Ostimme talon. Varsin vauhdikkaasti :-)

Se talo siellä Allensbachissa, se toiveitten talo. Tämä tapahtui entisessä elämässä, vuonna 1988. Exä siellä yhä asustelee. Riidat on sovittu, kaikki hyvin. Se siellä on niin pieni talo, vain vaivaiset kolmesataa neliötä plus ullakkotilaa vielä sata neliötä, että ei sinne enää isäni äidinäidin kapiokirstu mahtunut... Nyt minulla on talossani ihan kokonaista kaksi huonetta ;-)  No, tarkemminkin sen toki voisi kertoa. Mutta nyt ensin Saksaan.

Mieheni oli siis saanut työpaikan yliopettajana Konstanzin ammattikorkeakoulusta Bodenjärveltä. Meillä oli kaksi lasta, tuolloin 7- ja 9-vuotiaat ja paritalo Frankfurtin lähellä Rodheimissa (paritalo Saksassa on itsenäinen talo, ei taloyhtiö, on vain talojenseinät vierekkäin naapurin kanssa eli talot tontin rajalla). Perheemme piti siis muuttaa vajaat neljäsataa kilometriä etelään. Miehellä uusi työpaikka ja teknisten luentojen valmistelu, joka vei kaiken ajan, niin perusteellisesti jopa, että hän ei edes ollut huomannut, miten kauniilla paikkakunnalla, siis Bodenjärvellä, uusi työpaikka onkaan. Minulla Rodheimissa Frankfurtin lähellä hoitolapset, käännöstyöt, kielikoulu ja opetus siellä, kurssit, molemmilla omilla lapsilla heinäkuiset syntymäpäivät kekkereineen, kaikenkarvaiset kesäjuhlat järjestelyineen ja vanhempainneuvoston puheenjohtajuus. Päätimme kuitenkin vielä kerran viettää muutaman päivän uutta kotia etsimässä.

Olin "tilannut" ison talon Allensbachista (tarkasti sieltä - kuntia on toki paljon silläkin seuduin), jossa  isot lastenhuoneet, oman suljetun pihan ja ison puutarhan, lattialämmityksen kylpyhuoneeseen, valmiin keittiön, kirsikkapuun pihalle ja bussipysäkin kulman taakse, sekä rauhallisen sijainnin että hyvät palvelut lähiympäristössä, eikä kaukana järveltä. Ja tämän kaiken ennen koulujen alkua, johon oli kuukausi aikaa. Väkirikkaassa Saksassa on vaikea löytää omaa suojattua pihaa. Saksalaisissa asunnoissa ei ole muuta kuin seinät; ei keittiötä, ei kaappeja, ei verhotankoja, ei edes peiliä vessassa. Vessanpönttö ja kylpyamme on ;-) 

No niin, Frankfurtin naistenpiirini naiset nauroivat toiveilleni. Heidän mielestään täysin mahdoton toive, olin höperö. Olimme lisäksi varanneet kahden viikon loman Suomeen, ja maksaneet lentoliputkin jo.

Olin leikannut Die Zeit-lehdestä kokosivun mainoksen, jossa tien päällä jossain Amerikoissa kuljetettiin rekalla taloa ja tekstinä luki alla "Mikään ei ole mahdotonta" ja ripustanut sen keittiön ilmoitustaululleni.  Mainos lienee ollut jonkun vakuutusyhtiön. 

Noihin aikoihin oli vaikeaa löytää asuntoa Bodenjärveltä sopuhintaan. Kävimme monen monta taloa katsastamassa, mitään ei löytynyt. Kaksi perhettä, joiden taloja emme ostaneet, kutsuivat meidät myöhemmin kylään, illalliselle. Pieni kaupunki, pienet ympyrät: Konstanzissa on noin satatuhatta asukasta.

Kuva noin sadan metrin päästä talostamme. 


Olimme aiemmin katsastaneet kaikki lähiseudun vapaat talot, ja lähes luovuttaneet. Tuon heinäkuisen viikonvaihteen sunnuntaina ja jo iltapimeän saavuttua vihdoin löysimmekin sopivan, varsin edulliseen hintaan, ja päätimme heti ostaa sen. Siinä oli aivan kaikki, mitä olin "tilannut". Totesimme vain suruksemme, että eivät riitä rahat. Lisäksi sekä myyjä että välittäjä vain naureskelivat meille, nuorelle farkkukansalle, että ostammepa tai emme, seuraavana aamuna se on tiedettävä. Emme ymmärtäneet mitään, mutta päätimme yrittää. Minä ajoin illalla ne 400 kilometriä takaisin Frankfurtiin, sillä velvollisuudet kutsuivat.

