torstai 17. lokakuuta 2013

Finnish cuisine, onko sitä? Timo Vihavaisen mietteitä.


”On Helsingissä ollut yksi suomalainenkin ravintola. Ilmeisesti näin on siksi, että turistit eivät tietenkään halua tässä maailman ääressä syödä ranskalaisen tai espanjalaisen keittiön herkkuja, vaan jotakin aitoa ja paikallista. Niinpä heille tarjotaan poroa ja lohta erilaisissa konstikkaissa muodoissa ja jälkiruuaksi lakkasorbettia tai jotain vastaavaa.

http://www.visitkarelia.fi/custom_modules/Kaex/ContentCarousel/loader.aspx?w=224&h=120&keepratio=false&id=3d9f0e4b-2f24-462d-bb27-d9548902c682 


Hyvä on että tarjotaan, mutta perinteinen suomalainen keittiö ei ole sama kuin lappilainen keittiö. Sen valikoima on laaja, miltei rannaton, ja sen herkullisuus on kasvanut niukkuuden innoittamana karusta maaperästä kuin Provencen keittiö ikään.

Suomalaisen, samoin kuin venäläisenkin keittiön ydin on uuni. Se on aina ollut suomalaisen talon sydän ja sen pitkäkestoisessa jälkilämmössä ovat hautuneet erilaiset laatikot, paistit ja puurot, jälkiuunileivät ja piriakoista puhumattakaan. Uunissa on paistettu myös talkkunat, makkarat ja juustot, jopa keitot ja lisäksi esimerkiksi juurekset, kuten lantut ja nauriit sekä perunat. Pikaruuan ystäville uuni ei sovellu. Se on tarkoitettu pitkäjänteisen elämäntavan hallitsijoille, jotka tietävät jo kolmekin tuntia etukäteen, milloin he aikovat aterioida. 

Ravintolan kannalta uuniruoka on kylläkin vaikea. Asiakkaalle on paha mennä sanomaan, että tilaus on valmis kolmen tunnin kuluttua, vaikka odotuksen runsain mitoin palkitsisikin uunista nostettu ruukku, jona reunoilta näkyvät hitaan ja perusteellisen kypsymisen jäljet. Ravintolan kannalta ihanteellista olisi kai tarjota suomalaisia uuniruokia esimerkiksi sunnuntaibrunssilla, hiukan samaan tapaan kuin Englannissa tehdään, mutta voisihan perinteeksi ottaa senkin, että suomalaisen uuniruuan tarjoiluaika sijoittuisi päivittäin esimerkiksi iltaan, vaikkapa 18-20 välille. 

Miltä tuntuisikaan tulla raskaan työpäivän jälkeen herkkupöytään, jossa höyryäisivät vastapaistettujen karjalanpiirakoiden ja ruisleivän ohella rasvainen karjalanpaisti, savolainen ohrarieska, silakkalaatikko, uunihauki ja erinäiset muut uuniruuat. Näiden ohella tarjolla olisi maalaisvoita, paistettuja muikkuja ja uunilohta, savustettua lahnaa tai siikaa, suolamuikkuja sipulin ja smetanan kera, muikun sekä mateen mätiä, suolattua särkifileetä, graavattua lohta ja siikaa sekä saunapalvikinkkua, joka on kypsytetty lähes puumaisen kovaksi. Keitoista kermainen lohikeitto, muikista tehty rantakala, matikkakeitto, savulihalla maustettu hernekeitto, lammaskaalikeitto ja maitoon keitetty haukikeitto kilpailevat voitollisesti minkä tahansa ulkomaisen vastineen kanssa. Uunissa täysin kypsäksi paistetut lanttukuutiot täydentävät erinomaisesti karjalan paistia ja erilaatuisiin kastikkeisiin ja uuniruokiin antavat vastustamattoman makunsa suomalaiset sienet, jotka ovat yhtä kaukana viljeltyjen siitakkeiden tai herkkusienten keskinkertaisuudesta kuin taivas on maasta. Suolattuna taikka ymmärryksellä marinoituna suomalainen sieni sopii myös kylmän snapsin kyytipojaksi, ja muutoin ruokajuomana on oivallisin kylmä kalja, joka ei ole tehty uutteesta, vaan maltaista. Jälkiruuaksi sopii ternimaidosta tehty uunijuusto sokerin ja kanelin kanssa, lakat, metsämansikat ja mustikat jäätelön kera antavat viimeisen silauksen aterialle, josta parhaimmillaan muodostu suomalaisen keittiön ylistyslaulu.



