Äidin arkipäivää

Silloin noin sata vuotta sitten, kun omat lapseni olivat pieniä... no jaa, ehkä vähän vähemmän, sillä en ole vieläkään eläkeiässsä, mutta lapset kuitenkin ovat töissä ja nuorin opiskelee... minulla oli omien kahden lisäksi kaksikin päivähoitolasta ja lisäksi lähes päivittäin toisen lapsen isosisko, tokaluokkalainen. 

Päivähoitoon lapset pääsevät vasta kolmivuotiaina, sitä ennen oli ei-virallisia hoitotätejä kuten minä, joiden kohdalla valtio fiksusti sulki toisen silmänsä, sillä ei ollut olemassa virallisia perhepäivähoitajia. Ruokaa ei lastentarhoissa muutenkaan kuten ei kouluissakaan tarjoiltu, josta syystä "sain" tehdä ruokaa itse joka päivä 25 vuoden ajan... Valtakunnassa oli kyllä pakasteruokaa, mutta ei einesruokaa, se oli ihan laissa kielletty. Ajat ovat toki tuosta muuttuneet, mutta tuolloin... Eikä ollut sitä kaikkea "valmista", mitä suomalaiset pitävät itsestään selvänä. Itse piti tehdä ihan kaikki. 

Onneksi sentään terveydenhoito toimi erinomaisesti, kuten muuten toimii vieläkin - siitä Suomi voisi ottaa mallia. Ja oli toki muutakin hyvää: ei tunnettu jatkuvia korvatulehduksia enkä ole koskaan kuullut saksalaisella olevan laktoosiallergiaa.

Nousin ylös aamuvarhaisella, koska olen aina huonolla tuulella herätessäni enkä halunnut huutaa lapsille tarpeettomasti. En huutanut kyllä muutenkaan, mutta päivät tahtoivat aina olla touhua täynnä ja joskus pinna varsin kireällä, niin että vahva tahto pitää mölyt sisällään vaadittiin. Nukkumaan laitettiin ensin lukien iltasatu ja laulaen iltalaulu ja kun kullanmurut vihdoin nukahtivat, ompelin omille lapsilleni vaatteet ja televisiota katsellessa neuloin heille ja myös naapurinkin lapsille vaikka mitä... 

"Rahatöitä" tein kotiäitinä vanhempien lasteni ollessa pieniä vain satunnaisesti, käännöstöitä. Ja tietenkin harrastettiin ja käytiin kursseja ja muuta sellaista tarpeellista ja tarpeetonta.

Alla oleva naamakirjapäivitys kertoo juuri sen, miltä monesti tuntui. Minä olen johonkin päiväkirjaan joskus kirjoittanut muistiin, mitä kaikkea päivän aikana tapahtui. En tiedä, missä tekstini nyt ovat, mutta ihan samanlaista se oli kuin tämäkin (luvatta lainattu) teksti. Kolme hurraata, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki kirjoittajalle. 

...nyt kun olen ollut (osan ajasta sairaana) lasten kanssa muutaman päivän kolmestaan, olen huomannut muutaman asian.

Lapset tappelevat koko ajan, aamulla ei löydy bussikorttia koska takki on jostain syystä siirtynyt yön aikana auton takapenkille, kissa onnistuu koko ajan tekemään tarpeensa laatikon ohi lattialle, toinen lapsi haluaa kuvata elokuvaa ja pitäisi olla kamera, lapset tappelevat koko ajan, juomavesipullo ei jostain syystä mene kiinni asti ennen kuin se sijoitetaan harrastuskassiin, avaimet jäävät kotiin, ruoka on hyvää niin kauan kuin se on makaronia ja jauhelihaa, itse ehtii syömään ehkä illalla ja jos jotain haluaa harrastaa ilman jatkuvaa kyselyä se täytyy tehdä aamuyöstä.

Kysymykset elämästä ja asioista joista alle 10-vuotiaiden ei pitäisi edes tietää eivät lopu. Koskaan.