Ex järjesti kollegansa, rakennustarkastajan, katsastamaan talon seuraavana aamuna, maanantaina, ja hän totesi sen erinomaisen hyvin tehdyksi. Miten hyvin, selvisi vasta kun olimme asuneet siellä ensimmäisen talven: tämän vanhemman, paljon isomman sveitsiläisen firman rakentaman talon lämmityskulut olivat entiseen, uuteen taloomme verrattuina vain murto-osa edellisestä vuodesta. Mieheni soitti välittäjälle, mutta tämä sanoi saman tien, että olemme myöhässä, talolla on jo toinen mahdollinen ostaja. Mieheni soitti minulle: emme valitettavasti saakaan sitä taloa.

Vaan se joka ehtii ensin, on kuitenkin etuasemassa. Välittäjä sanoi, että voisimme kyllä käydä notaarin puheilla, ja varata talon. Baden-Württembergissä kaupan vahvistavat notaarit ovat valtion virkamiehiä ja jonotusajat kuukausien mittaisia. Naapuriosavaltiossa Baijerissa notaarit toimivat vapaasti, sinne löytyi aika heti keskiviikoksi.
Riemuissaan mies soitti minulle: saisimme sen talon sitten kuitenkin.

Mutta mistä rahat? Ennen notaarille menoa pitää olla pankilta vakuus. Mies soitti minulle: ei riitä rahat, emme saa taloa.

Vaan sitten hän kuitenkin soitti paikalliselle pankinjohtajalle ja pyysi tältä tällaista takuupaperia. Tuntematta meitä tai taloudellista tilannettamme mitenkään, pankinjohtaja otti mieheni vastaan ruokatunnillaan, pankin ollessa kiinni, ja kirjoitti tällaiset paperit - puolitoista kertaa sen summan, mitä oma talomme Frankfurtissa myydessä maksaisi, eikä tässä totisesti ole pikkusummista kyse - ja samalla tuli toinen, vähintään yhtä iso yllätys: ennakkoperintöä tuikitiukalta anopiltani... haukoimme henkeämme hämmästyksestä... Mies soitti minulle: olemme saaneet takuupaperin, ja rahat millä maksaa erotuksen, saamme sen talon!

Keskiviikkona aamulla mies laittoi pyhäpuvun päälleen, lähti laivalla välittäjän ja omistajan kanssa järven yli notaarin puheille. Tunnelma oli ollut kummallinen ja päivä pilvinen, kuin painajaisessa tai dekkarissa: kukaan ei puhunut mitään. Notaari hetimmiten sanoikin, että kyllä hän voi vahvistaa että ostaja, mieheni oli ollut hänen puheillaan, mutta että talo on valitettavasti jo myyty. Mies soitti minulle: emme sitten saakaan sitä taloa.

Vaan eipä kestänyt kuin saman päivän iltaan, tuli taas puhelu välittäjältä. Talon varannut ostaja oli toinen notaari, ensimmäisen tuttava ja ensinnäkin koska kauppa oli sisäpiirikauppa, se on peruuntunut. Toisekseen, meidän tarjouksemme oli ollut korkeampi kuin hänen, eli enemmän tarjonnut saa talon. Emme olleet tienneet tästä mitään! Summa ei edes ollut mitenkään merkittävä. Vasta paljon myöhemmin saimme kuulla, miksi lain mukaan tätä taloa ei voinut antaa tälle toiselle: talon omistaja oli allekirjoittanut sellaiset paperit, että se oli lainvastaista.
Taas mies soitti minulle: saamme sen talon sitten kuitenkin!

Perjantaiksi oli ollut varattuna Baden-Württembergin notaarilla aika tälle toiselle, joten voisimme sitten tehdä kauppakirjat heti perjantaina. Ajoin siis ne neljäsataa kilometriä takaisin etelään notaarin puheille. Tämä sekä muutama muukin notaari Saksassa on muuten aikojen kuluessa vahvistanut, että olen saksankielen taitoinen :-)

Aikaa oli siis kulunut sunnuntaista perjantaihin.

Kaupat tehtiin, shamppanjat juotiin. Myyjä, eronnut, yksin elävä mies, tirautti pienet kyyneleet. Kertoi että oli laittanut nimensä takauspaperiin, ja siksi myynnillä oli niin tavaton kiire... Ja sanoi, että voisimme muuttaa vaikka heti, koska hän on jo tyhjentänyt ison osan tavaroitaan, hänen äitinsä oli juuri kuukausi sitten kuollut ja hänellä oli kolmio samassa kylässä tyhjänä... Siellä hän asuu tänäkin päivänä. Ja me olemme väleissä.

Palasin perjantaina illansuussa Frankfurtiin ja kerroin kaupasta naapurilleni. Meillähän ei ollut ostajaa Frankfurtin talollemme, olimme siis kahden asunnon loukussa. Ja summat ovat totisesti vähän toisia kuin Suomessa. Siltä istumalta naapurini sanoi, että hänen ystävänsä on kiinnostunut talostamme, kutsui heti hänet perheineen sitä katsomaan, tämä näki ja ihastui, ja lupasi heti maksaa pyytämäni hinnan... Kauppakirjat tehtiin sitten muutamaa päivää myöhemmin. Ja asuu siellä tänäkin päivänä.