Tällaiselle aterialla haluaisin kutsua sen ulkomaalaisen ystäväni, joka viattomuuksissaan teki pilaa käsitteestä Finnish cuisine odottaen minunkin nauravan asialle makeasti. Miksi tämä ei todellisuudessa ole mahdollista? Mikä meitä estää panemasta pöytään sitä, mikä meillä on aitoa ja parasta?



Ennen muuta kysymys lienee ilmiöstä, jota voisi kutsua kansalliseksi alaikäisyydeksi .  ...”



Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho, Otava 2009.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Mikä lapselle nimeksi?


Saksalaisten etunimistä voi samalla tavalla lukea vuosikerran kuin suomalaistenkin.  Saksassa nimeä ei pantata kuukausikaupalla eikä ristiäiset ole nimenantamisjuhla, vaan vanhempien nimenomainen päätös antaa lapselle kristillinen kaste. Lapsen nimen on oltava rekisterissä viimeistään viisi päivää lapsen syntymän jälkeen.

http://www.rund-ums-baby.de/vornamen/images/vornamen-forum.gif

Mitä hyvänsä nimeä ei lapselle voi antaa. Nimestä on käytävä selville, onko kyseessä tyttö vai poika. Nimen on siis oltava joko hyväksytty yleinen nimi, tai sitten on todistettava, että se on jossain maassa yleinen hyväksytty nimi, ja silloinkin lapsella on oltava toinen nimi, joka on Saksassa yleinen ja hyväksytty. Tämä on johtanut siihen, että ranskankieliset, englanninkieliset, venäjänkieliset ja skandinaaviset nimet ovat varsin yleisiä. Ulkomaalaisten kohdalla viranomaiset ovat sallivampia kuin kantasaksalaisten.


Sota-aikana ja sodan jälkeen syntyneillä lapsilla on nimiä, joita ei tänään kukaan halua. Siihen sarjaan kuuluvat kaikki Hildegardit ja Gertrudit, Horstit ja Manfredit. Näissä nimissä ei sinänsä ole mitään pahaa, ne ovat vanhakantaisia ja monesti hyvin kauniita alkuperältään. Ne vain muistuttavat tuosta onnettomasta sota-ajasta. Voisiko lapselle kauniimpaa nimeä antaakaan kuin vaikkapa ”Gottfried” – Jumalan rauha?


Kaksiosaiset nimet olivat aikoinaan hyvin suosittuja. Näitä ovat Rosemarie ja Hannelore. Kun tyttäreni syntyi ja sai nimen ”Anne”, joka on Suomessa tavallinen ja tarkoittaa herttaista, se oli koko ympäristössämme ainoa laatuaan. Kaikkiin muihin oli lisätty jotain: Anneliese, Annemarie.


Sitten on olemassa isojakin paikallisia eroja. Etelässä nuoremman poikani nimi Timo oli harvinainen, mutta muutettuamme pohjoiseen tuntui siltä, että joka toisella pojalla oli sama nimi. Fiete, Niele, Sören ja Svenja ovat tyypillisesti pohjoisen nimiä, etelässä näitä tyypillisiä olisivat Anna, Franziska, Magdalena ja Maximilian, Johannes ja Sebastian.