Niin ja mainitsinko että lapset tappelevat koko ajan? Kolme yleisintä vastausta pyyntöön auttaa edes hieman siivouksessa ovat puhu kädelle -tyyppisiä, kuten ”tämä loppuu ihan kohta”, ”vielä yksi peli” tai ”aina pitää siivota”. Median kyllästämiä mieliä ei saa vahingossakaan liikkeelle PAITSI jos jossain 17 kilometrin päässä on nähty Bulbasaur jota tietenkin pitää lähteä heti hakemaan. Ilman takkia. Ja vaikka ilman kenkiä.

Jos nyt oletetaan että hetken aikaa kämppä ei näytä siltä että murotehdas on räjähtänyt lattialle, karhu on paskantanut sohvalle, mustalaisvankkurit leiriytyneet makuuhuoneeseen tai voi jäänyt kahdeksi päiväksi pöydälle, niin vähintään

- vessassa on lelumiekka
- joku itkee ilman järjellistä syytä
- on nälkä
- ei ole nälkä
- läksykirjat ovat koulussa
- ovet ovat ulos asti auki
- vessa on vetämättä
- kahden lapsen vanhempainilta on yhtä aikaa ja silloin pitäisi olla myös töissä
- lasta pitää etsiä kesken päivän liikuntatunnilta hammaslääkäriin ja samalla pitäisi olla töissä
- kaikki näkevät öisin painajaisia yhtä aikaa
- harjoitukset joissa on pakollista olla ja jotka ovat 20 kilometrin päässä alkavat suunnilleen yhtä aikaa kuin koulu loppuu
- kello 00.30 muistat nukkumaan mennessäsi että huominen ruoka on vielä tekemättä
- iltapalaa tehdessä ruoka on loppu ja kauppa menee kiinni vartin päästä
- kun sinne kauppaan nyt kuitenkin vielä ehti, niin maito unohtui ja muroja ei voi syödä = ongelma
- väsyttää, paitsi illalla tai silloin kun televisiosta tulee jotain
- televisiosta tulee AINA jotain
- puhtaat vaatteet muuttuvat kolmessa tunnissa likaisiksi tai pieniksi (!)

Tämän perusteella

a)   ymmärrän nyt täysin, että miksi halusit hetkeksi ulkomaille, ja
b) toivon että aiot tulla sieltä myös pois.

 

Jos lapset olisivat olleet pienempiä, niin viikko olisi varmaan ristiretkeen verrattavissa oleva kokemus. Alan olla sitä mieltä, että pienten lasten äidit ansaitsevat vähintään mitalin, ritariksi lyömisen, ilmaisen matkan Karibialle täydellä ylläpidolla ja ilman sinappimyrskyä, kutsun linnanjuhliin (ilmainen vinkki, Sauli Niinistö), päivittäisen vähäpukeisen palomiehen (tai mistä nyt kukin tykkää) tanssiesityksen, SodaStreamin ja niskahieronnan.

Nyt tiedän, että tummien silmänalusten takana on syy. Öisin ei voi myöskään huutaa. Paitsi tukahdutettua, sielua korventavaa huutoa jossa äänettömät kirosanat ja manaukset kipinöivät mielen demonien kahleista. Aamulla pitää kutsua vähintään virtuaalipaavi muistuttamaan, että ad impossibilia nemo tenetur.

Mutta toisaalta sitten kun nuo pikku taistelujaskat saa vihdoin nukahtamaan ison Aku Ankka -kasan keskelle, niin tuhisevaa jälkikasvua katsellessa kaikki yllä mainittu unohtuu saman tien… kunnes joku avaa Pandoran lippaan aamulla uudestaan. Sillä silloin on kylmä, liian kirkasta, kurkkuun koskee, ei voi syödä ilman että televisio on päällä, aamupala on väärä, vaatteita ei löydy, reppu on ties missä ja ja ja…

Pim.