Join punaviinit vanhan naapurini ja uuden ostajan kanssa. Soitin miehelleni: Talollamme Frankfurtissa on ostaja...!

Ajankohta oli otollinen: muuttoon olisi melkein neljä viikkoa aikaa, ja se tapahtuisi sopivaan aikaan, niin että ekaluokkalaisemme voisi heti mennä uuteen kouluun, meillä olisi lähes kaksi viikkoa aikaa remontoida ja... viettää se Suomen loma, ne toiset kaksi viikkoa. Näin tehtiin.

Ei siis kokonaista viikkoakaan ollut kulunut siitä, kun olin "tilaukseni tehnyt" ja saman tien sen Frankfurtin naisille ääneen kertonut. Jostain ihmeen syystä kukaan ei enää nauranutkaan minulle.

Ja jotta ei olisi yhtään ollut tylsää, soitti yksi iso toimeksiantajani (Saksan toiseksi suurin rakennusfirma) ja kysyi, voisinko tehdä heille monen kymmenen sivun käännöstyön neljän viikon sisään. Lupasin sen ja teinkin työn ja vieläpä menestyksellä, tämän kaiken pyöriessä ympärilläni.

Neljä viikkoa siitä kun olimme talomme ensimmäisen kerran nähneet. Remontti siellä  tehtiin, itse - uudet ovet, uudet tapetit, uusi parketti alakertaan ja uudet kokolattiamatot yläkertaan; käännökset käännettiin; tentit korkeakoululla pidettiin ja korjattiin; Suomen loma vietettiin; pakattiin ja muutettiin; lastenkutsut pidettiin; kutsut läksiäisiin lähetettiin ja läksiäiset vietettiin... kaikki, ihan kaikki tutut tulivat meitä hyvästelemään. Talo oli jo tyhjä, vain seisomapaikkoja, mutta hauskaa oli.  Ja uudessa paikassa tulivat uudet naapurit tervehtimään ja toivat meille kukkia ja lahjoja.

Lapset  kysyivät tosissaan, mitä ihmettä on tapahtunut, miksi uudet naapurit ovat näin ystävällisiä. En tiedä sitä tänäänkään, tiedän vain että yhä vieläkin saan terveisiä ja kutsuja ja vielä täällä Suomessakin paluumuuttoni jälkeen yksi senaikainen naapurini, hyvä ystäväni kävi luonani Suomessa ja yhdessä kävimme myös Pietarissa. Aika monta jouluviestiä kaikkialta missä olen asunut tuli myös tänä vuonna... Se niistä kamalista saksalaisista joopa joo.

Muuton jälkeen ompelin tuolloin kaikkiin alakerran kymmeneen ikkunaan laskosverhot Suomesta ostamastani kankaasta, ja myöhemmin samana syksynä kaakeloin kellarikerroksen vapaan huoneen, pesuhuoneen betonilattian, pystytimme sinne hirsisaunan, ja asensimme vierashuoneen laminaattilattian.

Meillä oli niin kiire, että vasta kuukausia myöhemmin tajusimme, millaiselle paratiisimaiselle seudulle olimme muuttaneet. Taloa emme ihan ostaneet "taivasten valtakunnasta" ("Himmelreich" on lähellä sijaitseva Allensbachin kunnan kortteli), mutta onhan exän työpaikka sentään "paratiisissa" ("Paradies" on nimeltään se Konstanzin kaupunginosa, jossa ammattikorkeakoulu, nykyinen tekninen korkeakoulu sijaitsee). 

Ekaluokkalaiseni oli riemuissaan: heti muuttopäivänä tuli naapurin pikkupoika meille, ja sen jälkeen pojat olivat kuin kaksoset. Kymmenet kerrat oma poikani vietti erinäisiä aikoja Sveitsissä talvella tämän perheen asunnossa, lasketellen ja kelkkaillen siellä. Miten pojat rakensivat meidän pihallamme hiekkalinnoja tai kokonaisisia kylpylöitä tai lentokenttiä, sateella naapurin jättisateenvarjon alla, miten he kaitafilmasivat jännäreitä, ja miten he nikkaroivat yhdessä hyvin toimivan, hauskan mäkiauton. Se on sitten taas toinen tarina, kuinkas sitten kävikään, kun pojan isä bemarillaan naulaan ajoi...

Ei ihme että lapsistani on tullut yhtä kummallisia (= liikkuvaisia?)  kuin meistä vanhemmistakin. Tämä kolmas sitten syntyi siellä uudella paikkakunnalla - tarkemmin sanoen Sveitsissä, jonka rajalla asuimme. Ja sitten puoli vuotta siitä perustin toisenkin kielikoulun.