Toinen nimi on yleinen, mutta ei kaikilla. Jos, se on yleensä joku jo perheessä ollut nimi, vanhempien tai isovanhempien nimi. Niin mekin teimme. Nuoremman poikani toinen nimi Johan on hänestä kauhea, eikä siitä yhtään auta, että se on hänen isänsä isoisän nimi ja kuuluisia samannimisiä on Saksassa, kuten vaikkapa Johan Wolfgang von Goethe tai Johan Sebastian Bach…


Ulkomaalaisten nimet ovat hankalia. Nimet, jotka päättyvät a-kirjaimeen, mielletään naisiksi ja ne nimet, jotka päättyvät o-kirjaimeen miehiksi. Niin sain – tuhansista valituksista huolimatta – aina kirjeet eräälle ”Herra Pirjo ….” – josta säännöllisesti huomautin. Sama tietenkin toisinpäin vaikkapa Jormalle. Jorman on oltava nainen, saksalaisten mielestä. Suomalainen lääkäriystäväni, lääketieteen tohtori tosin lohdutteli, että vaikka hänen nimensä on Maija eli selvästi naisen nimi, niin kirjeet tulevat silti aina ”Herra Maija ….” – sillä tohtorihan on aina mies, eikös vain…

Tämän vuoden kymmenen suosituinta nimeä tytöille olivat Amelie, Anna, Charlotte, Clara/Klara, Elimia, Emma, Emily/Emilie, Hahhan/Hanna, Johanna ja Lara ja pojille Alexander, Ben, Elias, Emil, Felix, Finn/Fynn, Henri/Henry, Jacob/Jakob, Jan ja Jonas. Sen verran nimilista on viime vuodesta muuttunut, että suosituin tytön nimi oli tuolloin Mia, ja pojan Ben.

Kolmekymmentä vuotta sitten suosituimmat nimet olivat tytöille Stefanie/Stephanie, Julia, Katrin/Catrin/Kathrin, Anna, Sandra, Katharina, Nicole, Sarah/Sara, Nina ja Melanie, ja Christian, Sebastian, Florian, Michael, Matthias, Jan, Stefan/Stephan, Benjamin, Martin ja Tobias.  Christian Schmidt sukunimen erilaisine variaatioineen onkin Saksan yleisin nimi.


Kolmekymmentä vuotta aiemmin eli vuonna 1953 suosituimmat nimet olivat tytöille Monika, Brigitte, Angelika, Karin, Gabriele, Renate, Birgit, Ursula, Petra ja Marion, ja pojille Peter, Michael, Wolfgang, Klaus/Claus, Hans, Jürgen, Bernd, Manfred, Thomas ja Dieter.


Vielä kolmekymmentä vuotta taaksepäin? 1923 siis Ursula, Ilse, Hildegard, Ingeborg, Gerda, Gertrud, Irmgard, Elfriede, Lieselotte, Elisabeth ja Hans, Carl/Karl, Heinz, Günter/Günther, Werner, Gerhard, Curt/Kurt, Walter/Walther, Herbert ja Horst.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Entä jos lähtisin Saksaan töihin?


Tekniikan akateemisten jäsenlehti 5/2013 on julkaissut taulukoita, joissa kerrotaan, mitä missäkin ammatissa ansaitaan ulkomailla. Kysely on tehty TEK:in jäsenille, joita on ulkomailla noin tuhat. 

Saksassa on heitä eniten, 18,3%. Seuraavana ei seuraa Ruotsi eikä Venäjä, vaan USA, 14%, sitten kiina, 9% ja Sveitsi 8,7%. Loput kuka missäkin pienin prosentein.  40% heistä on lähetettyjä työntekijöitä, eli työnantaja on suomalaisen, muut ovat ulkomaisen työnantajan palveluksessa.

