Vähemmän hallintoa ja byrokratiaa.

Kansallista vastuuta.

Saksalaista kulttuuria ja perinteitä.

Vahvaa taloutta.

Nämä eivät olleet minulle outoja ajatuksia.

Moni niistä muistutti minua siitä konservatiivisesta CDU:sta, jonka parissa itse kasvoin – Kohlin ajan CDU:sta.

Ja yhtäkkiä ymmärsin, mitä Saksan politiikassa oli tapahtunut.

Kun CDU siirtyi kohti keskustaa ja pystyi yhä useammin muodostamaan hallituksia SPD:n ja vihreiden kanssa, sen konservatiiviselle puolelle jäi valtava tyhjä tila.

AfD täytti sen.

Tämän päivän AfD:llä on kyllä kantoja, jotka menevät vanhaa CDU:ta pidemmälle, ja puolueessa on poliitikkoja sekä lausuntoja, joita itsekin voimakkaasti kyseenalaistan.

Mutta kun luin varsinaisen puolueohjelman, en löytänyt sieltä natsien ohjelmajulistusta, jota olin vuosien otsikoiden perusteella jollakin tavalla odottanut.

Löysin konservatiivisen, isänmaallisen ja voimakkaasti maahanmuuttokriittisen ohjelman, jossa oli monia kantoja, jotka olisivat kuulostaneet täysin tutuilta vuosikymmenten takaiselle CDU:n äänestäjälle.

Sitten löysin yhden valtavan eron, joka kiinnitti huomioni:

SUORA DEMOKRATIA.

AfD haluaa valtakunnallisia kansanäänestyksiä Sveitsin mallin mukaisesti.

Se tarkoittaisi, että tavallisille kansalaisille annettaisiin mahdollisuus äänestää suoraan merkittävistä poliittisista päätöksistä sen sijaan, että kaikki jätettäisiin poliittisten puolueiden ratkaistavaksi heti vaalien päätyttyä.

Ja juuri tässä kohtaa Saksan politiikka muuttuu vaikeaksi selittää Saksan ulkopuolella eläville ihmisille.

Sillä Saksassa on jotakin, jota kutsutaan nimellä:

”BRANDMAUER” – PALOMUURI.

Kun AfD pääsi ensimmäisen kerran Bundestagiin vuonna 2017, vakiintuneet puolueet päättivät, ettei sen kanssa tehdä poliittista yhteistyötä.

Aluksi tämä saattaa kuulostaa yksinkertaiselta:

Jos uskot puolueen olevan vaarallinen, älä tee sen kanssa yhteistyötä.

Mutta mietitään, mitä tästä periaatteesta tapahtuu jokapäiväisessä parlamentaarisessa politiikassa.

Yhtäkkiä kyse ei enää ole pelkästään siitä, MITÄ joku ehdottaa.

Kyse alkaa olla myös siitä, KUKA kannattaa ehdotusta.

Ja olemme nähneet, kuinka järjettömiin tilanteisiin tämä voi johtaa.

Berliinissä vasemmistopuolue ehdotti, että kaupunkiin asennettaisiin lisää yleisiä juomavesipisteitä.

Ei mitään radikaalia.

Ei mitään äärimmäistä.

Pelkkää juomavettä.

Sitten AfD kannatti ehdotusta.

Ja yhtäkkiä vasemmistopuolue äänesti omaa ehdotustaan vastaan!

Miksi?

Koska AfD tuki oli muuttanut jopa JUOMAVESIPISTEITÄ koskevan ehdotuksen poliittiseksi ongelmaksi.

Ajatellaanpa tätä hetki.

Ehdotus ei muutu huonoksi vain siksi, että joku, josta emme pidä, äänestää sen puolesta.

Jos AfD huomenna sanoisi:

”Korjataan tämä rikkinäinen silta”,

muuttuisiko sillan korjaaminen yhtäkkiä äärioikeistolaiseksi politiikaksi?

Ei tietenkään.

Demokratian pitäisi tarkoittaa sitä, että ajatuksista keskustellaan ja niistä äänestetään.

Hyvien ajatusten pitäisi pysyä hyvinä ajatuksina riippumatta siitä, kuka niitä kannattaa.

Ja huonot ajatukset pitäisi hylätä siksi, että ne ovat huonoja – ei siksi, että ehdotuksen kannattajan nimi sattuu olemaan väärä.

Mutta Brandmauer loi myös toisen ongelman.

Kun AfD vahvistui, miljoonat äänestäjät saattoivat käytännössä nähdä, kuinka heidän valitsemansa puolue julistettiin poliittisesti koskemattomaksi.

Ja sen sijaan, että AfD olisi tämän vuoksi pysähtynyt, tapahtui jotakin aivan muuta:

Se jatkoi kasvuaan.

Tämä tuo meidät takaisin Sachsen-Anhaltiin.

Ja vaaleihin, jotka ravistelivat Saksan politiikkaa.”