Ja kuten peruskoulun rehtori povasi: insinöörihän siitä vanhemmasta pojasta tulikin...

Ja onhan siellä se iso "tilattu" kirsikkapuukin. 

Kirsikkapuita

"Tilauksistahan" ajattelin kirjoitella. Saksalainen Bärbel Mohr tuli näillä jutuillaan kuuluisaksi. (baerbelmohr.de) Ajattelin ensin kääntää hänen kirjansa suomeksi, ja otin häneen yhteyttä. Koska ensinnäkin rakastan tulkkausta, mutta en juurikaan välitä kirjallisista käännöksistä, ja toisekseen, koska minulla on ihan omiakin juttuja vaikka miten, niin päätinkin kirjoittaa itse. Ja kuten ihmiselle usein käy: tehtävä tuntuu ylivoimaiselta... itsestä siis.

Kirsikkapuu on se puu, jonka olen aina toivonut kasvavan omalla pihallani. Kirsikoita poimittiin tuttujen luona; kirsikoitahan tulee, jos on tullakseen, aivan valtavia määriä yhteen puuhun. Sekä Karlsruhen että Frankfurtin aikoihin tutut tykkäsivät että tulen, koska oikeasti tulin, aina tein mitä lupasinkin, eli aina minulla niitä oli. 

Siis "tilasin" sen oman kirsikkapuun.

 
Ja sitten ex sai työpaikan ammattikorkeakoulusta Konstanzista, Bodenjärveltä. Sillä seuduin ei silloin ollut taloja myynnissä, eikä meillä ollut ei aikaa eikä edes läheskään tarpeeksi rahaa oman talon ostoon, mutta eihän meitä mikään "tilaamasta" estänyt. "Tilasin" sitä ja tätä ja monen monta pikkujuttua ja tämän kaiken kahden viikon sisään. Muun muassa sen pihalla kasvavan kirsikkapuun. Kerroin Frankfurtin naisten piirilleni mitä haluan. No heillähän riitti toivelleni vain naurua ja pilkkaa. Noin mahdottomia toiveita, ei se elämä noin mene... Mutta ilmeet vakavoituivat ja ihmettelyä riitti, kun olimme vajaan viikon sisään myyneet Frankfurtin paritalomme, ostaneet ison omakotitalon Bodenjärveltä, sopivaan hintaan, sopivaan aikaan, sopivalta paikalta ja kaikki toiveeni olivat lisäksi toteutuneet. Se miten tämä tapahtui, on mahdottomuuksien summa ja toinen tarina. Siellä se korkea ja leveä kirsikkapuukin pihalla kukoistaa. Niin iso, että suurimman osan kirsikoista saavat vuosittain linnut... Ja voi miten monta ystävää saivat makean suun ja minä pakastimen täyteen rahkakirsikkatorttuja.

Kun sitten erosin ja muutin toisella paikkakunnalle, Hilzingeniin, ja pidin heti muuton jälkeen tutuilleni tupaantuliaiset (ja samalla vanhemman poikani lakkiaiset, joita ei Saksassa tunneta eikä siis juhlita), niin hetihän tutut kysyivät, missä se kirsikkapuu nyt on. Seisottiin keittiössä. Vuokraemäntä näytti kädellä ikkunasta ulos: "Tuossahan tuo". Parin metrin päässä, tosiaankin, kirsikkapuu... Siihen heti kysyin, että voisinko vuokrata sen. Ja kun sitten sadonkorjuun aika tuli, vuokraisäntä kantoi puun juurelle tikapuut ja ilmoitti: "Alapa nyt sitten poimia kirsikkasi..."

Sitten muutin Puuseppa-projektin takia (puuseppa , siis ei ä-pilkkuja! -sieltä sivustolta löytyy minunkin kuvani, moneenkin kertaan) Horstiin Hampurin lähelle. Ihana pieni talo ja iso puutarha, valtava pähkinäpuu, mutta ei kirsikkapuuta. Ohimennen tulin maininneeksi talon omistajalle, että nyt on kaikkea paitsi kirsikkapuu. 

Muuttopäivät olivat helteiset: Olin edellisen päivän lastannut tavaraa, ajanut muuttokuormineni 3,5-tonnisella yksin yön yli tuhat kilometriä Saksaa ihan etelästä ihan pohjoiseen (ja purkanut osan tavaroita matkan varrelle tyttärelleni kauniiseen mutta ahdaskujaiseen Weimariin), purkanut seuraavana päivänä kuormaa, ja luonnollisesti olin illalla enemmän kuin väsynyt. Päivän päätteeksi menimme muuttoapu ja minä vastapäiseen ravintolaan illalliselle. Ja siellä vuokraisäntä, rakennusliikeen toimitusjohtaja, otti minua molemmista käsistä, katsoi silmiin ja tuumasi: "Se kirsikkapuu tulee pian... nyt vain on helteinen heinäkuu eikä oikein puiden istuttamisen aika..." En osannut muuta kuin huokaista, oli totisesti miljoona muutakin asiaa ajateltavana kuin kirsikkapuut. 