He saavat ulkomailla parempaa palkkaa kuin Suomessa. Saksa on ehdoton ykkönen, siellä heitä on 18,3%. He ketovat, että Suomessa asiantuntija- tai keskijohdon DI ansaitsee 4350 € / kk, ulkomailla 6370 / kk.  65% kokee elintason olevan korkeampi ulkomailla kuin kotimaassa, ja 31% saman kuin kotimaassa. Kaikkien vastanneiden keskimääräinen bruttoansio oli viime vuonna 102 000 euroa.  

http://lehti.tek.fi/sites/lehti.tek.fi/files/node263_2.jpg

 Kuva: TEK 5/2013

http://retro.tek.fi/uutiset/Slide1.jpg


Talouselämä puolestaan kirjoittaa 28.5.2013:

”Suomalaisilla työnantajilla on eniten vaikeuksia täyttää työpaikkoja kädentaitoja vaativilla ammattialoilla. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa rakennusalan ammattiosaajat, putkimiehet, sähköasentajat ja hitsaajat. Toiseksi vaikeinta työnantajien oli löytää autonkuljettajia ja kolmanneksi vaikeinta myyntiedustajia.

Suomen halutuimmat työntekijät vuonna 2013 ovat:
1.      Rakennus-, korjaus- ja valmistustyöntekijät
2. Autonkuljettajat
3. Myyntiedustajat
4. Kirjanpidon ja taloushallinnon henkilökunta
5. Mekaanikot
6. Keittiömestarit/kokit
7. IT-alan henkilöstö
8. Myyntipäälliköt
9. Insinöörit
10. Lääkärit ja muut terveysalan ammattilaiset paitsi sairaanhoitajat”

Olisikohan tässä epätasapaino? Kysymys kuuluu: miksi näin? Kaikki haluavat johtajiksi. Ja Suomessa on kylmä, Suomi on kaukana, Suomessa oli sota, Suomessa on bla bla bla…

perjantai 11. lokakuuta 2013

Epinalissa, Vogeeseilla Ranskassa. Liikepankki!



Aikoinaan, kun minulla oli oma palveluyritys, toimin tulkkina ja avustajana milloin missäkin asiassa. Ranskan Vogeeseilla sijaitseva Epinal tuli hyvin tutuksi...


http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/6/67/Centre_ville.jpg

Asukkaita kaupungissa on jotain 33.000.  Kaupunki on perustettu 900-luvun loppupuolella. Se sijaitsee Mosel-joen  varrella, 60 kilometriä Nancystä etelään. Vogeesit ovat vuoristo Reinin länsipuolella, maisemat samanlaisia kuin Saksan Schwarzwaldissa, eli kasvavat tiheää kuusta ja pihtakuusta. Puuta on siis paljon ja paksua onkin. 

Lumisia talvimaisemakuvia en tähän laita. Lunta tulee kuten Suomessakin. Ei ole helppoa ajella vuoristossa talvella. 


No, välitin puuta, tein sopimuksia ja hoidin mm. asiakkaiden pankkiasioita. Yksi kummallisimmista pankeista oli HSBC, suoraan pääkadun varrella. Pankki on toki kuten mikä hyvänsä pankki toiminnoiltaan, mutta kun astut ovesta sisään… tulet viime vuosisadan alkupuolelle! Toimihenkilöt ystävällisiä, mutta niinhän ranskalaiset yleensä ovat. Ainakin jos osaa ranskaa. 


Pankki on sisustukseltaan antiikkinen. Johtajan pöydänhän pitää toki olla jykevä ja johtajan asianmukaisesti pukeutunut. Mutta että koko sisustus… ja pankinjohtajan avustaja, nainen, tulee myös vaatteissa, jotka voisivat olla viime vuosisadan alkupuolelta. Minusta asia vaikutti varsin kummalliselta… kun olin tottunut täysin toisenlaisiin interiööreihin. "Mahdollisimman modernia, mahdollisimman halvalla" - tuntuu ainakin suomalaisissa pankeissa olevan se kova sana. 




 

Kyllä niillä ranskalaisilla oli tietokone siellä, mutta sopivasti naamioituna muun antiikkitavaran joukkoon. 