Mutta jo heti seuraavana päivänä hän kärräsi pihalleni kirsikkapuun, nosti kottikärrystä lapionsa ja kysyi: "Minne tämä istutetaan? Sattui niin, että sain toimeksiannon korjata paikallisen puutarhurin katon, hänellä oli tällainen..."

Sekin puu jäi Saksaan. Nyt kun muutin Suomeen, en muistanutkaan tilata sitä kirsikkapuuta. Jännitän siis, missä se täällä mahtaa olla... Luullakseni ei ihan pohjoisessa kuitenkaan, eli kirsikkapuutoiveeni rajoittaa sitä mitä tutut sanovat: että muutan kahden vuoden välein aina tuhat kilometriä pohjoiseenpäin.

(6.12.2009)

Vielä paluumuuttajan ajatuksia. Eija Wager: Paluumuuttajan päiväkirja

Paluumuuttajaa kohdellaan Suomessa samalla tavalla kuin maahanmuuttajaa: etäisesti, epäystävällisesti, byrokraattisesti. Oma kokemukseni oli enimmäkseen: ”Mene sinne mistä tulitkin”.

Eija Wager on kirjoittanut omasta paluumuutostaan Italiasta Suomeen kirjan ”Paluumuuttajan päiväkirja” vuonna 2008. Sen on kustantanut WSOY. Yllättävää sinänsä, sillä WSOY on minun mielestäni nimenomaan sitä yhtä ainoaa ”supisuomalaista” aatetta kannattava, oman arvonsa tunteva, eriäviä mielipiteitä hyljeksivä kustantamo. Ei ihme, että Sofi Oksanen lähti, minusta oli itsestään selvää, että joku päivä näin tulisi tapahtumaan. Mutta Eija Wager onkirjeenvaihtaja, kirjeenvaihtaja on nimi, joten...

Eija Wager kirjoittaa tietenkin Italiasta, josta minulla ei ole muuta aavistusta kuin muutaman tuttavani ja nykyisten asiakkaitteni kertomukset ja maittemme väliset vertailut sekä lyhyet lomapyrähdykset. Silti katson, että myös Keski-Eurooppa on tietynlainen Italia. Siellä opetetaan jo koulussa argumentoimaan ja olemaan jotain mieltä sekä myös perustelemaan mielipiteensä. Siksi kai saksalaisia pidetään penetrantteina ja pedantteina. Minun saksalais-suomalaiset lapseni ovat saaneet kokea, että heitä pidetään paitsi kohteliaina, myös itsevarmoina. Saksassa media on hyvin perusteellista ja siellä otetaan asioista perin pohjin selvää, jokainen mielipide on aina perusteltu eikä minkään massan yhteinen tuote. Siksi varsin usein katsonkin Saksan median kautta suomalaisia ilmiöitä, sillä täällä ei koskaan voi olla ihan varma siitä, onko median kertoma edes totta. 

Eijan kertomus Kela-kortin saamisen vaikeudesta nauratti ja itketti. Noin tuon koin oman poikani kohdalla ja noin sen kokevat asiakkaani, maahanmuuttajat. Maksaa saa kyllä ja heti, mutta etuuksia tulee jos tulee kuukausien kuluttua, ja etenkin tämän saavat kokea EU-kansalaiset.

Toivoisin, että paluumuuttajat jollakin tavalla huomattaisiin Suomessa, sillä hehän tuovat juuri sitä kansainvälisyyttä, jota täällä niin kiivaasti halutaan. Paluumuuttajalla suomen kielessä tarkoitetaan sitä paitsi ihan muuta kuin mitä sana varsinaisesti sanoo. Eivät inkeriläiset ole paluumuuttajia, vaan maahanmuuttajia, samalla tavalla kuin olivat Fazerit, Pauligit, Sinerbychoffit ja Gutzeitig aikoinaan.

Ei tosin lainkaan oteta huomioon, että kansainvälisyys ei ole itseisarvo. Se syntyy itsestään kanssakäymisestä muunmaalaisten ja muualla kokemuksensa hankkineiden ja paikallaan pysyneiden välillä, jos sille annetaan tilaa ja ennen kaikkea hyväksytään erilaisuus.

Omasta paluumuutostani nyt viisi vuotta. En vieläkään ole sopeutunut Suomeen, vaikka minulla onkin kaikki hyvin. Hyvin monet ovat sanoneet, että olen ”erilainen” suomalainen. Sitä se kai on se, että uskaltaa sanoa mitä ajattelee.

Siteeraan seuraavassa muutamia kappaleita Eijan kirjasta.

”Kaikesta vertailemisesta ja tuntemusten tarkkailemisesta nouse päällimmäiseksi ja hallitsevaksi hyvä tunne siitä, että osaan kahta kieltä niin hyvin että voin ottaa vastaan ja kokea kielen kantamat ja välittämät kerrokset, uida ja sukeltaa niissä kuin kotipihan lähteessä. Kielen kautta tytöillenikin jotka eivät ole koskaan asuneet lomakausia pitempiä aikoja Suomessa, suomalaisuus on tullut vahvaksi osaksi heidän identiteettiään. Hämmästyin usein kun näen, kuinka paljon he suomalaisuudesta tietävät ja miten luonnollisen sinuja he ovat sen kanssa, miten luonnollisesti sen eri tasot ovat osa heidän olemustaan.

Nuorista naisista tulee mieleen, että suomalaisten tyttöjen puhetapa on muuttunut oudoksi. Se on ylös alas soljuvaa vääntämistä: puhutaan paljon sisään hengittäen ja nostaen koko ajan ääntä niin että puhe kuulostaa siltä kuin puhuja olisi tukehtumassa. Naukuva, kiemurteleva äänenkäyttö ja puhetapa vaativat kaulan venyttämistä, joten pää vedetään viistosti sivuun. ”

”Yllättävää mutta on melkein vaikeampi tottua kevään valoon kuin syksyn pimeyteen ja kaamokseen. Eräs kollegani sanoi, että kesän valo korvaa talven pimeyden. Mutta tässä lohtumatematiikassa jokin mättää. Pimeät päivät ja valoisat yöt eivät ole sama asia – nukun yöt kesälläkin ja olen hereillä päivisin talvellakin. Suomalaiset rakastava tai on opetettu rakastamaan valoisia öitä; ulkomaalaiselle ne ovat eksoottisia mutta eivät kadehdittavia. Monet saapuvat tänne mustien silmäsuojusten kanssa saadakseen öisin unta. Italialaiselle anopillenikin se oli kaikkea muuta kuin hieno kokemus. Hän muistelee yhä nukkumisen vaikeutta, kun ei ollut ikkunaluukkuja joilla pimentää huone. Oli nukuttava silmäsuojusten kanssa ja silti valo pyrki unen läpi tajuntaan.”

”Maatilan tukikoulutus Lohjalla. Maatilallinen, elinkeinonharjoittaja, yrittäjä, yksityinen – minä hajoaa. Peruslohko, kasvulohko ja pari tusinaa lomaketta 101A, 101B, 103 A ja niin edelleen, lomakelistalomakkeita, lohkokohtainen kirjanpito, hoidettu, viljelemätön tai kesanto, kesannointikelpoisuus, kesannointioikeus ja sen tasaosa, sokerilisäosa, muu lisäosa, arvo, tarralappu, varanto… Lypsävä ei ole Mansikki tai Mustikki eikä edes lehmä vaan 0,25 eläinyksikköä. Vain yhdestä asiasta olen koulutuksen jälkeen varma: suomalaisissa maanviljelijöissä ja karjankasvattajissa on täysin sama haju kuin meidän italialaisissa kollegoissaan.…”

”Suosikkiohjelmani radiossa on sunnuntain Kansanradio, jossa kansalaiset voivat puhua suunsa puhtaaksi. Sen sijaan jäin taas kerran kuuntelemaan nyrpistellen ”virallista” keskustelua, sitä korkealentoista väittelyä siitä, kuka saa sanoa mitä, kuka saa ja kuka ei saa lausua mistäkin asiasta mielipiteensä, millä perusteella ja missä muodossa, kenen pitäisi puhua vaikka on hiljaa ja kuka taas puhuu vaikka pitäisi pitää suunsa kiinni – sellaista suutari pysyköön lestissään –ajattelua. Joku ay-mies sanoi jopa tasavallan presidentille, että hänen on pidettävä suunsa kiinni ay-asioista.

Italiassa ei voi syntyä hälyä siitä, että joku on puhunut ja lausunut mielipiteensä, vaan siitä jos joku yrittää rajoittaa toisen sananvapautta ja oikeutta sanoa mielipiteensä mistä asiasta tahansa. Sananvapaudelle ei hyväksytä rajoja, vaikka sitä kulissien takana ohjaillaankin.

Meillä puhutaan roolien kautta. Se ei ole keskustelua vaan virallista kannanottoa. Halutaan että mielipiteet muuttuvat roolien kautta ”tiedoksi”, jota ei kyseenalaisteta. Puhujan on aina selitettävä, minkä nimissä hän puhuu. Oma nimi ei riitä eikä titteli ”kansalainen”.