Jo kauan ennen windows-aikakautta ranskalaisilla oli laajassa käytössä Minitel, laite, joka oli yhdistetty puhelinyhteydellä Ranskan Videotex-palveluun. Laitteiston ja järjestelmän kehitti Ranskan posti- ja lennätinlaitos. Ranskassa lähdettiin rakentamaan omaa kansallista tietoverkkoa Télételiä, joka toteutettiin erillisillä kotiin hankittavilla Minitel-vastaanottimilla. Minitel oli ranskalaisille ilmainen palvelu.  Sitten tuli internet ja syrjäytti minitel-järjestelmän…

Mihinkään pankkiin ei Ranskassa mennäkään noin vain. Soitetaan ovikelloa ja vasta sitten pääsee sisään - tai ulos. 

Pääseminen sinne pankin luo autolla olikin sitten asia sinänsä. Jos menit lounasaikaan, pankki oli kiinni. Kuten muuten kaikki muukin. Ranskalaiset syövät lounasta kaikki samaan aikaan. Jos taas menit lounasajan loputtua - ruuhka teillä oli valtava. Lounas on mukavan pitkä eikä silloin puhuta työasioista, se olisi epäkohteliasta.  Ja kaikki palaavat töistä toimistoilleen samaan aikaan. Ruuhka on taas valtava. Työtä tehdään sitten pitempään kuin meillä. Se on mukavaa, jos aikoo hoitaa siellä asioitaan. Palvelua saa muulloinkin kuin vain kolme kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan, kuten nykyisin Nordeassa... 



Kimmokkeen tähän tekstiin sain Nordean asiakaslehdestä 3/2013. Lehdessä kerrotaan Aleksanterikatu 6:ssa sijaitsevasta pankkimuseosta, joka on sisustettu vuoden 1903 malliin kaikkine tarvikkeineen. Museo on auki avoimien ovien päivinä, joka kuukauden 1. torstai klo 15-17, ja ryhmille sopimuksen mukaan. Museo, jossa säästetään henkilökuntaa kuten pankeissakin, kun aukioloajat ovat noin harvassa...?

Epinalissa tämä ei ollut museo, vaan ihan tavallinen toimiva pankki.







keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Natsitervehdyksiä

Saksassa tervehdykset, jotka voidaan tulkita tai ymmärtää
Sieg Heil -tervehdykseksi, ovat laittomia, ja tervehdyksen käyttämisestä voidaan rangaista sakoilla tai enintään kolmen vuoden vankeustuomiolla.  
Taitelija Ottmar Hörlin tekemän tontun käsi on tanassa, jollaisella natsit tervehtivät toisiaan. Nürnbergin syyttäjät ottivat asian tutkittavakseen saatuaan siitä valituksen.
Tontut - niin hyvät kuin pahat - ovat saksalaisten kansansatujen perusväkeä. Myös puutarhatontut ovat saksalainen keksintö. Hörl on käyttänyt niitä taiteessaan ennenkin. Vuonna 2006 hän teki 1 200 tonttua, jotka hän maalasi Saksan lipun väreillä. Olin tuolloin pojan kanssa Wiesbadenissa ja valokuvasin tuon hassun tonttuarmeijan. 

AEK:n keskikenttämies Giorgos Katidis juhli tällaisella eleellä joukkueensa 2-1-voittoa superliigan ottelussa Veriaa vastaan lauantaina. 
Kreikan alle 19-vuotiaiden jalkapallomaajoukkueen entinen kapteeni Giorgios Katidis sai  maan jalkapalloliitolta elinikäisen pelikiellon natsitervehdyksen takia.

Mussolini teki "roomalaisen ­tervehdyksen" jo 1920-luvulla. 
File:David-Oath of the Horatii-1784.jpg
Pääministeri pyysi puheenvuoroa Pekkarisen tylytyksen aikana. 
 




 

???