Keskustelun valjastaminen ja rajoittamien roolikeskusteluksi on kai mahdollista, koska vapaaseen spontaaniin mielipiteiden vaihtoon ei ole osanottajia. Ei ole sellaisia joiden persoonallinen voima olisi niin suuri, ettei kukaan kyselisi titteleiden perään  intellektuelleja kulttuurielämän vaikuttajia. Keskustelu typistyy lausunnoiksi, kuun siitä puuttuvat roolit ja rajat rikkovat julkiseen keskusteluun osallistuvat intellektuellit, voimakkaat kommentaattorit ja karismaattiset mielipidejohtajat. Missä on älymystö, vapaat vaikuttajat, jotka puhuvat ajattelunsa ja viisautensa äänellä ilman rolleja? Nyt puhuvat vain ne, jotka puhuvat virkansa puolesta, ja he pitävät samalla tiukasti kiinni puhereviiristään.

Missä ovat näkyvät ka kauas kuuluva foorumit, joissa syvennetään ja väitellään , joissa myllyyn voidaan vapaasti heittä koko syntyvien ajatusten kirjo, joissa sana on vapaa – vapaa kaikista yhdenmukaisuuspaineista ja sisältäpäin ohjautuvasta sensuurista? … ”

Hailii happamii, koivistolaisii tappamii. Ja laivoikii siel ol.

Joku ihme viha-rakkaussuhde Venäjään täytyy kai olla, kun yhä uudelleen pyrkii vapaaehtoisesti itärajan taa. Vai liekö se vain se tosiasia, että mökkimme on melkein rajalla? Viipuriin on vain puolen tunnin matka. Tai olisi, jos rajalla ei kuluisi lisäksi tunti – ja se ei oikeastaan yhtään mihinkään. Ennen kuin venäläiset alkavat puhua viisumivapaudesta, olisi nopeutettava eli järkeistettävä nykyistä toimintaa. 

Suomalaiset eivät yleensä rakasta venäläisiä. Isä taisteli jatkosodassa venäläisiä vastaan, vaan ei koskaan sanallakaan sanonut vihaavansa ketään, sanoi vain, että se oli sitä aikaa se. Minä olen kai saanut opit isältäni, kun en osaa vihata tai syrjiä ketään etukäteen. Sen verran olen maailmaa kiertänyt ja suomalaisten törttöilyjä ulkomailla nähnyt, että en ainakaan maanmiehistäni voi ylpeä olla. Ja löytyyhän se maatalousnäyttely lähes jokaisen suomalaisenkin pihasta… 

Tällä kertaa ajattelimme käydä luovutetussa Karjalassa siellä, missä ei sodittu: rannikolla Viipurin ja Terijoen välillä. Yritimme ensin Makslahden satamaan, jonka piti olla nettitietojen mukaan Venäjän suurin öljysatama, mutta tuloksetta. Tie ei vienyt mihinkään. Se iso satama ei ollutkaan siellä, se on Koivistossa. Tosin Uuraan satama on Venäjän kolmanneksi suurin. Sinne olisimme kyllä päässeet, mutta pölvästyimme niin Johanneksen suurta tehdasta, että emme jatkaneet sitä tietä. 

Päädyimme Koivistoon, venäjäksi Primorsk. Kaupungissa on 6000 asukasta, koko kunnassa 10.000. Paikkakunnan perustivat hansakauppiaat 1200-luvulla. Oli siellä koivistolaishattuja, joskin lumeton ja lämmin joulusää ei niitä tarpeellisiksi tehnytkään. 

 

  
Näkyi satama ja isoja laivoja. Meille satamakirkkolaisille tuttu näky! Koiviston 2000-luvun alussa rakennettu satama on Itämeren öljyputken päätepiste ja nykyisin Venäjän suurin öljyn vientisatama, kuten muutenkin Venäjän toiseksi suurin ja koko itämeren suurin satama. Tehdas, tosi iso sellainen. Sankarihautausmaa – missäpä Venäjällä ei sellaista olisi! – ja kaksikin kirkkoa, luterilainen kivikirkko vuodelta 1904 ja tietenkin ortodoksinen puukirkko. Ja oli toisaalta hajoamispisteessä olevia puutaloja ja toisaalta taas neuvostoajan kerrostalokortteleita. No, ei suomalainen keskiverto keskusta sen häävimpi ole, älkääpäs nyt paremmuuttanne pullistelko. Siistimpi tosin.

Venäjän valtio rakentaa Primorskiin 10.000 asukkaalle uuden korttelillisen kerrostaloja, kerrottiin Ylen venäjänkielisissä uutisissa sinä päivänä, kun takaisin Suomeen palasimme.

Hotelli yllätti! Ei ottanut vastaan ei-venäläisiä matkalaisia. Meidät neuvottiin ystävällisesti takaisinpäin, Johannekseen (venäjäksi Sovetski). Ihmettelimme asiaa, koska ajattelimme, että mitä pienempi kylä, sen vähemmän majoitusmahdollisuuksia. Toisessa suunnassa sijaitsevan Terijoen tiesimme, samoin sen hotellien ökyhinnat - ei siis sinne. Ja kas. Johannespa ei ollutkaan kyläpahanen, kuten ennen sotia. Siellä on oikeasti iso tehdas, ja paljon neuvostoaikana rakennettuja kerrostaloja. Ja iso moderni hotelli! 

Asukkaita Johanneksen keskustaajamassa on noin 6500, koko kunnassa 8500.

Tehtaassa tehdään sellua ja hienopaperia. Sen perusti 1928 - saksalainen! - Hackman. Nykyisin sen nimi on OAO Vyborskaja tselljuloza. Siellä on töissä noin 1200 henkilöä. Se on laajentanut myös pellettituotantoon ja tuotanto on Venäjän suurin.  Toinen iso työnantaja on maitokarjayritys Matrosovo, jossa on 1600-päinen karja, puolet lypsäviä, ja siinä töissä noin 190 henkeä.

Kävimme omasta mielestämme hyvin varhain nukkumaan, ei ollut mitään minne illalla mennä. Nukuimme selvästikin hyvin ja makeasti ja aamulla kelloa katsottuani totesimme, että ei kiirettä minnekään. Vaan voi sentään. Olimme täysin unohtaneet, että venäläiset eivät kääntäneetkään kelloaan mihinkään, joten siellä oli melkein puolipäivä, kun aamiaiselle yritimme… Kahviloita sentään onneksi on.

Päätimme jättää Viipurin toiseen kertaan, sillä se on tullut jo ennestään varsin tutuksi, olen käynyt siellä monet kerrat sekä työasioissa että nähtävyyksiä katselemassa. Sen sijaan suuntasimme Pietariin päin, mahtavaa leveää ja vilkkaasti liikennöityä päätietä pitkin. Pian käännyimme tieltä pienemmälle ja löysimme Kyyrölän kylän. Voi voi mikä rotiskokylä. Mutta voi miten kaunis hirrestä rakennettu kirkko! Ja kuten kaikissa muissakin näkemissäni ortodoksisissa kirkoissa Venäjällä: ystävällinen kirkonpalvelija. Kyyrölä oli jo Suomen aikana venäläiskylä. Kyyrölässä tehtiin saviastioita. Uschanoffin perustama savipaja Kyyrölän Savi Oy toimii edelleen – Hämeenlinnassa. 

 

Paluumatkalla Viipurin suuntaan näimme metsän reunassa valkoisen matkamiehen ristin. Siinä paikalla oli joskus ennen sotia sijainnut Kangaspellon ortodoksinen kirkko.  Nykyisin ei ole enää kylääkään, kun ei ollut asukkaitakaan. 

Tie oli osin aivan kauhea. Sellaisella tiellä ei minun matkani juuri joudu, mutta venäläisillä on aina hirveä kiire, eikä heitä vaivaa isotkaan kuopat tien pinnassa. Karjalainen ystäväni naurahtikin, että venäläiset ajavat lujaa, mutta autot eivät siellä kauaa elä. 

Viipurissa Pyöreässä tornissa emme saaneetkaan odotettua ateriaa. No mitäs, mentiin viereiseen mäkkäriin. Ja kauppahallissa teimme tavanomaiset ostoksemme: ikoneita, karkkeja ja venäläistä teetä. 

Olen muuten tosissani sitä mieltä, että jos Karjala palautettaisiin, siitä ei seuraisi mitään perikatoa Suomelle, vaan siitä seuraisi ennennäkemätön rakennusbuumi ja Suomen vaurastuminen. Perustan näkemykseni sille, mitä näin tapahtuvan, kun Saksat yhdistyivät. Vai väittääkö joku Saksaa köyhäksi ja huonosti toimeen tulevaksi? Mistä vauraus tulee? Kyllä, työstä ja tuottavuuden kasvusta. Ei siitä, että mahdollisimman monet saavat toimeentulonsa valtion kassasta.Vaan eipä taida Venäjä suurimmista satamistaan luopua. Yksin Primorskissa kulkee 43% koko Itämeren tavarasta. Karjalan tasavalta puolestaan on määrättömän käyhä, Euroopan köyhintä aluetta.

Kaikkialla Venäjällä aina sama ongelma: kielitaitoni riittää ymmärtämään, mitä ihmiset sanovat, mutta ei juuri sanomaan mitään… Kun joku sanoo osaavansa jotain kieltä, niin mitähän se oikeasti tarkoittaa? Ehkä rima on vain liian korkealla? Toiminhan mm. saksan ja ranska kielien tulkkina. 

Ja hailia eli silakkaa Itämeressä kyllä on. Voisittepa kuulla tyttäreni laulamana ja soittamana ”Silakka-apajalla”! Ei siinä Jukka-pojan verkkainen meno mitekään pärjää, se on itse asiassa minun karjalaisen mielestä noloa meininkiä. "Muistan kun valakalla solakalla talvisäällä merijäällä isä eessä kalareessä Vapajalle apajalle Hailin ..."